Itsen viihdyttämisestä, mm

Olen ollut hyvin kyllästynyt ajattelemaan. Ajattelu tuntuu turhanpäiväiseltä, ajatukseni niin ...kolutuilta. Tylsiltä. Sovinnaisilta. Lävitseni kulkeva ajatus synnyttää ruumissa jännityksen. Seuraava ajatus pitää jännitystä yllä, sitä seuraava pahentaa jännitystä. Tällä hetkellä helpoin tapa lakata ajattelemasta on rentoutua. Mennä lötköksi. Öisin, jos en ole unessa, saatan rentouttaa, rentouttaa, rentouttaa. Ajatuksia on vaikea estää nousemasta, helpompi on olla jatkamatta niitä. Ajatuksia nousee, jännityksiä ilmenee, kierre on helppo katkaista alkuunsa. Silti ajatuksia vain ilmenee. Kaipaan hiljaisuutta. Toisinaan on taukoja, autuaita aukkoja hälinässä. Voi että kaipaan siihen taukoon. Ja sitten menen siihen. Tulen pois, ja kaipaan. Eilen illalla kävin lenkillä ja juostessa oli epämukava olo. Aina kun tulin nahkoihini, olo oli älyttömän hyvä, avara, ja sitten taas pakenin ajatuksiini, keskityin johonkin pieneen kolotukseen polvessa, näkökenttä kapeni... ja sitten taas takaisin nahkoihin, näkemään koko laajan näkökentän, tuntemaan koko ruumiin, kuulemaan kaiken mitä ilmenee, luokittelematta. Ees, taas. Sisään, ulos. Semmoinen lenkki.

Kummaa kaivata johonkin mikä on jo. Tylsä veitsi lipsuu ja tekee haavan. Hyvä veitsi on äärimmäisen terävä. Mutta veitsen terällä on vaikea pysyä.

Piparminttu tuoksuu pökerryttävästi. Se on levinnyt yrttimaalla yli tarpeen, leikkelin versoja mukaan kun olen lähdössä ystävän luo käymään. Ne lemuavat tuossa pöydällä. Niitä on kaksi lajiketta, toinen ilmeisesti miedompi viherminttu ja toinen punertavalehtinen, voimakkaampi piparminttu.

Olen kyllästynyt myös itseni viihdyttämiseen. Jonkin aikaa se oli tarpeen. Väsyneenä mulla ei ole ollut oikein mitään tekemistä vauvanhoidon lisäksi, vapaahetket olen käyttänyt vaan makaamiseen ja rentoutumiseen tai sitten jonkin lehden lukemiseen. Nyt kyllästyttää lehdetkin. Ei ole helppoa vaan olla silloin kun mitään ei ole tehtävissä, mutta ilmeisesti semmoisen aika on nyt. Niin, itsen viihdyttäminen on ihan ok mutta se valitettavasti ruokkii ajattelua. Täytyy kai saada käyttöön lisää voimia, jotta jaksaisi useammin olla ajattelematta. Katselen, mitä turhaa teen päivän aikana, mihin on sitoutunut voimavaroja. Nyt ajattelematta oleminen tuntuu työltä ja yrittämiseltä, ehkä voin helpottaa asiaa jostain toiselta suunnalta.

Kävimme eilen - miksi semmoista sanotaan? Kasvikaupassa? Puutarhakaupassa? Puutarhamyymälä? Joo, joku semmoinen. Mukaan lähti taas monta pussia kukkien ja vihannesten siemeniä. Ja muutama taimi. Oltiin taas suloisen urpoja siellä, kyseltiin myyjiltä että mitkä kukat kukkis mahdollisimman myöhään kesällä (siis tosiaan, me tultiin puutarhamyymälään ostamaan "kukkia"), ne neuvoivat kärsivällisesti että niitä on vaikka mitä, tuolla seinustalla siemenpusseissa on semmoiset merkinnät että milloin ne kukkivat... mä olen innokas havainnoimaan luonnon ilmiöitä mutta puutarhan pitämisessä aivan, öö, vihreä? Jätin tomaatin taimet ulos yöksi, unohdin. Ihme kyllä, se näyttävät selvinneen yöpakkasesta (tai ehkei täällä mennyt pakkasen puolelle, en tiedä). Lapsuudenkodissakin oli pikku puutarha, mutta isän puutarhafilosofia oli "olemassaolon taistelu". Se vaan istutti sinne lisää kaikkea ja katsoi riemuissaan, mikä milloinkin tukahduttaa edellisen lajin. Yleensä se oli joku myrkkykeiso tai koiso, joka yhteisvaikutuksessa auringonvalon kanssa aiheuttaa kunnon ihottuman... tai takiainen, isä väittää levittäneensä takiaisen Keski-Suomeen. Se rivitalon takapihan pläntti on nykyään paljon, paljon korkeampi kuin pitkä tai leveä. Alkuperäiset punaviinimarjapensaat ovat kauan sitten menehtyneet taikka sitten mutatoituneet selviämään ilman yhteyttämistä. Siellä asuu kissapetoja. Oi, mä pidän siitä puutarhasta.

Ohoh, poika on nukkunut jo kaksi ja puoli tuntia. Harvinaista. Se oppi tällä viikolla konttaamaan ja nousemaan seisomaan tukea vasten. Mahtava meno, nastaa kun sen kanssa on nyt tekemistä, täytyy olla valppaana ettei se kalauta kalloaan terävään kulmaan tai kaada tuhkasankoa tai syö päivän lehteä, itsen viihdyttämisen tarve on vähäisempi kun poika ei anna mun enää lueskella ja olla poissaoleva.

No ni, nyt siellä ollaan hereillä. Menoks!

Kerron

Saanko mä kertoa, miten nukuin viime yönä? En tiedä, miksi se kiinnostaisi teitä, mutta jos mä kerron hyvin? Entä saanko kertoa, miten hyvää ja kaunista elämä on?

Mä kerron. En ottanut eilen illalla melatoniinia. Ei sillä kai mainittavaa vaikutusta ole ollut missään vaiheessa, mutta kun unet alkoivat parantua, en uskaltanut heti poiskaan jättää. Söin sitä yhteensä ehkä pari kuukautta iltaisin. Se on nukahtamislääke, ei koko yön kestävää vaikutusta. No, eilen en siis ottanut. Join vaan valeriaanaa sisältävää teetä ja kävin iltahämärissä noukkimassa irtonaisia rikkaruohoja juuri käännetyltä kasvimaalta. Sitten väsyttikin. Kello oli kaksitoista. Heräsin puoli neljältä ja olin tosi kiitollinen että olin taas nukkunut niin pitkään. Istuin ulkona miehen aamutakissa kuuntelemassa yölintuja. Mustarastas oli parkkeerannut vuokraemäntämme talon antennille, komealle paikalle, ja piti uskomattoman kaunopuheista selontekoa. Aamu sarastaa, valtakunnassa kaikki hyvin! Kömmin takaisin sänkyyn. Heräsin seitsemältä kun mies teki lähtöä töihin. Ilahduin taas, että olin nukkunut. Nukutti yhä armottomasti, mutta poika oli hereillä. Kömmin hänen viereensä (omaan sänkyyni, olin nukkunut olohuoneessa, vieläkin nukun välillä eri huoneessa kuin pojat) ja seurustelin iloisen naaman kanssa. Jossain vaiheessa torkahdimme molemmat. Oi! Heräsimme varttia yli yhdeksän. Ylenpalttista.

Koko pikku talo on kietoutunut vihreään ilmavaan vaippaan. Tilaa, tilaa, tilaa! Pihan yllä oleva tyhjyys tulee nyt havainnon piiriin uudella tavalla, kun koivut, vaahterat, tammet, pihlajat, lehmukset, jasmiinit, kriikunat, karanneet nimettömät koristepensaat ovat lehdessä. Vaahtera kukkii, sen vihreät pikku kukkaset tanssivat ilmassa ja putoavat jätskiannoksen päälle. Takapihan rinteessä seisoo yksi suorastaan kansallismaisemamainen matala mänty. Sitäkin tulee katseltua nyt useammin. Tavattoman sympaattinen puu. Jalat maassa, kädet taivaassa. Puita katsellessa on helppo aistia yhtä aikaa ikuisuus ja katoavuus. Puut henkivät lumousta. Kuin katselisi sammakkoa, joka onkin prinssi, tai toisinpäin, kuinka vain. Vain väkevä taika pitää ne hetki hetkeltä muodossa. Naapurin pihalla kasvaa valtava musta kuusi, jolla on leveät hartiat, hirmuinen auktoriteetti. Jos sitä koskisi, saisi iskun. Ei sähköiskua vaan jotain muuta voimaa.

Ulkona on tuulista ja vilpoisaa, hyvä pojan nukkua päiväunia. Vaunut ovat ikkunan alla, koska en löytänyt itkuhälytintä. Tintit istuvat kopan reunalla jonottaessaan lintulaudalle. Ei ihme että suomalaiset rakastavat telttailua, sanoi ystäväni. Kun suuri osa heistä on elämänsä alkajaisiksi nukkunut ulkona vaunuissa, säässä kuin säässä. Minusta se on palvelus lapsille. Pienet paimentolaiset.

Viimeinen suullinen kahvia on ihanan kylmä. Jääkaapissa odottaa falafel-annos. Falafel-pullia on hyvä tehdä kerralla paljon ja pakastaa. Nälkä.

- Siinä on semmonen äitilukko, sanoi mies kun en saanut äitienpäiväkakun pakkausta auki ruhjomatta pahvia. Oli ihan kivaa olla äitienpäivä-äiti ensimmäistä kertaa. Sain aamiaisen vuoteeseen. Loppupäivän otin erivapauksia tarjoamattakin. Ihmiset päivittelevät, että kevät vyöryy niin nopeasti, kohta se on jo ohi! Kaikki on kukkinut juhannukseen mennessä! Vuorenkilvetkin ovat jo ohi Kiian lakkiaisten aikaan! Voi ei! On meillä ongelmat! Että on niin kaunista, niin henkeäsalpaavaa, että varmaan ei voi olla huomenna samanlaista!

Ei tarvitse kuin kääntää katseensa ikkunaan niin vihreys on mun sisällä. Sisältä se kutsuu. Vaikka tuohon olisi hyvä lopettaa, on pakko vielä kertoa että se yksi käpytikka on ihan asettunut takapihan metsälampareeseen. Sieltä kuuluu leppoisa nakutus. Tikan voimakkaasta olemuksesta tulee mieleen yksi nykyinen miesvoimistelija joka oli mun rinnakkaisluokalla yläasteella. Se ei mitenkään liity voimistelijan naisasioihin.

Darwinin lintulauta

Lintulaudalla vieraili aamulla talitiainen, jonka ylänokka oli kasvanut pitkäksi ja kaarevaksi, alanokka jäänyt tyngäksi. Tintti oli vähän hidas ja peloton, se ei piitannut vaikka seisoin lasin toisella puolella 30 cm päässä siitä. Sen oli vaikea saada siemeniä irti lintulaudan yllä killuvasta talipötköstä. Silti se oli kasvanut isoksi ja näytti kohtuullisen hyvinvoivalta. Näytti vähän kolibrilta tai medenimijältä.

Eilen oli pikku orava päässyt talipötköön. Koputin lasiin. Se säikähti ja hypähti ylöspäin kiivetäkseen narua pitkin katolle. Paniikki loisti kurren silmissä kun se pinkoi vimmatusti, eikä se tajunnut, ettei se ole lainkaan etenemässä, vaan jäänyt tahimaan niille sijoilleen. Naru luisti sen käpälissä. Seisoimme hyvän aikaa katselemassa sitä, mutta lopulta oli pakko mennä kun pojalla oli kakat pöksyssä. Siihen jäi kurre juoksemaan, olisiko tuo nyt sitten yhdenlainen oravanpyörä.

Oli hyvä hiljentyä porukalla. Lähes koko kolmituntisen ajan ajatukset häilyivät ja tuli kaikenlaisia tuntemuksia ilosta kärsimättömyyden kautta pieneen raivoon, kunnes lopuksi laskeutui suuri rauha. Siihen olisin tahtonut jäädä - sitten iltama loppuikin. Parhaani mukaan pysyttelin olossa loppuillan. Oli kiinnostavaa huomata, miten kauan laskeutuminen voi kestää. Että siis olen kumminkin vähän kierroksilla, vaikka vietän ulkoisesti hyvin rauhallista elämää. Joku sanoi taannoin oivaltaneensa, että vaatii vain rohkeutta olla ajattelematta ja pysyä läsnä. Se jäi soimaan. Rohkeutta siis.

Maistelen. Mitä on rohkeus?

Vauvamaista

Maksoin laskut. Kiinnitin seinään nojailevan rahapuun siimalla kattoon. Editoin meidän kolmen kuvat passihakemuksia varten. Kaikki juttuja jotka ovat, rahapuun tapauksessa kirjaimellisesti, roikkuneet pitkään. Taidan olla hiljalleen palautumassa. Aika mukavaa. Unta on joka yö ainakin jonkin verran.

Kevätesikossa on jotain hyvin vauvamaista. Varsinkin sen tuoreissa vaaleanvihreissä lehdissä, jotka ovat palleroisia ja vähän kurttuisia. Noita kukkavauvoja nousee itäiselle seinänvierustalle.

Tänään hiljentymisiltaan.

Voimankäytöstä

Nyt on poika sairas. Riepu. Juuri kun se oli vilistämässä käsistä (se otti eilen ensimmäiset konttausaskeleet), iski influenssa ja nyt se on taas ihan sylivauva. Kurjaa mutta hellyyttävää. Pakkasin aamutöikseni rievun autoon ja kävin hakemassa apteekista vauvan parasuppoja ja ruiskun jolla pistetään maitoa poskeen. Poika ei syönyt aamulla. Nyt se nukkuu levotonta unta.

Mies parani ja lähti töihin. Mä olen vielä tolpillani, kurkku on hivenen karhea mutta olo muuten vahva. Selkeys: olen pojalle sylinä. Mukillinen kuumaa mustaherukkamehua lämmittää vielä mahassa. Sillä on varmaan aikamoinen teho - vitamiinien lisäksi kaikki ne lapsuuden kokemukset kun sai paljon hellyyttä ja vahvaa, kuumaa, makeaa juomaa kipeään oloon.

Olen katsellut pitkin kevättä sitä, mihin oikeastaan käytän voimiani. Mikä on tarpeellista ja mikä tarpeetonta. On hienoa havaita, että voimia on kuin pienessä kylässä, joskus ne vain valuvat hukkaan. Tai mikä nyt on hukkaa, kun kaikella on aikansa ja paikkansa. On kumminkin mukava tajuta että se energia jonka käytän vaikkapa kaiken maailman asioiden arvosteluun ja luokitteluun, on ensinnäkin olemassa, aikamoinen varanto, ja silloin kun en arvostele enkä luokittele, voin käyttää sen johonkin muuhun. Sen sijaan että päivittelisin miten lehdet viitsivät kirjoittaa ministereiden tekstiviesteistä tai miten isoja kaupunkiautot voivatkaan olla, näille asioille ei päivittely tee mitään, voin siis katsella tätä kaikkea sellaisena kuin se on ja käyttää voimani läsnä olemiseen. Ja kaikkeen siihen, mitä läsnä pysymisestä aukeaa. Sydän pamppailee hieman kevyemmin, rentoutuu.

Kirjosieppo, yksi lempilinnuistani, rakentaa vaahteraan. (Kirjo tarkoittaa muuten myös spektriä, sähkömagneettisen säteilyn jakautumista eri lajeihin, hauskaa ajatella että linnun mustavalkeassa asussa piilevät kaikki värit. Tai että se sieppaa kirjon...). Jos takapihan hämärän metsärinteen kisaileviin harakoihin ripustaisi pienet taskulamput ja ottaisi kuvia pitkällä valotuksella, saisi ihmeellisiä risteäviä viivastoja. Melkein näen ne.

Jos olet vaatesuunnittelija, ota tämä idea: asuja jotka saavat inspiraationsa lintujen höyhenpuvuista. Minä tahtoisin heti olla tikli. Voi mikä jakkupuku! Alapihalle on muuttanut varpuspari, jonka naaras on blondi. Ei mikään harmaavarpunen, vaan hehkeä vaaleaverikkö, uimarannan kuivan hienon hiekan värinen, hohtavampi kuin muut varpuset. Sitä paitsi on hauskaa, että osa varpusista onkin salaa pikkuvarpusia, sitä ei vain yleensä huomaa orapihlajan viertä kulkiessa.

Keräsin nokkosia. Mitähän niistä? Vinkkejä otetaan vastaan.

Eri juttuja

Miehellä on hurja influenssa ja minä vain muuten väsynyt. Ostin eilen jääkaappiin valmis- ja puolivalmisruokia, siltä varalta että minäkin sairastun. Sitä paitsi poika on juuri tullut semmoiseen kehitysvaiheeseen että ruuan laittaminen ei muutenkaan tahdo millään onnistua kun hän on valveilla. Ja kun hän nukkuu, mun on levättävä.

Ei ne kyllä maistu pierulle eikä tuulelle. Valmisteet. Ja useista tulee mulle maha kipeäksi, kai se on se vehnän määrä.

Veli laittoi tänään postiin niitten vanhan hyppykiikun, semmoisen lapsenhököttimen joka hököttää lasta sen hetken että voin kokata. Se tulee kyllä kreivin aikaan.

Uniasia on nyt ihan uudella tolalla. Aloin nukkua sinä yönä, kun kuukautiset alkoivat. Nähtävästi se siis oli hormonaalista. Nyt mä vasta olenkin väsynyt, kun nukuttaisi koko ajan! Mutta en todellakaan kärsi enkä valita, aivan mahtavaa. Uni on kaunista! Vielä kuukausi sitten, kun jossain kuvailtiin unen ihanuutta, rupesin itkemään.

Edistystä

Miehen veli oli meillä muutaman päivän. Viimeisenä iltana hän kehui meidän pöperöt maasta taivaaseen. Oli pakko kysyä: huomasitko että me on koko ajan syöty kasvisruokaa? Hän äimistyi. Lappilainen moottorikelkkamies, paatunut lihansyöjä. Olin aika ylpeä.

Miehen veli lähti, sitten tuli vappuvieraita kahtena päivänä. Kivaa oli, mutta väsähdin lopulta ihan täysin. Eilen illalla olin niin voimaton, että lapsen hampaiden (niiden kuuden) peseminen tuntui täysin ylivoimaiselta. Ja viime yönä sitten nukuinkin koko yön! Koko yön! Seitsemän tuntia! Ihan itse! Mistä täältä saa talonkokoisen huutomerkin? Heräsin vain kerran vessaan. Sitten en heti uskaltanut käydä takaisin makuulle kun pelkäsin että jään pyörimään. Rupesin muka meditoimaan sängyssä istualtani. En oikein muista mitä sitten tapahtui. Heräsin aamulla.

Kyllä tämä tästä!

Poika opettelee liikkumaan. Se kieriskelee, yrittää ryömiä eteenpäin (mutta raahautumista se vielä ennemminkin on) , nousee jatkuvasti nelinkontin ja heijaa itseään ees taas, koettaa nousta pystyyn kun löytää sopivan korkuisen tason. Istuu, muttei vielä osaa nousta itse istumaan. Älyttömän hauskaa! Mahtava iso iloinen makkara. Kohta ei tarvitse pyyhkiä pölyjä kun se nuohoaa paikat. Olen nautiskellut niistä viimeisistä hetkistä kun voin istuskella lattialla sen vieressä lukemassa lehteä ja juomassa kahvia. Kohta mennään, eikä istuskella.

Unta!

Viime yönä nukuin varmaan kolmen tunnin pätkän sikeää unta ihan omin voimin, ja senkin jälkeen torkuin moneen otteeseen! Tää on ennätys kuukausiin! Ilmeisesti olen edeltävinäkin öinä nukkunut hiukan. En ole ottanut nukahtamislääkettä peräti kolmeen yöhön, eikä mun ensi yönäkään tarvitse koska en ole lopen uupunut.

Mistä tämä johtuu? Olen käynyt pari kertaa hypnoosissa unettomuuden takia. Ehkä se alkaa vaikuttaa? Lopetin imetyksen, ehkä hormonitasapaino on normalisoitumassa? Viime yön unta edesauttoi varmasti se, että juoksin illansuussa tunnin hikilenkin. Mutta kun talvella kävin hiihtämässä, se ei silloin lainkaan taannut unta. Jotain on siis muuttunut, muuttumassa.

Tein myös ajattelulle myönnytyksen. Huomasin että ajattelen päivän mittaan monta kertaa: "olen uneton" tai "ensi yönäkään en saa unta". Totesin että nämä ajatukset ovat hyvin haitallisia, ja kun en kyennyt niitä estämään, päätin että joka kerta, kun ajatus tulee tai meinaa tulla, ja varmuuden vuoksi vähän useamminkin, ajattelen ääneen tai mielessäni: "Nukahdan hyvin. Nukun hyvin." En mä itse asiassa tiedä, onko sen sanominen mitään ajattelua, ei siihen liity mitään muuta kuin nuo sanat. Ei edes mitään tunnetta. Silloin unen kannalta haitallinen ajattelu yleensä lakkaa. Tääkin on vähitellen tuonut levollisemman ja luottavaisemman olon.

Kolopesijä

Ruokareseptit. Yhtäkkiä olen ihan tohkeissani, että on olemassa reseptejä, kirjat ja internet ovat pullollaan ruokaohjeita. Kaupasta saa mitä merkillisimpiä aineksia, seesaminsiemenistä ja chilipippureista etelän hetelmiin. (Ja jokin aika sitten musta tuntui, että kaupoissa ei ole tarjolla muuta kuin kammottavia esikäsiteltyjä valmismössöjä!) Huomenna on aikomukseni tehdä falafelpullia, kun vihdoin löysin niiden reseptin. Mä en osaa selittää miksi ruokareseptit tuntuvat yhtäkkiä niin ihmeellisiltä. Jotain ihmetystä siitä että paperilapulla tai internetsivulla voi olla peräkkäin pieniä mustia merkkejä jotka auki koodattaessa muodostavat toimintaohjeet kokonaiseen ruokalajiin. No mitäs siitä... onhan niitä raketinrakennusohjeitakin. Mutta se vaan on hienoa. Kiitos!

Tavalliset linnut. Takapihan metsäisessä rinteessä käy melske kun mustarastaat, punakylkirastaat, räkätit, talitintit ja sinitiaiset, punarinnat, naakat, harakat, varikset, fasaanit, sepelkyyhkyt ajavat kiihkoissaan toisiaan takaa, kantavat risuja, hiuksia ja heinänkorsia ylhäisiin asumuksiinsa, tonkivat rahisevaa lehtipeitettä, huutavat kuusten latvoissa. (Välillä olen kokenut että tää kaupungin lajikirjo on kovin yksitoikkoinen. Harvoin näkee uusia lajeja. Mainitsin tästä isälle joka on lintuharrastaja ja luettelin pihan lajistoa. No onhan tuossa jo, hän sanoi suopeasti.) Tavalliset linnut! Sepelkyyhkykin, kun se lepää puhelinlangalla kuin divaanilla, eleganttina kauluksessaan, huhuilee kaihoisasti. Naakka, kun se rävähtää jostain nurmelle kaikessa salaperäisessä harmaudessaan, nappaa toukan, nakkelee niskojaan ja huutaa lähtiessään: njäh! Mennä päivänä tuijottelimme pojan kanssa aivan vierestä vaahteranoksaan telakoitunutta punarintaa joka lauloi suoraan sydämestä - siltä se ainakin näytti, punainen rinta kaarella, kurkun höyhenet väristen. Siro nokka ei koskaan täysin sulkeutunut kiihkeiden säkeiden välillä. Se ei piitannut meistä, se lauloi!

...ja Saksalanharjulla tuulihaukka joka syöksyy alas pilvestä. Ja sinä, kun sun silmissä on ilvestä. (Vuokko Hovatta: Lempieläimiä)

Minähän en näinä päivinä tee juuri muuta kuin hoopoilen pojan kanssa ja laitan ruokaa. Siivoan sen verran ettei sotkua voi kutsua kaaokseksi. Muuten vain lepään, rentoudun ja meditoin. Vähissä ovat voimat, tai onhan minussa hurjasti voimaa kun jaksan valvoa. Tuntuu, että olen nyt löytänyt sellaisen rytmin, että jaksan. Lastekirja on jäissä, enkä ole tehnyt kasvimaalle mitään. Enkä monelle muullekaan asialle. Tuntuu, että olen löytänyt semmoisen olon ja kolon itsestäni, etten vaadi itseltäni enempää.

Veroilmoitus on pakko tehdä, vasen käsi tehköön. Itkuhälytin soittaa talitinttia.

Vaihtokauppa

Mahassa maatuu iso lasti kasvislasagnea. Ahhh. Mies toi kirjastosta mainion kasvisruokakirjan. Tajuan taas vähän enemmän siitä miten kasvissyöjän kannattaa syödä, ja varsinkin siitä että miten ruuista saa eri muotoisia. Olen ihan hyvä ruuanlaittaja ja osaan kyllä improvisoida kaikenlaista, mutta jos en saa välillä uusia virikkeitä, taannun kokkaamaan sitä samaa kasvislohkaremössöä vuoroin intialaisittain, vuoroin yrteillä maustettuna. Ruoka, ruoka! Poikakin tykkää, se istuu syöttötuolissa ja tuijottaa herpaantumatta, kun ne kaksi olentoa, jotka yleensä eniten hengailevat hänen lähistöllään, lapioivat erivärisiä ja -muotoisia kappaleita tikkumaisten esineiden avulla naamoissaan ammottaviin aukkoihin.

Nautinto on hyvää. Se on nautintoa. Joskus ei ole mahdollista saada niitä nautintoja, joihin on tottunut. Joskus on huono olo eikä voi juoda kahvia. Tai joutuu syömään ruokaa joka on vain mahantäytettä, eikä suo erityistä nautintoa. Tai joutuu syömään äkkiä, rääppästen jossain välissä. Tai juuri kun on laittamassa suuhunsa suklaapalan, itkuhälytin alkaa huutaa. Luulen, että mulle yksi kovimmista paikoista lapsen saamisessa on ollut se, että en voi nautiskella mielin määrin piintyneistä nautinnon lähteistäni. Se on tietysti mulle oikeasti vain hyväksi. On oikeastaan huvittavaa huomata, miten koville se toisinaan ottaa, miten ärsyttää kun ei saakaan sitä mitä odotti. Sitten hengittelen lähietäisyydeltä pojan kahden hampaan hymyä ja ajattelen, että niinpä niin, tässä diilissä menetetään nautintoja ja saadaan tilalle rakkautta. Aina en vaihtaisi, jos minulta joka kerta kysyttäisiin, mutta ei kysytä!

Sinä olet kuin

Heti kun olin kirjoittanut niistä kahdesta peräjälkeen toistuvasta päivästä, jotain tapahtui. Tai lakkasi tapahtumasta. Kun olin nähnyt kuvion. Joka toinen yö on edelleen uneton mutta en jaksa nyt kärsiä siitä niin. Jos rupeaa tulemaan kurja olo, sanon miehelle hänen töistä tultuaan, että nyt minä joko joogaan tai sitten rupean valittamaan. Hän yleensä ehdottaa joogaa. Harjoituksen jälkeen makaan parikymmentä minuuttia hiljaisuudessa tai kuunnellen rentoutuslevyä. Sen jälkeen olo on uusi.

Olen muuten jo kolmesti tänä talvena pysäyttänyt alkavan flunssan joogaamalla. Viimeksi eilen. Astanga joogalla siis. Tiedän jo, että kun kurkussa alkaa karvastella, mun pitää mahdollisimman pian tehdä kevyehkö tunnin mittainen harjoitus. Joka kerta on tepsinyt. Olo on sen jälkeen täysin terve. Harjoitus täytyy tehdä ajoissa - jos kuume on ehtinyt nousta, ei joogaa(kaan) suositella. Orastavaan migreeniin jooga tepsii myös. Ei yhtä varmasti kuin flunssaan, mutta usein kumminkin. Vaikka astanga on hyvin fyysistä, se ei nähtävästi ole samalla tavalla urheilua kuin joku toinen laji – jos lähtee lenkille alkavassa flunssassa, tulos on aika selvä. Ja migreenissä tekee yleensä mieli vain maata liikkumatta paikoillaan. Astangan tulihengitys tosiaan laittaa jotain liikkeelle kehossa. Ja mielen hiljeneminen luo tilaa paranemiselle.

Aikeeni oli kirjoittaa jotain runollista, koska olen edelleen kovin innoittunut Neljästä kvartetosta. Tämä merkintä oli vähän käytännönläheisempi. Mutta sanottakoon loppuksi kuitenkin, että runous on verraton väline, öö, ykseyden ilmaisuun.

Niinkuin lilja orjantappurain keskellä, niin on minun armaani neitosten keskellä. Niinkuin omenapuu metsäpuitten keskellä, niin on minun rakkaani nuorukaisten keskellä; minä halajan istua sen varjossa, ja sen hedelmä on minun suussani makea. 2:2-3

Muistan, kun joskus luin Korkean Veisun ja yhtäkkiä tajusin, että nuo eivät ole vain assosiaatioita tai vertauksia tai vastaavuuksia. Ne ovat... kirjaimellisia. Sanoja. Rakkaus on sitä että kaikki on yhtä. Hedelmät, liljat, orjantappuratkin, ne ovat sen lopulta saman asian ilmausta kuin miehen ja naisen välillä vallitseva rakkaus. Voi! En osaa ilmaista tätä täsmällisesti, tajuatteko mitä tarkoitan!? Sanat, kaikessa vaillinaisuudessaan, voivat näyttää sen mitä muuten on vaikea näyttää? Me emme ainakaan kovin usein, päivätajunnan tilassa, näe omenaa ja rakastettuamme samana asiana, mutta runo voi ilmoittaa sen olevan niin.

Odota aikaista pöllöä

Luen T.S. Eliotin Neljä kvartettoa. Tartuin siihen eilen illalla sillä mielellä, että millähän sitä saisi itsensä oikein väsytettyä. Voi jumpe. En saanut. Se on hieno!

Käteni syyhyävät. Tai vaikea sanoa missä se syyhy sijaitsee, kaikkialla soluissa. Syyhy lukea. Syyhy kirjoittaa. Syyhy tajuta. Eliot kirjoittaa olennaisesta. Se on innostavaa. On vaikeaa löytää yksittäinen tarpeeksi lyhyt kappale joka kertoisi mistä on kyse, joten tässä se kanteenkin lainattu:

Yhtäkkiä auringon pilkahtaessa,
vielä kun tomu on liikkeessä,
lehvistöstä kuuluu
lasten pidätelty nauru
äkkiä nyt, täällä, heti, aina -
naurettava koko murheen autio aika
joka jatkuu ennen ja jälkeen.

Eliotin Autio Maa oli synkkä, se kertoi juuri tuosta "murheen autiosta ajasta", joka jatkuu ja jatkuu (nyky)ajassa. Mutta Neljä Kvartettoa puhuu enemmän nykyhetkestä. Ikuisesta. Siitä miten ikuinen välähtelee täällä ajassa. Tuntuu että Eliot tekee kielellisiä seikkailuja nykyhetkeen. Ei ihme että T.S. Eliot itse piti Neljää kvartettoa päätyönään vaikka hänet yleensä muistetaankin Autio maa -teoksesta.

Niin kaunista kieltä! Samoissa kansissa myös alkuperäiskielellä.

In my beginning is my end. Now the light falls
Across the open field, leaving a deep lane
Shuttered with branches, dark in the afternoon,
Where you lean against a bank while a van passes,
And the deep lane insists on the direction
Into the village, in the electric heat
Hypnotised. In a warm haze the sultry light
Is absorbed, not refracted, by grey stone.
The dahlias sleep in the empty silence.
Wait for the early owl.

Mielen tiloja

Olen kuunnellut rentoutus- ja hypnoosirentoutuslevyjä päivittäin viimeisen viikon tai kahden ajan. Jotta jaksaisin, jotta tulisi tavaksi rentoutua. Jotta oppisin taas nukkumaan, tai jos unta ei ole saatavilla, lepäämään tehokkaasti.

Hämmästyttävää: se tepsii. Olen jo omaksunut "itsehypnoosiin" tai "syvärentoutukseen" (joiksi sitä kuuntelemillani cd:illä kutsutaan) vaipumisen niin tehokkaasti, että kun asetun aloilleni ja lasken mielessäni viiteen, painon tunne ja liikkumattomuus laskeutuvat asteittain ruumiiseen ikään kuin automaattisesti. Ilman yritystä. Selkein se tunne on ensin hartioissa, jotka ikään kuin puutuvat. Ajatukset hidastuvat ja lakkaavat. Se on hieman erilainen kuin meditaation tai hiljentymisen tila. Vähemmän tietoinen? Vähemmän aistiva? Ehkä lähempänä unta. Yhtä kaikki, se on ihanaa lepoa. Parina iltana olen nukahtanut siihen, joskin olen sitten havahtunut jonkin ajan kuluttua. Mutta edistystä sekin.

Eilen sain kuulla, että en saanut hakemaani apurahaa. Joku nainen joka ei myöskään saanut apurahaa, yritti tulla päivittelemään kanssani, miten outoa ja epäreilua se oli. Minua ärsytti. Meidän hakemukset ei varmaan olleet tarpeeksi hyviä, sanoin. Nainen vetäytyi. Mutta ilta meni minullakin tappiota sulatellessa. Ei suinkaan kokonaan siihen, mutta tunnustelin sitä hivenen karvasta tunnetta jossain rinnan ja mahan seutuvilla. Asian ympärillä pyöriviä ajatuksia. Loukattu olo! Ja epävarma - onko siitä hankkeesta mihinkään? Tänään olen jo sisuuntunut, että en minä apurahaa tarvitse, hoidan asian jotenkin muuten. Teen sen, jos se kerran on minulle tärkeää. Tai pikemminkin nautittavaa.

Movie star

Tuulista, hyytävää
mustarastas huutaa epäilyään.
Ruskeita ruusunmarjoja.

Ja silti, kun seisahtuu ja haistelee ilmaa,
lämpöä,
lämpöä melkoisesti yli absoluuttisen nollapisteen.

Olen elänyt samaa kahta päivää jo pitkään. Ne eivät välttämättä toistu täysin vuorotellen, mutta suurella säännöllisyydellä kuitenkin.

Ensimmäisenä aamuna herään ja tajuan siitä nukkuneeni, lääkkeen avulla tietysti. Päivä alkaa mukavasti. Syön ruisleipää ja jukurttia mustaviinimarjojen kanssa, käyn ulkona kävelyllä, lueskelen lehtiä, pelehdin Obeliksin kanssa, syötän, nukutan. Kun mies tulee kotiin, joogaan tunnin, illalla ehkä teemme jotain yhdessä. Illalla en ota unilääkettä.

Toisena aamuna en herää kun en ole nukkunutkaan. Päivä näyttää synkältä. Ehkä en nuku enää koskaan omin avuin? Ruisleipää, jukurttia. Piristyn vähän. Käyn kävelyllä, lueskelen, pelehdin, syötän, nukutan. Iltapäivällä alkaa väsyttää, itkettää, pelottaa. Ajattelen kovasti. Kun mies tulee kotiin, itken hänelle. Tai murjotan. Tai puren hammasta. Sitten menen toiseen huoneeseen joogaamaan, hiljentymään tai rentoutumaan. Sen jälkeen olo on helpottunut ja rauhallinen. Sitten teemme ehkä jotain yhdessä. Yötä kohden alkaa taas huolestuttaa.

Kuinkahan kauan mun täytyy elää näitä kahta päivää? Ensimmäisenä päivänä on hyvä ja toisena päivänä paha. Jos en tietäisi, olenko nukkunut edellisenä yönä vai en, niin todennäköisesti tuo yksitoikkoinen vuoristorata vähän tasottuisi. Melkein aina olen silti onnistunut tulemaan ulos yksinäisestä sellistäni hiljentymällä tavalla tai toisella. Sekin toistuu usein ihan kellontarkkuudella. Nähtävästi mun on yhä elettävä näitä kahta päivää. Tänään on ensimmäinen päivä. Nyt tuntuu kivalta. Huomenna tuntuu kurjalta. Sitten hiljennyn, ja piristyn. Jännittävä ihminen! Mun pitäisi ilmottautua julkkikseksi, kun mulla on aina uutisia.

Täten ilmottaudun.

Katson

Mitähän nyt tapahtuu? Katsotaan.

Koetan hiljentyä tähän ja katsoa kohti elämääni ihan, no, en tiedä. Jotenkin. Jotain. Muuta.

Väsymys saa masentumaan ja jännittymään. On välillä hyvinkin vaikea pysäyttää hankalien ajatusten virtaa. Vaikea rentoutua. Taustalla kuitenkin tiedän, koska olen sen usein kokenut, että kaikki on loppujen lopuksi hyvin. Ei ole ongelmaa, enkä minä ole erillinen elämästä. Suutun, tuntuu kuin pyristelisin suonsilmässä. Ruumis ja mieli ovat nyt niin pirullisessa yhteistyössä, ne luukuttavat sitä samaa, minä en saa sanaa siihen väliin. Mutta siksi kai minulla on Hiljainen tienoo. Että sanon sen sanan kumminkin.

Kävin juuri isäni ja äitini kanssa Viikissä linturetkellä. Alakuloon liittyy sekin, että katselen luontoa pala kurkussa ja näen vain kulumisen ja katoamisen merkkejä. Mutta kun katse saa vaeltaa aavassa peltomaisemassa tarpeeksi kauan ja Lahdenväylän melu jää taustalle, mieli rauhoittuu. Leluautot huristelevat Viikintietä. Ympäristössä ei ole juurikaan informaatiota, kaikki vain on, ja kaikki on jo aika innoissaan. Töyhtöhyyppä, uuttukyyhky, kottarainen, mustavaris, peippo valmistautuvat ikiaikaisiin keväthommiinsa. Muutama västäräkki on jo saapunut ja katselemme niiden napakasti huojuvaa lentoa paljaan pellon yllä. Tervetuloa. Metsää ei ole hoidettu, se saa kasvaa ja rehottaa ja kaatua ja lahota sijoillaan. Ja rannassa ruovikon reunalla nokikanat, harmaasorsat, joutsenet. Eivät veden linnutkaan kanna huolta huomisesta. Jouhisorsan pää vain käy pinnalla kun se viettää suuren osan päivästä puolisukeltaen.

Tästä eteenpäin olen pyyhkinyt pois aika monta erilaista kappaleen aloitusta. Hyvä niin. Ehkä joskus on vain riittettävä, että tietää, vaikkei tunne.

Niin. Juuri nyt ei tunnu miltään. Askel ulos jatkumosta.

Sanoi jääräpää

Kylläpä auttaa, kun sisuuntuu ja hakee apua selkein sanoin. Se on jännä ilmiö, että pitää osata olla todella lujana, jotta saa apua. Silloin kun on oikein poloinen, ei pysty olemaan lujana. Lääkäriaika, seuranta ja kaikkea muutakin järjestyi salamannopeasti kun lopulta soitin terveydenhoitajalle että tarvitsen apua, asiaa ei voi enää lykätä hetkeäkään.

Jos joku, joka tätä lukee, joskus elämässään potee unettomuutta, suosittelen lämpimästi toimimaan varhaisessa vaiheessa - oli tilanne mikä tahansa, vaikka olisi kuinka kiireinen vauvanhoidossa tai missä kaikessa ihminen voikaan olla kiireinen. Luontaistuotelääkkeet kehiin, rentouttavia hierontoja, kunnolla väsyttävää liikuntaa, jokailtaista rentoutus- tai nukahtamis-cd:n kuuntelua, hypnoosia, mikä vain tuntuu luontevalta. Ja siihen hoitoon vain pitää ottaa se aika minkä se tarvitsee. Minä en tajunnut ajoissa ja tässä sitä ollaan, en nuku enää lainkaan ilman kemiallista apua. Mutta musta tuntuu että nyt on tapahtunut käänne parempaan. Vaikka joudun syömään lääkkeitä, voin silti käyttää noita muita apuja ja pyrkiä vähitellen niiden avulla eroon lääkkeistä.

Toisaalta, olenhan minä monenlaista kokeillut tähänkin mennessä, mutta millään ei ole ollut pitkäaikaista vaikutusta. Kasvisruokavalio auttoi hetken, unitee toisen, iltakävely kolmannen ja sitten taas mentiin. Se on aikamoinen väärään paikkaan jumiutunut voima joka pitää ihmisen loputtomiin valveilla. Kierre pitää nyt katkaista, kaikki muu on luullakseni pelkkää laastaria. Taas kerran mä olen elämässäni pisteessä, jossa mut pakotetaan systemaattiseen rentoutumiseen ja hiljentymiseen. Olen aika jääräpäinen!

Ja taas toisaalta - olen koko ajan tehnyt parhaani. Lukekaa tän päivän Hesarista Marketta Niemelän mielipidekirjoitus "Harva mies ymmärtää, kuinka kovilla äiti on vauvan kanssa". Pointti ei ole syyllistää miehiä, sanoisin että harva kukaan, joka ei ole itse kokenut, ymmärtää miten kovilla tässä hommassa voi välillä olla. Mutta hyvä että siitä puhutaan selkein sanoin.

P.S. Vähän toisesta asiasta - katsokaapa tämä: Aivotutkija saa aivohalvauksen ja oivalluksen - kiitos linkistä Iinalle.

Pieni huokaus

Alan olla aika pirun väsynyt. Sumuista. Itkettää herkästi. Kolmisen kuukauttako tätä unettomuutta on nyt kestänyt? Ja sitä ennen kolme kuukautta tosi katkonaisia unia, kun poika vielä heräili usein. Viime viikkoina unettomuus on entisestään lisääntynyt. Tänään jotenkin tajusin että mä en jaksa samoja asioita kuin aikaisemmin. En oikein jaksa lähteä kaupungille tai kahville kavereiden kanssa. En jaksa mennä mamma-afroon. Ainakaan en viitsi sopia mitään etukäteen, kotiin selviäminen lopen uupuneena hirvittää. Silti olisi tosi kiva nähdä ihmisiä.

Varasin ajan ayurveda-hoitajalle. Jotain on tehtävä, kun ei lääkäriltäkään saa mitään apua. Tai no, onhan mulla nukahtamislääke, mutta ei sekään usein auta. Ja kurjalta sitä tuntuu syödä kun imetän vielä.

Aika hurjaa tämä. Kyllä yöt ovat pitkiä!

Voi että, tuolta keittiöstä kuuluu todella suloista kikatusta. Mies syöttää pojalle mustikkasosetta ja pelleilee. Poika on ihana. Mies on hyvä. Onneksi on rakkaus.

Yksinkertaista.

Eilen illalla otin nukahtamislääkkeen. Heräsin taas vajaan parin tunnin kuluttua ja valvoin loppuyön. Poika sen sijaan on ruvennyt nukkumaan yöt läpeensä heräämättä enää syömään (tai vauvoillahan on kaikenlaisia vaiheita, nyt on näin). Äiti valvoo.

Nukuin olohuoneen lattialla, jossa voin laskea lämpötilan hyvin alas. Se auttaa usein. Viime yönä oli vain 15 astetta. Mulla oli peiton alla melkein kuuma. Mun piti usein työntää jalkaterät peiton ulkopuolelle. Ruumis käy kummallisilla kierroksilla. Olisi mukava ymmärtää, mistä on kyse. Maito vähenee, kun en nuku, ja toisaalta senkin takia että poika on imemättä melkein puolet vuorokaudesta (se nukkuu yli 11 tunnin keskeytymättömiä yöunia).

Kun mies heräsi, minä melkein itkua tihrustaen selitin hänelle kurjan yöni vaiheet. Ja että kohta en voi enää edes imettää (se on mulle herkkä aihe, drama queen pääsee vauhtiin). Kertoessani vajosin takaisin itsesääliin, josta olin jo keskellä yötä menestyksekkäästi luopunut. Myöhemmin kutsuin miehen ulko-ovelta takaisin ja pyysin häntä auttamaan minua, etten tekisi enää niin, itsesääli ei ole hyvä paikka. Mutta tarvitsen silti tukea! Olen ajatellut, että saadakseni tukea minun pitää valittaa ja olla oikein poloinen. Mies halasi ja sanoi, että seuraavan kerran sanot vain heti, että tarvitset tukea mutta jätät valituksen väliin. Niinpä niin.

Heh.

Ei haittaa

Takapihan rinteessä ovat lumikellot nupuillaan. Naapurissa kukkivat narsissit.

Poika on nukkunut yli kaksi tuntia ulkona, ei se yleensä näin pitkään päivisin. Viime yönä se nukkui 11 ja puoli tuntia heräämättä syömään. Edellinen ennätys oli 10 tuntia. Aikamoinen nukkuja siitä on tullut. Saisi kyllä syödä vähän useammin, on laihtunut. Tällaista tämä on, pieni huoli herää, oli poika miten päin vain. Huolen kanssa on elettävä, ainakin nyt.

Viime päivinä olen tuntenut laajuutta, päästän ajatukset virtaamaan pois sormieni kautta, ne hajoavat ympärilleni. Huomaan että näkökenttä on tavattoman laaja, omat rajani häilyvät. Emme enää koskaan saa kunnon talvia takaisin, ne ovat näillä leveysasteilla lopullisesti ohi, ainakin ihmisen kannalta. Ja mitä kaikkea muuta onkaan tulossa... kellun kaikkeuden pienenä osasena ja koetan asettaa tuhon oikeaan mittakaavaan. Ehkä se ei haittaa? Haittaako se? Ei ainakaan nyt. Ehkä kaikki on ihan oikein.

En ymmärrä. Mutta haittaako tuokaan.

Ja äitikin hyppää

Mua on viime päivinä, kerta toisensa jälkeen, ilahduttanut eräs mitättömän kuuloinen lapsuudenmuisto. Oli talvi ja oltiin menossa mökille, jonka lähellä on hiekkakuoppa. Isä keksi, että hiihdetään hiekkakuopalle ja tehdään hyppyri, mutta vain sillä ehdolla, että äitikin hyppää. Äiti oli vähän kiusaantunut. Isä toisteli koko aamupäivän hassu hymy huulillaan: Tehdään hyppyrimäki. Ja äitikin hyppää.

Äiti hyppäsi, ja kaatui. Se oli meistä hauskaa, ja niin lopulta äidistäkin.

Kuka

Kävin ystävän luona, jolla on vastasyntynyt vauva. Omani, joka on kokeillut tätä maailmaa jo viisi kuukautta, sai väsymyshepulin ja vastasyntynyt yhtyi konserttiin. Minä jäin heille pukemaan jäntevälle kaarelle vetävää, äänekästä poikamakkaraa ja hän lähti vastasyntyneen kanssa jännittävälle bussimatkalle. Lupasin työntää oven lujasti kiinni kunhan mekin saisimme siirrettyä itsemme ulos. Vaihdoimme ystävän kanssa ällistyneitä katseita. Tähän on tultu. Kyllä elämä muuttuu aina, aina. Eikä muutu mihinkään, tilanteet muuttuvat ja elämä on. Enkä nyt siteeraa mitään mainoksia.

Kerran makuuhuoneestamme alkoi kuulua äänekästä itkua. Avasin oven, ja siellä tämä oli, tämä uusi olento joka on tullut tupaan. Otin hänet syliin ja tuijotin hänen ammottavaa suutaan. Väreet kulkivat lävitseni. Mikä voima! Tunsin voiman väreilevän käsivarsiani pitkin, itkuun vääntyneet kasvot näyttivät jonkinlaiselta naamiolta, huuto kuulosti satunnaiselta muodolta jonka tämä voima sattui sillä hetkellä ottamaan.

Et sinä ole sitä miltä näytät!

Katselen usein poikaani suuren ihmetyksen vallassa. Mistä tuo on tullut? Miten tuo monimutkainen muoto on ylipäänsä mahdollinen? Tyhjästä ilmestynyt! Hetkittäin voin melkein nähdä hänen lävitseen, niin häilyvää ja haurasta on olemassaolo. Entä minä itse? Ei meissä ole mitään muuta eroa kuin että olen hikoillut täällä reilun kolmekymmentä vuotta pidempään. Yhtä hetkellinen olen minäkin, ruumiini pysyy kasassa hetkestä toiseen vain ihmeen kaupalla.

Kuka sinä olet?

Vauvan vastaus

25 astetta pakkasta.

Näin unta, jossa hyvis ja pahis kamppailivat eeppisen tuntuisessa taistelussa. Hyvis voitti sen erän ja pahis karkoitettiin kylmään, kiviseen ja yksinäiseen olemassaolon kolkkaan pitkälle jäähylle. Tyyppi saapui kallioiselle kielekkeelle musta viitta hulmuten. Kuinka ollakaan, siellä makoili jo joku toinenkin - jonkin paljon aikaisemman taistelun jälkeen karkoitettu hyvis. Se oli vauva valkoisessa vaipassa. Viittahemmo nauroi vahingoniloisesti ja esitti tälle kysymyksen, jota en muista (eikä sillä varmaan ole väliä). Vauva keinui tyytyväisenä, otti kiinni isovarpaastaan, työnsi sen suuhunsa ja vastasi:
"Ykseys."

Postikortti

Lapissa, miehen kotikonnuilla. Ikkunasta avautuu Levitunturi. Mutta onneksi kaukana. Tältä etäisyydeltä se näyttää ylväältä ja rauhaisalta. 

Lapin maisemat rauhoittavat aina, mutta tänä vuonna erityisesti. Tajuan lumen mahtavan, pelkistävän laadun.

Tavalla tai toisella

Tammikuu oli painava. Helmikuu on hivenen kevyempi. Samoja asioita, vähemmän kiinteyttä, heikompia jatkumoita.

Vähän väliä, viimeksi äsken, ajaudun lorukirjahankkeessani pisteeseen, jossa tuntuu ettei tästä tule mitään. En minä ehdi tehdä mitään kunnolla näin lyhyissä pätkissä! Sitten tajuan taas kerran, että tämä on homma joka vaan on tehtävä niin että voin tehdä sen. Tavalla tai toisella. Otan paperin ja suunnittelen, miten etenen. Mikä tällä kertaa helpottaisi sitä, että kun tilaisuus avautuu, pääsen heti töihin? Nyt se oli sapluuna ja yksi tai kaksi nopeaa luonnosta kopiopaperille. Ainakin suunnitelman mukaan. Usein suunnitelmat auttavat; eivät välttämättä niinkuin luulin, mutta ne häivyttävät ei tästä tule mitään -tunteen.

Voi että, olisi kyllä vaikka mitä kirjoitettavaa. Mutta nyt mies tuli avannosta, mun on syötävä ja lähdettävä iltalenkille, jotta saan taas yöllä unta. Jos unta on tänään tarjolla.

Äitikarhu ja pallo

Elämä hymyilee, juuri nyt tuon nelikuisen nakkipään naamalla. En nukkunut viime yönä luullakseni lainkaan, ja yö oli pitkä kuin... uneton yö. Kuitenkin viihdyin pötkötellen ja lepäsin rakkauden ja hellyyden tunteissa. Mikä mies ja mikä poika!

Obeliks on vaan niin ihana. Ja mies taas, no, täytyy sanoa että synnyttäminen on tehnyt mun ruumiille ja hengelle jotain todella hyvää. Rentoutti ja avasi paikkoja molemmilla tasoilla. Rakastelu tuntuu uudenlaiselta, jotenkin paljon... hauskemmalta kuin ennen. Oman viehätyksensä tuo sekin, ettei ole varaa miettiä, sattuisiko mua juuri nyt huvittamaan, vaan on toimittava silloin kun se vain sattuu olemaan mahdollista. Ja silloinkin on oltava todella läsnä hetkessä, sillä keskeytys voi tulla milloin hyvänsä. Ei voi tavoitella eikä yrittää mitään.

Eräs hyvä henkilö vinkkasi, että unettomana yönä kannattaa kokeilla maata selällään, oikein suorana. Kun ruumis on suora, mielikin on hiljaisempi ja kirkkaampi. Viime yönä koin tämän selkeästi. Selälläni, kaikki raajat pitkänä ojennuksessa, ilman tyynyä, pystyin lepäämään rauhassa vaikka en nukkunut. Ajatukset tuntuivat ohuilta - minulle tuli mielikuva, että ne ovat paperinohuita hahmoja valtavan pallon pinnalla. Aina, kun jokin ajatus rupesi viemään tilaa, käänsin sen ikäänkuin sivuttain ja näin että se olikin laiha, lähes olematon.

Kyljelläni nukahdan helpommin. Siis silloin, kun uni on ylipäänsä tullakseen. Minua on viime aikojen unettomuudessani auttanut toinenkin, hupaisa mielikuva. Kun käännähdän kyljelleni, minusta tulee äitikarhu. Suuri, järkkymätön, syvässä talviunessa hitaasti hengittelevä karhu. Se pystyy synnyttämään ja imettämään pentunsa heräämättä (tämä ei välttämättä ole ihan oikein noin eläintieteellisesti, mutta mielikuvassa se on oikein :)). Äitikarhun ei tarvitse tehdä mitään mutta se hoitaa silti hommansa. Mielikuva rauhoittaa minua, en silloin ole niin hälyytystilassa kuulostelemassa, joko poika herää aterioimaan. Mutta silloin kun tunnen, että unta ei ole odotettavissa, ei mielikuva toimi. Silloin on näemmä hyvä oikaista itsensä.

Hiljaa humiseva perjantai

Sommittelen usein blogimerkintöjä mielessäni. Varsinkin jos olen juuri oivaltanut jotain. Minusta on yleensä hyvä merkki, jos unohdan kokonaan sommitelmani ja kirjoitan jotain ihan muuta, vaikka tyhjänpäiväistä. Nyt on kirkas olo, olen ollut täynnä kaikenlaisia aiheita ja oivalluksia ja olen halunnut lausua painavan sanani tästä jos tuostakin. Nyt ne ovat kadonneet, ne... jutut.

Päivän (usean päivän?) haaste on saada poika syömään muualla kuin sängyssä. Jossain vaiheessa kun imetys oli vaikeaa, huomasin että se sujuu vähän paremmin makuuasennossa ja niinpä taisin totuttaa pojan siihen asentoon. Nyt se ei suostu syömään niin että mä istun ja se on mun sylissä. Se olisi kuitenkin opittava, muuten on aika hankala liikkua pojan kanssa. Tähän asti se on ratkennut niin että se ei vain syö reissussa ollenkaan, ja silloin tulee aika pitkiä taukoja. Mutta se ei ole kivaa koska sitten reissataan nälkäisen lapsen kanssa ja tulee kiire kotiin. Joka paikassa ei ole sänkyjä tarjolla. Nyt mä sitten koetan ottaa sen kaikki raivarit vastaan tyynesti ja vaan viedä sen kärsivällisesti aina tohon sohvalle ruokailemaan. Ei ole toistaiseksi onnistunut. Kumpi antaa ensin periksi, pojan nälkä vai mun hermot?

Imettäminen on ollut usein todella haastavaa näiden reilun neljän kuukauden aikana. Monta kertaa on meinannut usko loppua. Palaan aina toteamukseen: sen ei tarvitse olla täydellistä. Sen hyväksyttyäni huomaan aina että se onkin, omalla kenties omituisella tavallaan. Mä pidän siitä hommasta, kaikesta huolimatta, tosi paljon. Hieno järjestely, isompi ruumis tuottaa tuosta vain juuri oikeanlaisen ravintoliuoksen toiselle, pienemmälle ruumille, kunnes pienempi on valmis sulattelemaan muutakin. Käsittämättömän kätevää ja helppoa. Paitsi silloin kun on ihan saatanan vaikeaa. En kyllä luopuisi päivästäkään (outo sanonta, eihän se ole mahdollista).

Tänään pidän taukoa lorukirjahommasta ja luen jotain mitäsattuu tai katselen ulos kun poika nukkuu. Jos nyt ylipäänsä kauheasti nukkuu kun ei suostu syömään.

Uniuutiset

Heh, poika makailee reisieni päällä vatsallaan ja heiluttelee jalkojaan rytmikkäästi. Se on rauhallinen, oleilee kai hyvässä olossa ja katselee lattian maisemia.

Olen nukkunut huonosti. Eli huomattavaa parannusta! Mä nukun! Olo on oikeastaan jo ihan normaali. Viikon-kahden takainen vaihdos kasvisruokavalioon taisi auttaa. Ja se, että lakkasin yrittämästä nukahtaa heti kun poika nukahtaa, juon uniteetä ja hieron jalkapohjia ja odottelen unisuutta. Ja se, että poika on ruvennut käymään vähän aikaisemmin nukkumaan, yhdeltätoista aikaisemman puoli yhden sijaan.

Lorukirjaprojekti edistyy.

No, tää tais olla tässä, tyyppi toivoo jotain muuta äksöniä.

Mies,

tuo mainio olento. Hyvän hajuinen.

Ehdotin sille, että peseytyisi hieman harvemmin.

Mutta kauhein kaikista on toivo

Poika nukahti syliin.

Luulenpa, että olen keskellä sitä, mitä synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi kutsutaan. Mutta ei se masennusta ole, sisäistä mylläkkää kyllä. En oikein enää usko masennukseen, omalta kohdaltani.

Uni ei tule, tavalliset asiat tuntuvat poikkeuksellisen raskailta. Toisaalta, mikään ei ole tavallista vaan kaikki on toisin. Vasta nyt alan toden teolla sisäistää, että tämä lapsi on tullut jäädäkseen (sikäli kuin mikään on "jäädäkseen") ja minä olen äiti lopun elämääni.

Jos olin raskausaikana viilipytty, niin nyt pytyssä myrskyää. Selviän hetkestä toiseen, kun muistan ettei mun tarvitse selvitä kuin tästä hetkestä. En voi selvitä huomisesta! Aina kun tämä muistutus nousee, huomaan että kaikki on hyvin, vauva vain itkee, kuten vauvat toisinaan tekevät, tai minä mietin riittääkö maito huomenna tai tänä iltana, tai saanko unta ensi yönä. Tässä hetkessä ei ole ongelmaa.

Olen kirjoittanut jääkaapin oveen lapun jossa lukee isolla: no hope. Se ilahduttaa minua suuresti ja riistää toivoni kerta toisensa jälkeen. On hirveää toivoa unta tai toivoa tai vaatia elämältä mitään. Se on pettymysten tie, voi että se onkin! Silloin ei uni tietenkään tule, mutta ei myöskään lepo. Jos suostun siihen, että en nuku, saan yleensä levätä tavalla tai toisella. Joskus jopa nukkua vähän. Ja jos maito käy vähiin unen puutteen takia, sille en mahda yhtään mitään, onneksi maailmassa on maitoa.

Huomaan, että käyn helposti vaativaksi myös mieheni suhteen. Miksi se tiputtelee vaatteita ympäriinsä, miksei tule aiemmin kotiin, miksei hoivaa ja paapo minua enemmän kun olen väsynyt... loputon tie sekin. Nämä kaikki vaatimukset esitettynä peräjälkeen eivät ole omiaan lisäämään rakkautta ja rauhaa tässä talossa.

Itsen sietäminen käy nyt työstä. Tunnen kuinka voimat kuluvat paljolti siihen. Silti mussa virtaa hurjia voimia jotka eivät tunnu ehtyvän sitten mistään. Ihmeellistä miten vähällä unella voi kuitenkin jaksaa päivästä toiseen, ihmeellistä että jollain tavalla kaikki on niin hyvin ja minä voin hyvin.

Nyt tuo tyyppi on tuossa lattialla, se on käännähtänyt vatsalleen ja naama pilkkii alustaa vasten. Kaikilla raajoillaan se pyristelee eteenpäin, eteenpäin. Ei vielä pääse, mutta pyristelee silti. Mikä mahtava elämänvoima.

Yllättävä hiljainen iltahetki

Mies lähti iltalenkille ja poika kuukahti vedettyään maitopleksit. Ei mulla useinkaan tähän aikaan ole mahdollisuutta istahtaa kirjoittamaan.

Unettomat yöt ovat haastavia, mutta myös ihan hyvällä tavalla. En toistaiseksi ole osannut päästää irti ja vain olla ajatuksettomassa tilassa kovin pitkiä aikoja, mutta sen sijaan olen taas harjaantunut kärsimisessä. Kärsiminen ei muuten ole hullumpaa, kun siinä onnistuu, ehe! Itsesääli tekee hyökkäyksiä ja minä tyttö otan ne vastaan. Kun huomaan, mitä on tapahtumassa, siirryn täysin siihen tunteeseen (mutta en sen valtaan) ja tuijotan sitä sisäisin silmin. Se tuntuu siltä kuin joutuisi jonkinlaisen kohisevan voimaputken sisälle (äh, tälle on mahdotonta löytää eleganttia ilmausta). Sitten olen siinä ja yritän kestää. Ei se kauheus useinkaan kestä kuin muutaman sekunnin, sitten alkuperäinen tunne lakkaa olemasta ja on vain se voima. Vähän niinkuin avantouinti, hetken kirpaisee mutta sitten palkitsee.

Eilen (tai jonakin päivänä, olen unohtanut) kuuntelin hiljentymislevyä pimeässä huoneessa ja rentouduin. Jotain lähti sisältä liikkeelle ja nousi ylös ja ulos, yhtäkkiä itkin hillittömästi. Itkuun ei liittynyt mitään tunnetta eikä ajatusta, ellei nyt helpotusta lasketa tunteeksi. En tiedä enkä välitä, mitä siinä purkautui, mutta rentouttavaa se oli. Vollotin aikani, nousin ja lähdin laittamaan ruokaa, eikä musta edelleenkään tuntunut mitenkään erityiseltä. Mutta olen kiitollinen että sisällä liikkuu.

Luen

Luen Saila Susiluodon uusinta runoteosta Missä leikki loppuun (kuulun Elävien runoilijoiden klubiin, suosittelen - erinomaisen passiivinen tapa seurailla runouden kenttää - viisi kertaa vuodessa tipahtaa postiluukusta joku uutuus tai klassikko). Olen aika väsynyt, kun en jostain syystä saa unta öisin, ja pitkän proosarunon lukeminen ei tässä pikku huurussa luulisi olevan helppoa - mutta! Kokemus olikin ihmeellinen, luin ja luin, en oikein tiennyt mitä luen mutta humalluin sanoista vain lisää. Tunsin vaeltavani sanojen viidakossa, ymmärtämättä ja välittämättä tarkoista merkityksistä, mutta sanojen sointi hiveli mua ja mieleeni nousi säkeisiin liittyviä kuvia. Lisäksi aistin joidenkin runojen ahdistavan tunnelman, synkät kertomukset kovista kohtaloista ja tunsin itseni koko ajan onnellisemmaksi. Mitä pienestä unettomuudesta, kun kaikki on muuten niin erinomaisen hyvin, arki sujuu, poika on todella rakastettava, aloitin juuri mamma-afron jossa jorataan lapsi kantoliinassa, tässä sitä porskutetaan ja nukutaan kumminkin ehkä joka kolmas yö vähäsen paremmin. Joo, minä jännitän edelleen kaiken maailman asioita, mutta mitäpä siitäkään. Semmoinen tämä maailma on, täynnä jännitteitä.
Sisällä on rauha.

Hyvä kirja, kerta kaikkiaan :)

Hyvää uutta

Merkillistä, mutta kummallista. Aiemman postaukseni "itkumeditaatio" ei ole toteutunut kuin yhtenä ainoana iltana tähän mennessä. Sinä iltana mies kyllästyi tekemään sirkustemppuja parin tunnin ajan saadakseen pojan nukahtamaan. Makailimme siis hysteerisesti itkevän lapsen kanssa ja puhuimme hänelle rakkaudesta ja pidimme häntä vuoroin sylissä ja vuoroin kättä rinnan päällä, kunnes hän nukahti uupuneena. Nyt näyttää siltä, että hän olisi heti tajunnut mistä oli kyse eikä ole sen koommin vaatinut vanhempia uuvuttavaa erikoiskohtelua nukahtaakseen. Tietenkin siitä on vasta muutama päivä, joten aika näyttää. Eilen poika säpsähteli ilotulitusten paukkeessa hereille jonnekin puoli kahteen saakka, mutta ei itkenyt eikä halunnut tulla kanniskelluksi. Minä pidin kättä hänen rintansa päällä ja se tuntui riittävän rauhoitukseksi. Toisinaan vauvat ovat näemmä hyvin nopeaälyisiä.

Toisaalta voisi siis sanoa että itkumeditaatio toteutui todella tehokkaasti, ainakin toistaiseksi.

Vuoden viimeinen päivä oli hieno. Muutama hyvä kaveri kävi kylässä. Syötiin siskonmakkarakeittoa (ah!) ja perunasalaattia ja suklaata ja saunottiin. Joku joi oluttakin. Illalla saapui eräs ystävä, joka kärsii lapsettomuudesta (siis sananmukaisesti tuntuu usein kärsivän siitä kovasti, eiväthän kaikki kai siitä kärsi) eikä ole koko syksynä tullut katsomaan poikaamme eikä meitäkään. Nyt hän tuli ja oli sydämellinen ja tuntui mulle jopa läheisemmältä kuin aiemmin. En tiedä mikä käänne on tapahtunut. Uusi vuosi, uudet kujeet?

Tulevaisuus uuvuttaa

Väsyttävin asia, jonka tiedän, on tulevaisuus. Hyvänä kakkosena on menneisyys.

Viime yönä nukuin syystä tai toisesta katkonaisesti (ehkä pikkuvauvan äidin ei pidäkään nukkua kovin syvään, kommentoi oma äitini) ja olin siis väsynyt. Iltapäivällä jouduin kamalaan jatkumoon jossa kanniskelen ja syötän (tietysti itkevää) lasta loputtomiin ja ikuinen kahvikuppi jäähtyy pöydällä. Kadehdin miestä, joka osaa nukahtaa aina tilaisuuden tullen, milloin lapsi rintansa päällä, milloin laittamalla kuulokkeet korville. Hän myös osaa tehdä omia valokuvauskokeilujaan lapsi kainalossa, kun minä taas tunnen herkästi huonoa omatuntoa jos teen omiani pojan ollessa hereillä. Sanoin miehelle, että nyt minua kyllästyttää, ja ajatus siitä että lapsi on vaivoinani lopun ikääni, tuntuu tosi raskaalta. Mies kommentoi, että siitä vaan.

Lapsi nukahti. Vetäydyin pimeään huoneeseen ja kuuntelin Lauri Siiralan äänitettä Syvenevään hiljaisuuteen. Se on aivan loistava; rauhallinen, täsmällinen, lakoninen johdatus hiljentymiseen (kiitos laif & Lauri!). Yllättäen ehdin kuunnella koko levyn. Menneisyys ja tulevaisuus kaikkosivat. Kömmin keittiöön, lämmitin jäähtyneen kahvikupillisen ja luin rauhassa National Geographicsia iltapalan äärellä. Mikroskooppisen pienet merieläimet olivat uskomattoman kauniita. Mielestäni en olisi ansainnut moista yhtäkkistä ylellisyyttä oltuani niin lapsellinen, mutta hauskaa että elämä oli eri mieltä.

Vauvameditaatioita, osa III

"Oltiin juuri pojan kanssa kävelyllä, tai siis hän nukkui autuaasti liinassa. Ulkona on pikkupakkanen, ei lunta, ohut kuurakerros tekee maailmasta hieman juhlavan. Aurinko oli laskemassa. Kävelin Vantaanjoen vartta ja katselin Tuomarinkylän kartanon maita tois puol jokkee sekä uudenkoreita valkeita, lasikuistisia taloja tällä puolella, ihan rannassa. Äkkiä rakennukset näyttäytyivät mulle tiloina, kuorina jotka sisältävät tyhjän tilan. Pellot näyttivät valtavilta tyhjyyksiltä."

Yllä oleva pätkä löytyi jostain auki jääneestä, nimeämättömästä dokumentista. Kirjoitin sen joskus ennen joulua... Heh! Tämmöistä tämä on, sitä ehtii aloittaa jotain, ja sitten taas mennään. Poika kasvaa hirmuista vauhtia, opettelee hekottamaan, kääntyy mahalleen, tavoittelee käsillään esineitä. On vihdoin oppinut imemään vähän paremmalla otteella, siinä olikin sillä opettelemista ja mulla kestämistä. Kolme kuukautta tuli täyteen joulun aikaan. Ristiäisetkin oli, kutsuttakoon häntä tässä vaikka Obeliksiksi kun on niin hyvässä lihassa. Nykyään Oo nukkuu öisin jo 5-6 tunnin pätkiä joten mun univelka alkaa helpottaa. Jos se oli tässä se pahin valvomiskausi niin ei se kyllä kauan kestänyt! Kai se on yksilöllistä. Ystävän yhdeksänkuinen tyttö syö vieläkin yöllä kahden tunnin välein. Mutta no, meillä taas on muita haasteita. Mä olen tosi herkkäuninen, mulle on vissiin tässäkin asiassa annettu vaan sen verran haastetta mitä mä jaksan.

Heidi ja Leena, jos luette tätä niin - tulkaahan käymään.

Itkumeditaatio
Vauva on tottunut, ilman omaa syytään tietysti, että sitä kanniskellaan ympäriinsä pari tuntia ennen nukahtamista. Muutoin se itkee. Vanhemmat toteavat, että ei sitä loputtomiin jaksa kantaa, unirituaalien on muututtava. Illalla (tai yöllä...) sängyssä ollessanne pitäkää vauvaa sylissä, mahallaan rinnan päällä tai vieressä niin että käsi on vauvan rinnalla ja kuunnelkaa kun se itkee raivokkaasti ja loputtoman tuntuisesti. Kertokaa hänelle toistuvasti, illasta toiseen, että nyt on nukkuma-aika, olemme sinun kanssasi, rakastamme sinua, rakkaus on aina kanssasi, sinä pystyt nukahtamaan ilman kanniskelua. Pysykää läsnä, rauhallisina ja rakkaudessa. Korvatulpat auttavat :)

Taantumismeditaatio
Makaile ja retkota vauvan kanssa lattialla tai jossain, missä et ole muutoin niin tavannut makailla. Keskustele vauvan kanssa oikein antaumuksella, jokella, muodosta järjettömiä tavuja ja riimejä, ääntele korkealta ja matalalta, hekota ja kyynelehdi, unohda kaikki mitä luulet olevasi. Ei haittaa jos valuu vähän kuolaa.

Maalaan taas

En ole ehtinyt kirjoittaa, kun olen harvat vapaahetket mieluiten omistanut piirtämiselle. Rupesin taas hiljakseen edistämään sitä lastenkirjaprojektia. Kyllä aika ja etäisyys tekee ihmeitä - kun palasin tekstien ja kuvien pariin muutaman kolmen-neljän kuukauden tauon jälkeen, näin heti mikä on pielessä ja mitä on tehtävä toisin. Löysin luonnoslehtiöstä kuvan, jossa tyyli oli mielestäni osunut nappiin: helpon ja hauskan ja rennon näköistä viivaa ja väripintaa, ei semmoista ryppynaamaista hienostelua kuin aiemmat akvarellit. No eivät ne sentään sellaisia ole, mutta verrattuna.

Tuntuu ihanalta. En ole oikeastaan ehtinyt kaivata kuvien tekemistä, se vain tapahtui ja huomasin nauttivani.

Oikeastaan olen toisinaan kirjoittanutkin, mutta en tahdo saada kirjoitettua mitään kokonaisuutta loppuun, kun täytyy jo mennä! Nyt taidan vain julkaista tämmöisen tyngän jotta tulisin päivittäneeksi.

Nimettömyydestä

Viimeksi unohdin kirjoittaa mistä aioin, siitä miten erikoiselta tuntui kun poika oli pitkään nimettömänä. Yleensä kaikilla mun tuntemilla ihmisillä on ollut nimi, ja nyt yksi läheisimmistä oli vaan olento, vauva, jokin poika, ihminen. Tai jokin eläinhahmo tai ulkoavaruuden lähetti, tilanteesta riippuen. Oli oikeastaan hienoa, että tässä on käsillä ja sylissä eli jotain niin määrittelemätöntä ja yksilöimätöntä. Tuntui hyvältä antaa sen olla ilman nimeä, kun nimilappua saa sitten kantaa koko loppuelämänsä, kunnes kuolema siitä erottaa.

Mutta lopulta nimi tuli ihan oikeaan aikaan. Vieläkään en kyllä aina muista käyttää sitä. Ristiäiset varmaan sen lopullisesti vakiinnuttavat, kun siitä tulee julkinen muillekin kuin meille.

Olen taas kiitollinen siitä etten osaa haaveilla. Kaikki ilo tulee nurkan takaa ja yllättää mut joka päivä. Miten jonkun hymy voi tuntua niin ihmeelliseltä? Tai parkuun vetäytyvä surkuhuuli? Tai pelkkä olemassaolo? Nyt se nukkuu tossa nokan alla kantoliinassa ja töhahtelee välillä, se ei nuku syvään koska en ole liikkeessä. Eilen tein pitkän kävelyn joka tuuditti sen ennätyssikeisiin päiväuniin ja yölläkin se vielä nukkui hurjat kuusi tuntia yhteen soittoon.

Isänpäivänä

Poika uinahti syöpöteltyään koko aamupäivän. Meillä on nyt hälle jo nimikin, virallinen nimenanto on vasta ensi kuussa. Se ratkesi kun yhtenä päivänä kyllästyin arpomaan kahden viimeisen vaihtoehdon välillä (miehelle oli ihan sama kumpi nimi otetaan).

Mies osti digitaalisen järjestelmäkameran ja ottaa nyt kuvia sarjatulella. Mäkin olen jotenkin hirmu innoissani kamerasta. Kävimme eilen isänpäivän kunniaksi katsomassa Isä-näyttelyn Jugend-salissa. Miina Savolainen on ohjannut voimauttavan valokuvan metodein ryhmää valokuvauksen harrastajia aiheesta "isyys". Mä repesin kun mies selitti innoissaan, miten ajankohtainen tuo näyttely oli hänen kannaltaan - tietenkin kuuntelin että seitsenviikkoisen pojan ylpeä isä puhuu, mutta sitten valkeni että hän tarkoitti sitä että hän on juuri hankkinut kameran!

Poika kuuluu heräilevän, siitä on ensimmäisenä merkkinä korkea "laulahdus" ja sitten alkaa pieni matala ärinä. Mennään.

Olemassa

Juuri kun tuntui, etten saa pojalta puolen minuutin hetkeä lukea sähköpostia tai lehteä, niin se on pitänyt nukkumapäivän. Nukkui varmaan melkein kahden tunnin päiväunet ja uinuu lisäksi joka syötön jälkeen hyvän pätkän. Mäkin sain päiväunet.

Oikeastaan pojan kanssa on nyt ollut todella ihanaa olla, vaikka se onkin useimpina päivinä tarvinnut koko ajan jotakin. Kai mäkin tarvitsen sen läheisyyttä - ja sitä on vaikea olla liikaa. Unen puute vain vähän verottaa voimia, mutta se nyt on odotettavissa jos tähän ryhtyy.

Jostain syystä en ole juuri saanut migreenejä, vaikka nukun katkonaisemmin kuin koskaan. Mulla on erilaisia veikkauksia, mistä se voisi johtua: hormonit suojaavat mua vieläkin (oksitosiinia ja sitä toista imettämiseen liittyvää hormonia sanotaan rakkaushormoneiksi...). Nestetankkaus pitää pään kunnossa (olen varmaan juonut liian vähän koko aikaisemman elämäni ajan). Olen oppinut rentouttamaan leukani (huomasin taannoin, että mullahan on tapana jännittää kasvojeni alaosaa, ja leuan rentoutus on jo monta kertaa poistanut hieman särkevän, valvoneen olon). Oli syy mikä hyvänsä, en enää stressaa valvomisesta, kun ei tarvitse olla huolissaan, miten selviydyn seuraavasta päivästä kivun kanssa.

Ei sitä voinut kuvitella etukäteen. Siis sitä, miltä tuommoinen lapsi tuntuu. Miten sen kanssa toisinaan tipahtaa ihan käsittämättömän kokonaisvaltaiseen onnelliseen oloon. Joku joskus sanoi mulle, että odota vain, sitten kun lapsi tulee, jää kyllä oma henkinen kehitys ja pohdinta pitkäksi aikaa ihan sivuun.

Joo. Niin jääkin, ihanaa luopua henkisestä kehityksestä ja vain olla olemassa!

Baby steps

Pyhäinpäivänä kävimme eräässä keskustan kahvilassa, tapasin rakkaan ystävän. Poikanen sai kamalan itkukohtauksen heti kun pistin auton parkkiin (en ole vielä uskaltanut lähteä sen kanssa liikkeelle julkisilla). Tuommoiset tilanteet ovat vielä mulle aika jännittäviä... ulkona oli kylmä ja sillä oli sen verran vähän päällä etten tiennyt tarkeneeko se sylissä, joten laitoin sen rattaisiin lampaantaljalle, ja se jatkoi huutoa. Sydän pamppaili kun saavuin kahvilaan hysteerisen vauvan kanssa. Mutta ihanaa on se että se aina rauhoittuu sylissä tai viimeistään rinta suussa.

Olen ihmetellyt, että miten voin liikkua ton kanssa kun se on ”ajan suhteen anarkisti”, kuten jossain sanottiin, se ei noudata tän maailman kelloja, vaan haluaa rinnalle joskus kahdenkymmenen minuutin ja joskus tunnin välein. Mutta harvoin harvemmin (paitsi yöllä). Enkä mä tosiaankaan tahtoisi ruveta toistaiseksi koulimaan sitä minkään maailman aikatauluihin.

Nyt tajuan, että olisin eilen voinut heti rauhoittaa lapsen rinnalla, ja lähteä vasta sitten autosta. Ensi kerralla. Eilinen retki oli tosi opettavainen; ymmärsin jotenkin syvemmin että mun pitää vaan mennä vauvan tahdissa, syöttää sitä ja pitää sylissä tai liinassa aina silloin kun sen on tarvis. Ei saa olla kiire – silloin voin mennä melkein minne vaan sen kanssa. Ja kun vielä opettelen laittamaan sen liinaan kehtoasentoon, niin sitten voin imettääkin sitä melkein milloin ja missä tahansa (ei mua hävetä imettää useimmissa paikoissa, mutta ulkona on liian kylmä imettää ilman liinaa, ja talvihan tässä on edessä, koko sen ajan kun se on pikkuvauva). Poika niin tuntuu tykkäävän mukana kulkemisesta, liikkeessä olemisesta. Eikä se itke jos se saa mitä se tarvitsee. Näinhän sitä on lapsia kuljetettu menossa mukana iät kaiket.

Lisää

Silmiinkatselumeditaatio
Tuijotelkaa vauvan kanssa toisianne silmiin. Vajoa hänen kanssaan samaan tilaan. Siellä on rauha.

Mummo-meditaatio
Äitisi tai anoppisi, vauvan mummo on käymässä. Kuule hänen neuvojaan vauvanhoidon suhteen ottamatta niihin kauheasti kantaa ja pysy samalla rauhallisena, iloisena ja läsnä.

Meditaatioita lapsen kanssa

Lapsi on nukahtanut syliin -meditaatio
Lapsi nukahtaa syliin. Katsele nukkuvan lapsen kasvoja kaikessa hiljaisuudessa.

Imetysmeditaatio
Imettäessäsi ole läsnä kehossasi niin täysin, kuin mahdollista. Älä ajattele mitään. (Tämä sisältyy tietysti näihin kaikkiin meditaatioihin.)

Heräilevä lapsi -meditaatio
Olet lepäämässä, kun lapsi nukkuu. Kuulet, kuinka lapsi liikahtelee. Pysy kehossasi ja tässä hetkessä. Nouse, jos on noustava. Niin kauan kun et nouse, pysy vain hetkessä ja lepää edelleen.

Marssi-meditaatio
Lapsi ei rauhoitu muuten kuin kanniskelemalla häntä huoneesta toiseen. Ole rauhallinen ja läsnä jaloissasi, jokaisessa askeleessa ja askeleen vaiheessa, jonka otat.

Muutenkin koko elämä pikkuvauvan kanssa on kokemukseni mukaan usein meditatiivista. Rauhallista se ei kyllä aina ole, mutta huomaan, miten olennaista on pysyä hetkessä ja kehossa eikä ruveta ajattelemaan menneitä ja ennakoimaan tulevia. Kaikki muuttuu koko ajan, odottamattomalla tavalla.

Sopu

Maito nousi. Huh mikä elämänvoima. Eilen ja tänään sitä on lopultakin tullut niin että poikanen on joka kerta ahmittuaan mennyt aivan tajuttomaksi. Imetysajatkin ovat yhtäkkiä lyhentyneet reippaasti. Eilen illalla ei enää tarvinnut antaa lisämaitoa, luojan kiitos! Olo on helpottunut, ja on jotenkin upeaa että ruumiini voi tuottaa täysipainoisen ravinnon jollekin toiselle ruumiille. Ihanaa, että mieskin suhtautuu kaikkeen tähän maitomeininkiin jotenkin – ihaillen. Niinkin härskin näköinen toimenpide kuin sähköpumpulla pumppaaminen on hänestä vaan mielenkiintoinen.

Kummasti olemme löytäneet aikaa ihostella myös miehen kanssa kadestaan, pitää vaan tarttua hetkeen. Poikanen kuukahtaa – äkkiä tuli takkaan ja vaatteet pois. Tai miten milloinkin.

Mun mielialat ovat tasoittuneet. Olo on jo useita päiviä ollut valoisa. Kai mä olen alkanut sopeutumaan. Musta on tullut - äiti. Ja poikanen on heräämässä autismistaan. Tänään se hymyili monta minuuttia syötyään hyvin ja saatuaan kuivat päälle. Pieni ihme.

Mikä pysyy

Poikanen täytti kuukauden. Tänään mitattiin sen pituus ja paino – kyllä mua huvitti kun sen kallon ympäryskin piti ottaa. Voitte kuvitella miten fiksulta näyttää juuri ja juuri hereillä oleva hapsutukkainen sikiö asiallinen mittanauha napakasti päänsä ympärillä.

Poika oli kasvanut huimasti, noussut keskimittaisesta korkeimmalle pituuskäyrälle. Kyllä se on syönytkin, syönyt ja syönyt, mulla ei ole meinannut edes maito aina riittää, no, nyt tiedän yhden syyn. Välillä pitää syöttää tippa linssissä kun se imee kuin älyttömän lujaa (prkl).

Nämä viikot ovat toisaalta olleet hissuttelua, tissuttelua, mukavaa hiljaiseloa kodin seinien sisällä, ja toisaalta välillä tunteiden vuoristorataa. Onneksi saan mylläköihin yleensä etäisyyden, viimeistään puhumalla miehen kanssa tai soittamalla jollekin viisaalle ystävälle. Tänään nauroin jo katketakseni kun myönsin kaverille, että tässä taannoin oli kyllä yksi väsynyt, migreenin viruttama päivä, jolloin kaduin sydämestäni että olen lähtenyt koko hommaan – mikä kauhea loukku, ja pahemmaksi ja lopullisemmaksi sen tekee se että sitä loukuttajaa rakastaa niin kamalasti!

Pojan kanssa oleminen ei sinänsä ole se vaikein juttu, vaan se että on (usein) niin sidottu kodin seinien sisälle. Ja se että imetys ei ole käynnistynyt niinkuin elokuvissa, se sattuu usein, ja toisinaan maito loppuu kesken. Kun imetys ei suju, se vie mielen matalaksi, ja sen voima tehdä niin on ollut toistaiseksi tosi vahva. Imetys kun on tällä hetkellä aika keskeinen osa sekä mun että pojan elämää, herra kun vielä hörppii päivät pääksytysten, se on se tapa, jolla me ollaan yhdessä. Joskus taisin kirjoittaa siitä, miten ruoka on materian muotoon tullutta rakkautta ruumista kohtaan – nyt tuo lause on todempi kuin koskaan. Mutta se että maito loppuu, ei tarkoita, että rakkaus loppuu, sen koetan muistaa ja kertoa joka kerta tolle pikkuisellekin. Rakkaus pysyy, vaikka joutuisin tekemään jotain ikävää kuten pujottamaan paidankauluksen pään yli, rakkaus pysyy kun olen toisessa huoneessa, rakkaus pysyy, tää maailma vain sattuu olemaan tällainen alkamisten ja loppumisten maailma.

Kuuluminen

Poikanen tahtoo usein viettää koko päivän tissillä, nukahtaen, havahtuen, imien, nukahtaen... saamansa pitää. Se on aika hellyyttävää. Välillä on pakko nauraa vedet silmissä kun tajuaa että tuo pieni sisäänpäinkääntynyt mytty on roikkunut mussa tauotta koko illan, puolta vain vaihtaen. Sieltä se aika ajoin oikoo laihaa niskaansa naama punaisena, rutussa, hurja hampaaton suu syvyyksiä myöten auki, maitovirrat poskillaan.

Välillä tietysti ihmetyttää, missä välissä pääsisin käymään suihkussa tai syömään. Toisina päivinä poika nukkuu niin sikeästi, ettei huomaa jos hipsin muihin puuhiin. Bloggaamiseen ja sen semmoiseen ei toistaiseksi jää juuri aikaa.

Pojan kanssa on ihanaa olla, jos siihen ikäänkuin suostuu eikä yritä muuta. Kun solahtaa sen kanssa samaan olemisen tilaan. Huomaan kyllä että sieltä on joskus vaikea lähteä liikeelle, tänään en ole käynyt ulkona laisinkaan kun mies ei ole ollut usuttamassa.

Ensi viikolla, jos luoja suo, aion käydä vauvan kanssa parin kaverin luona. Pojan unet ja syömiset ovat vielä niin epäsäännöllisiä, että mua vähän jänskättää.

Mutta kuten eräs ystävä vähän aikaa sitten kirjoitti, loppujen lopuksi missään ei ole mitään ongelmaa. Se lause on nyt auttanut mua silloin kun on ollut oikein haastavia hetkiä. Yhtenä yönä mulla oli migreeni jonka takia en pystynyt nukkumaan, vaikka vauva olisi antanut, ja toistelin tuota tuudittavaa lausetta kunnes sitten kuitenkin vaivuin uneen.

Meitä on kolme

Pitkästä hiljaisuudesta on ehkä joku jo voinut jotain päätellä.

Olen jo istunut tässä ainakin viisi minuuttia puolukkapiirakkaa (äiti toi rotinoina) ja mustaa kahvia nautiskellen. Kutsu käy kyllä hetkellä millä hyvänsä, sillä tuo poikanen on saanut jostain päähänsä, että yöllä nukutaan, ja aamuisin, päivisin ja iltaisin vastaavasti tankataan. No sehän käy meikäläisille ihan loistavasti. Mikäpä häntä on palvellessa kun on virkeä olo ja hyvä meininki. (Tietysti palvelun on pelattava, vaikkei aina olisikaan).

Poika on nyt viikon ja yhden päivän ikäinen. Se tuli toisesta maailmasta tähän maailmaan aikamoisella rytinällä varhain sunnuntai-aamuna. Minä heräsin lapsiveden menoon neljän korvilla ja heti alkoi supistella aika tiheään. Soitettiin Kätilöopistolle ja kysyttiin, tullaanko. Kätilö sanoi, että olkaa kotona jos pystytte. Kymmenen minuutin päästä käskin miestä soittamaan uudestaan, että nyt kyllä vaimoa jo ponnistuttaa. Sitten ei aikailtu. Sairaalassa mentiin suoraan synnytyssaliin, housut pois ja kätilö tunnusteltuaan sanoi, että nyt se syntyy, ponnista. Parinkymmenen minuutin kuluttua makasi pitkä laiha poika mun rinnalla, kaiketi lopen järkyttyneenä, vähän kuin äitinsäkin. Koko hommaan oli kulunut kaksi ja puoli tuntia.

Jos nyt synnytykset voivat olla helppoja, niin tämä varmaan oli sitä. Hurjin hetki oli kai se kun olimme vielä kotona ja yksi supistus yltyi viimein niin kovaksi etten tahtonut pysyä enää tolpillani. Minuun iski ajatus, että ”tästäkö nämä nyt vielä pahenevat seuraavat 7-30 tuntia” (mun mielikuva siitä, miten ensisynnytys menee). Silloin tunsin tiettyä epätoivoa – mutta se olikin sitten siinä se kovin kipu. Aloin huutaa joka supistuksella kovaa ja matalalta (tai ehkä sitä voisi kutsua HYVIN äänekkääksi hengitykseksi!) ja huusin koko matkan sairaalaan – mitä parhainta kipulääkettä, suosittelen kaikille! Kipu oli vain kova, ei enää sietämätön. Ja ponnistaminen nyt oli suorastaan miellyttävää supistuksiin verrattuna. Mies sanoi, että ponnistaessa ilmeeni oli koko ajan todella ällistynyt – niin oli kyllä olokin. Ja kun poika laskettiin mun rinnalle, en tuntenut suurta rakkauselämystä vaan suurta hämmästystä.

Pakko myöntää, että olen aika iloinen ja ylpeä siitä, miten synnytys meni. Siksi kai kirjoitan siitä näinkin yksityiskohtaisesti. Olen ainakin jossain asiassa lahjakas!

(Tässä välissä kävi kutsu)

Nyt on jo ilta. On ihmeellistä ja hauskaa katsella poikaa ja viettää aikaa sen seurassa. Usein itsekin tipahdan ajatuksettomaan olemisen ja ihmettelyn tilaan. Rakkaus on alkanut hiipiä välillemme tässä päivien kuluessa. Tai eihän tuosta kääröstä tiedä, ei se varmaan mitään tai ketään erityistä vielä rakasta, se vain on rakkaus.

Selkeyttä

Kodin asiat loksahtivat viikonlopun aikana uudelle mallille. Sain verhot valmiiksi, mies kiinnitti kaksi hyllyä, hoitopöytä haettiin vintiltä, siivosimme, pesimme pyykkiä. Kommuunista yksiöön muuttava ystävä haki meiltä nojatuolin ja kaksi huonekasvia. Veimme tavaraa kierrätyskeskukseen ja varastoon ja heitimme taas pois paljon turhaa rojua. Nyt myös tiedän täsmälleen, mitä ruokakomero pitää sisällään, ja sinne tuli kummasti tilaa kun hävitin vanhentuneet ryynit ja siirapit. Nurkissa ei enää ole epämääräisiä pahvilaatikoita ja makuuhuone alkaa vihdoin näyttää tosi kauniilta.

Siivoaminenkin on vastedes vähän helpompaa, kun tavara on vähentynyt ja jäsentynyt. Eilen illalla oli tosi onnellista kellahtaa nukkumaan lopen väsyneenä. Nukuin sikeästi, tietenkin työstä uupuneena, mutta tuntui myös siltä kuin ympäröivä selkeys ja kauneus loisivat lisää tilaa unelle. (Hassua, että se toimii pimeässä!)

Mitä vähemmän tavaraa ympärillä, sitä tyytyväisempi näköjään olen. Ennen se oli vain kaukainen haave tai idea, mun oli hirveän vaikea heittää mitään pois. Vähitellen se on käynyt helpommaksi ja helpommaksi. Se alkoi silloin kun mies muutti ensi kerran mun luo. Jouduin tekemään tilaa miehelle. Se jatkui, kun muutimme tähän mökkiin – täällä ei ollut yhtä paljon säilytystilaa kuin edellisessä kämpässä. Ja kas, se pääsi todenteolla vauhtiin tän raskauden aikana - siis tilaa uudelle tulokkaalle. Huomaan, että olen paljon krantumpi myös sen suhteen, mitä tänne enää hankitaan; kun kaikelle on paikkansa ja käyttönsä, voi katsella jokaista uutta hankintaakin sillä silmällä, onko sille tilaa ja onko siitä oikeasti hyötyä.

Tiedän ja tunnen, että fyysinen tila ja selkeys on myös sisäistä avaruutta ja kirkkautta. Ja päin vastoin, sotku jota luon ympärilleni heijastaa sisäistä sotkua, ehkäpä haluttomuutta ottaa vastuuta. Täytyypä kyllä sanoa, että on ollut valtavan iso työ, kolmen vuoden pituinen, raivata pois sotku, jota olen kerännyt kolmekymmentä vuotta. Juuri nyt ollaan selvillä vesillä, mutta eihän se elämän aikana lopu – aina pitää luopua eilisestä ja edellisestä.

Tilannekatsaus

Ah, hetkellinen hyvä ja kevyt olo. Tai siis sisäisesti on ollut hyvä olo oikeastaan koko ajan, mutta on tämä ruumiin vinkkelistä aikamoista vaihetta! Olin verenvuodon takia sairaalassa pari vuorokautta tarkkailussa, mitään poikkeuksellista ei kuitenkaan ilmennyt. Nyt sinnittelen taas kotona. Supistelee jatkuvasti, maha painaa hirmuisesti. Käveleminen on aika hankalaa, puhumattakaan siitä että voisin vaikka siivota tai järjestellä tavaroita paria minuuttia pidempään. Äsken uskaltauduin venyttelemään ja se helpotti tukaluutta.

Kun huomasin verenvuodon, pelko väläytti hampaitaan, mutta sitten jostain tuli varmuus: nyt kättärille, panikointi ei auta. Sitten mentiin, enkä enää autossa miettinyt mitään. Olen raskauden aikana nähnyt noin neljäkymmentäkymmentäyhdeksän kertaa, ja varmaan kirjoittanutkin muutaman kerran, että kun huoli nostaa päätään, pitää toimia eikä ajatella.

Toisenlaista on tämä, kun on pitkän aikaa vähän hankalaa, mutta ei mitään tehtävissä. Mieli tahtoisi, ja ehtisi, ruveta vertailemaan, valittelemaan ja toivoskelemaan. Mutta tuo mun mies on kyllä ihana, se on jaksanut tsempata ja olla hauska ja rakastava ja iloinen. Mullakin on pysynyt tasapainoinen ja iloinen olo. Niin, haastavin ajatus on ollut: Mitä jos tää ei synnykään vielä vaan menee jopa yliajalle – joudun olemaan lähes vuodepotilaana vaikka neljä viikkoa? (Tämähän olisi nyt syntyessään vielä vähän aikaisessa, vaikka olo on kuin äärimmäisen viimeisillään...) Olen hylännyt ajatuksen monta kertaa. Syntyy juuri silloin sen on aika syntyä, minä en voi ajattelemalla nopeuttaa asiaa, enkä koskaan elää tai iloita tai kärsiä kuin hetken kerrallaan.

Jotain ihmeellistä näistä koetteluista avautuu. Niiden myötä tuo maha-asukki on ruvennut tuntumaan yhä todellisemmalta ja jotenkin... omanlaiseltaan. Kyllä minä olen koko ajan tiennyt, että tietenkin rakastan sitä ja tulen rakastamaan, mutta nyt vasta, kipujen ja ruumiin myllerrysten keskellä olen hetkittäin ruvennut tuntemaan sitä kohtaan aivan erityistä hellyyttä ja rakkautta ja jotain vaikeammin määriteltävää... kunnioitusta(?). Elämä siis katsoo tarpeelliseksi valmistaa mua juuri tällä tavalla uuden tulokkaan kohtaamiseen. Olisi hullua valittaa.

Avaavaa

Ilta hämärtyy. Olen tänään käynyt pilateksessa ja mummon luona kahvilla. Pari päivää sitten jätin pilateksen väliin ensimmäistä kertaa naismuistiin, kun ruumis tuntui kehittelevän jotain ihan toisenlaista menoa illaksi. Tänään on taas ollut rauhallista, supistukset ja vuoto ovat ehtyneet. Toistaiseksi.

On jotenkin humoristista, että minulla on hirveän innoittunut olo, tahtoisin luoda jotain valtavan kaunista! Innoituksesta huolimatta en ole edes kokeillut kirjoittaa sitä runoa, jonka tunnen olevan tulossa. Kun luen, lumoudun oikein valituista sanoista ja sointuvista lauseista siinä määrin, että tuntuu kuin ne jäisivät värähtelemään ruumiissani ja avaamaan jotain. Hyvin kirkkaassa ilmaisussa on yhä voimaa, sellaista välitöntä, toimeenpanevaa voimaa jota kielessä varmaankin oli muinoin kun se oli nuorta.

Olen Ursula LeGuinin, Annie Proulxin, Michael Cunninghamin ja eräiden muiden ihailuni herättävien kaunokirjailijoiden ohella lukenut opusta nimeltään Ravinto ja terveys. Sen lopussa olevat ruokaohjeet ovat viehättäviä mutta voi, kirjoittaja ei osaa laittaa pilkkuja oikeisiin paikkoihin. Auts. Mies muodostaa lauseita muutenkin tavalla, joka jättää viestin oudon hämäräksi. Eikä se mitään, herra A. Heikkilä, ei kaikkien tarvitse osata, mutta kyllä sentään kannattaisi pestata hyvä oikolukija, jos kerran näkee niin valtavan vaivan että pusertaa ideasta kirjan ja saattaa vielä kohtalaisen kokoisena painoksena kovien kansien väliin. Niin, kyllä kielellinen epätäsmällisyys toisinaan kirvelee - ja syö sanoman vaikuttavuutta.

Tuo viimeisin ei taida kuitenkaan olla ihan se asia, josta istuin kirjoittamaan (tiedän sen jo jännittyneistä poskien ja hartioiden lihaksista, ne paljastavat tilanteen paljon nopeammin kuin ajatukset). Oikeasti asia on tietysti se, että mikäpä muukaan mun ruumiissa olisi käynnissä kuin aika hurja luomisprosessi. Mun tehtävä on kai lähinnä pysyä läsnä ja olla laittamatta kapuloita rattaisiin.

Tuli ihmeellinen olo. Että tässä mitä olen tullut nyt kirjoittaneeksi, on mulle jotain, jotain... mieli tahtoisi kutsua sitä ensi alkuun moniselitteiseksi, mutta se johtuu vain siitä että mieli tahtoisi selittää, mysteeritkin!

Jääköön värähtelemään. Hyvää, kaunista yötä.

Haastettu

Jännää! Viime yönä supisteli pitkään kipeästi mutta vielä epämääräisesti, aamulla tuli hieman ruskeaa vuotoa. Jotain tapahtuu! Viikkoja on sen verran, ettei haittaa vaikka tämä rupeaisi jo syntymään. Mies lähti töihin aamulla, kun näytti että tilanne oli rauhoittumaan päin. Hän taisi vihdoin tajuta, että hänen täytyy todellakin nyt opastaa muut tekemään työnsä loppuun jos hän joutuu äkkiä jäämään isyyslomalle. Mä olen sitä koettanut sanoa jo jonkin aikaa, mutta ehkä se ei miehelle tunnu niin konkreettiselta kun se ei kanna mahaa eikä ota potkuja vastaan. Mies on vaan kuitannut, että pidä sitä nyt vielä sisällä vähän aikaa - hehhehee! Ikään kuin se(kään) olisi minun hallinnassani.

Mua ei pelota, synnyttäminen siis, ainakaan nyt. Oikeastaan on viime yön jälkeen semmoinen olo kuin joku olisi käynyt läpsäyttämässä hanskalla poskelle: sinut on haastettu! Hauskaa jännitystä ilmassa.

Mun piti tänään lähteä ystävän kanssa sienimetsään, mutta se jää väliin tällä kertaa. Luen Harry Potteria ja ihmettelen, että huushollia pitäisi saada vähän raivatuksi mutta ei oikein ole voimia eikä huvitusta, on mennyt muutama yö aika katkonaisilla unilla. Voi vaikka olla, että en saa kaikkea valmiiksi, että tämä tulokas joutuu syntymään keskeneräiseen maailmaan!

Sisätiloissa

Märkää, märkää. Oli pari pikkutyttöä hoidossa yön yli ja vanhempi heistä pissasi yöllä alleen. Se ei ollut mikään ihan pieni loraus; sekä lakanat, välipatja, vuodesohvan sohvanpäällinen että varsinainen patja kastuivat läpimäriksi. Ulkona sataa vuoroin kaatamalla ja vuoroin virutellen. Sisällä ikkunat ovat huurussa, takka loimottaa, tuuletin hyrisee ja kuivattaa hyvin, hyvin hitaasti oviin nojautuvia ja niiden päällä roikkuvia kankaiden ja patjojen seinämiä.

Huusholli on yhtäkkiä täpötäynnä tavaraa; kirpputorille matkalla olevien tavaroiden kasoja, työkaluja, tekstiilejä, tyhjiä ja täysiä pahvilaatikoita. Rattaiden kantokoppa tukkii keittiön, kaverin juuri tuoma hoitotaso kenottaa sen päällä, moni asia ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Vietimme lähes koko eilisen päivän ostoksilla. Ostokset olivat enimmäkseen sellaisia, jotka joko mahdollistavat jostakin rumasta tai epäkäytönnöllisestä tavarasta luopumisen tai jonkin kapineen kätevämmän säilyttämisen. Tavaraa, joka tuo tilaa.

Ja kauneutta. Punottu tummanruskea kori halkolaatikon virkaa tehneen pahvilaatikon sijaan. Silkkinen kukallinen verhokangas mustan pimennysverhona toimineen lakanan tilalle. Kuparin ja vanhan roosan sävyissä valoa taittava koristeellinen päiväpeitto, korvaamaan sitä miehen poikamiesboksista periytynyttä virttynyttä täkkiä joka ei riittänyt peittämään kuin osan sängystä.

Emme ole toistaiseksi ostaneet mitään vauvantarvikkeita, jos ei oteta lukuun vanerin- ja laudanpaloja, joista mies aamulla väsäsi hienon tason äitiyspakkauksen kopalle sängyn viereen. Kaikki muu on saatu sukulaisilta ja ystäviltä. Se on ihanaa ja ylellistä. Olen tosi kiitollinen, meiltä säästyy paitsi rahaa, myös ihan tavattomasti vaivaa. En mä edes oikein itsekseni hahmottaisi, mitä pitää hankkia. Varmaan tässä tulee otettua vastaan semmoistakin, mitä ei tarvitsisi, mutta luotan että niistä luopuminen ei ole niin kovin vaikeaa, kun on luopumisen alkuun päästy. Olen taas vienyt laatikkokaupalla kirjoja divariin, ja tekstiilejä, pikku vimpaimia, koriste-esineitä ja lapsuuden muistoja kirppareille ja roskiin. Luovuin jopa vanhasta, rakkaasta kiinanruusustani (ja lukuisista muista kukista), kun totesin että en tämän vehreyden keskellä oikeastaan sisäkasveja kaipaa. Armon jatkaa eloa saivat vain vanha, jykevä rahapuu ja juuri lahjaksi saatu virkeä kodinonni.

Tämä kaikki on vähän kuin olisimme muuttamassa. Raivataan henkistä ja fyysistä tilaa uudelle. Tunnustellaan ja testaillaan, millainen järjestys tuntuu oikealta ja kätevältä ja kauniilta. Tämä prosessi vaatii multa rohkeutta ja suoruutta, olen ollut hamstraaja, arkistoija, ja muka käytännöllisyydessäni tehnyt rumia ja epämiellyttäviä väliaikaisratkaisuja. Ikäänkuin olisi hieman moraalitonta tehdä ympäristöstään kaunis tai hankkia jotain kallista ja laadukasta. Mutta... en ole sellainen nyt, joten voin unohtaa koko moitteen. Eikä se oikeastaan ollutkaan moite, kaikella on aikansa. Nyt on aika saada tämä talo hengittämään vapaammin ja kauniimpana.

Tyhjä hetki

Tuntuu uskomattomalta. Mä olen lomalla, äitiyslomalla, lopultakin! Saa onnitella.

Vielä viime viikolla tuntui melkein mahdottomalta, että saisin kaikki työt loppuun näin vähän myöhässä omasta aikataulustani. Äsken kuitenkin lähetin viimeiset jutut painoon. Viime viikko oli uuvuttava. Mulla oli kyllä hirveä draivi saada työt tehtyä mutta maailmankaikkeus tuntui kasaavan esteitä tielle. Meinasin raivostua toiselle työnantajalle, joka suostutellessaan mua vielä siihen ja tuohonkin, laukoi, että ”väsyneitä me ollaan kaikki”. Mahassa kun rupes jo tuntumaan siltä että asukki ei enää pysy sisällä jos mä vielä jatkan semmoisia työpäiviä, tai ainakin mut määrätään pakkomakuuseen. Mutta viime metreillä sitten karsiutui pois joitakin pulmallisia työvaiheita kun älysin ottaa selvää, ovatko ne ihan oikeasti tarpeen. Paikoitellen en ole pöllömpi.

Laskut täytyy vielä lähettää, mutta sehän on vain mukavaa.

Kas, nousi vielä adrenaliini pintaan kun kerroin viime viikosta. No, annetaas laskeutua. Maanantai-ilta. Ukkonen mörähtelee kuin leppoisan ankara isoisä. Mikään tekeminen ei kutsu mua. Ei lukeminen, ei kävely, ei syöminen. Ei kenenkään tapaaminen. No, uiminen houkuttelisi, mutta kaiken tän jälkeen on mahaolo vähän outo. Mun kannattaa varmaan vaan olla ja levätä tänään.

Hmmm. Hiljaisuus kyllä kutsuu. Tosiaan. Sen kutsu on niin… hiljainen, että olisi helppo teeskennellä, ettei kuullut mitään.

Luiden tunnelmassa

Huh huh. Ohhoh-hoooo. Aaah. Pitää hengittää syvään. Potentiaalinen ylettömän ja tehottoman säätämisen päivä, mutta en anna sille periksi. Ei ole mitään hätää. Poikanen tanssii kuin vakuudeksi, koko maha muljahtelee puolelta toiselle. Työ, viimeinen rupeama ennen äitiyslomaa, on tulossa valmiiksi, monia lankoja pitää solmia yhteen, mutta ihan rauhassa, muuten tulee sutermullukka.

Mitä ajattelin tänään? Voi, niin fiksuja! Jos ajatuksiin olisi luottamista, elämäni olisi jotakuinkin ohi. Sellainen miete nimittäin hiipi tänään mieleen, kun ennakoin poikasen syntymän jälkeistä aikaa. Laiton lounaan jälkeen itselleni pienen mustan kahvin ja leikkasin siivun kuningatarjäätelöä – ja ajattelin, että ei tätäkään voi sitten enää koskaan tehdä. Istahtaa rauhassa vähän herkuttelemaan. Ei koskaan. Älkää kysykö – se oli ajatus!

Mistä tämmöinen mieli nyt yhtäkkiä? Väliäkö sillä. Kyllä minä voin ajatella kaikki mahdolliset ajatukset jos vain annan niille vallan. Maailma on niitä tulvillaan, eivätkä ne ole kovin omaperäisiä.

Eipä silti. Jokin totuuden siemenkin tässä on. Tunnen luissani, että kaikki mullistuu. Tuleva syntymä on myös pieni kuolema. On viisainta pysytellä täällä luiden tunnelmassa, vaikka se onkin hetkittäin aika vaikeasti siedettävää. Eikä antaa ajatusten tehdä siitäkään kuolemasta mitään ongelmaa.

Se toimi taas

Olin hermostunut yhdestä työstä, kun minusta rupesi tuntumaan että työn tilaajalla oli visio jota minä en voinut toteuttaa, kun en oikein tiennyt mikä se oli enkä kysymälläkään saanut selville. Ja sitä paitsi, alan olla jo sen verran helposti väsyvä ja äitiysloman tarpeessa, että työasiat tuntuvat vähän tylsiltä.

Eilen illalla sitten pyörin sängyssä (ihan niinkuin minä nyt voisin tämän mahani kanssa enää kauheasti pyörähdellä, mutta sanottakoon se nyt vaikka kuvaannollisesti) ja mietin työkuviota. Tiesin vallan hyvin, etten voisi asialle mitään kello puoli yksi yöllä. Minua turhautti myös, etten saanut ajatuksia hiljennetyksi, vaan ne pitivät minua vallassaan. Kunnes - jokin muistutti itsestään.

Olen kirjoittanut siitä, kuinka hankalan asian tai tunteen kanssa tulee parhaiten toimeen, kun ei väistä sitä (vaikkapa ajattelemalla sitä), vaan katsoo sitä suoraan silmiin. (Miksi ”katsoa suoraan silmiin”? Sanonta vain kuvaa sitä tapahtumaa hirmu osuvasti, ehkä silmät viittaavat tietoisuuteen, ja siksi se tuntuu sopivalta?) Kun muistin tämän, tuntui kuin vanha ystävä olisi tullut kylään! Kesti hetken, ennen kuin sain kiinni tunteesta ja sitten toisen hetken, ennenkuin sain sen naulittua ajovalojen kiilaan – ja se olikin pieni ja pelokas jänis. Kolmantena hetkenä kirpaisi, kun tunsin hermostuksen voimakkaana kaikkialla tietoisuudessani, ja sitten se muuntui nopeasti joksikin, joka ei enää valvottanut minua. Toisin sanoen, sen jälkeen ei ole muistikuvia.

Kuten varmaan huomaatte, minua ilahduttaa ja ihmetyttää tuo ilmiö kerta toisensa jälkeen! Se toimii niin erilaisissa asioissa. Toki on tilanteita, jotka ovat liian haastavia, muodottomia pelkoja jotka ovat nähneet liian vähän päivänvaloa, jotta niitä voisi vielä katsoa ihan suoraan. Mutta totuuden hetki saattaa koettaa niillekin.

Tänään ilmeni, että aavistukseni työn suhteen olivat oikeat – tilaaja oli tyytymätön lopputulokseen eikä halunnut käyttää sitä. Tai olisi käyttänyt, mutta ehdoilla joihin en voinut suostua. No, minusta lopputulos oli hyvä, mutta meitä on moneksi.

Olen ollut melkein koko viikon yksin kotona ja viettänyt aikaa merkillisissä jumituksissa, kykenemättä irrottautumaan lukemisesta tai työnteosta tai milloin mistäkin. Yksinäisyydessä on jokin haaste, jota en vielä oikein hahmota. Luojan kiitos näen, että nyt on nyt eikä mennyttä viikkoa ole olemassakaan. Ei ole mitään syytä moittia itseään mistään (kumma kyllä, kehua voi!). Koko päivän on ollut lähinnä humoristinen olo siitä, että mihin kaikkiin rakoihin sitä itsensä pistääkin rullalle. Mutta ei nyt. Nyt ollaan tässä.

Ai niin, niistä puistahan mun pitikin kirjoittaa. Hehhehee.

Kellarissa

Pesukone sijaitsee kellarissa, jonne mennään ulkokautta. Siellä on maalattia, rojua, hometta, pari mottia halkoja, puutarhavälineitä, päävesihana, tyhjiä omena- ja perunalaareja. Menin illalla laittamaan pyykkejä koneeseen. Alaovelta tuulahti kasvoille voimakas, kylmä, ummehtunut kellarin tuoksu. Vaistomainen reaktioni oli hengittää suun kautta, kunnes tajusin, että tuoksu oli miellyttävä. Vedin tunnustellen ilmaa sisääni - mikä taivaallinen aromi! Ladoin pyykkejä koneeseen ja tunsin, kuinka minua humallutti. En tiennyt mitään täydellisempää kuin olla siinä viileässä, pimeässä ja hengittää kellaria ahnain siemauksin.

Nyt on korkea aika hakea pyykit.

Tunnustelu

En tiedä kannattaisiko minun istua koneella, täytyy tunnustella. Pää on yrittänyt kipeytyä helteen ja lukemisen takia – mies lähti matkalle ja minä katsoin tilaisuuden koettaneen: luin Taru sormusten herrasta melkein yhdeltä istumalta, siis ne kaikki osat. No, se ei tietenkään ollut viisasta. Sen kuunteleminen, mikä olisi hyväksi minulle, on toisinaan vaikeaa. Oikeastaan mä yleensä tiedän sen, mutta annan jollekin mielihalulle vallan.

No, kappaleen mittainen tunnustelu tuottaa vastauksen: pois koneen ääreltä. Katselkaa puita kaikkialla. Ehkä kirjoitan niistä ensi kerralla.

Ajatusten takana

Armollisuus on taas pop. Se ilmenee, kun ilmenee, vaikkapa siinä että hiljentyessäni en pyyhkäise nousevia ajatuksia kiivaasti syrjään tai harmittele, että taas ajattelin. Se on hyvin, hyvin hienovarainen tunne tai asenne tai sisäinen asento... pehmeä olo kehossa, valmius vastaanottaa ja luopua koko ajan.

Turhaudun toisinaan siitä kun ajatuksia aina vaan tulee, vaikka kuinka harjoittaisin hiljenemistä Säännöllisesti & Tositarkoituksella. Mutta varmaan tajuattekin, että turhautuminen on ansa; eiväthän ajatukset vaarallisia ole, kun niihin ei vaan jää asumaan. Viime kertoina hiljentyessäni olen tajunnut: jos tosiaan päästän ajatuksen irti heti, kun huomaan sen ilmenevän, se... unohtuu. Täydellisesti. Paitsi että unohdan kokonaan, mitä ajattelin, unohdan, että olen koskaan ylipäänsä ajatellutkaan mitään. Kunnes taas ajattelen. Ja unohdan. Turhautuminen, huomaan, on pitämistä kiinni menneestä, menneiden ajatusten muistelua. Hah! Mitä väliä, mitä äskeisellä sekunnilla tapahtui? Se on ikuisesti mennyt.

Edellisestä retriitistä jäi mulle elämään jonkun toisen osanottajan huomio, että ei ajatuksilla tosiaan ole niin merkitystä, kun kuuntelee ruumista. Jos ruumis nauttii, asettuu hiljaisuuteen, lepoon, rentoutumiseen, kivuliaitakin ajatuksia voi tulla ja mennä ja ruumis silti kertoo, mikä on todellista ja hyvää: hiljaisuus. Mä huomaan toisinaan, että juuri jonkin vahvan ajatusketjun jyllätessä minä olenkin jossain ajatuksen takana pudonnut suureen hiljaisuuteen ja myös ruumiini lepää syvässä nautinnon tilassa. Se on hyvin merkillinen kokemus, kun tämän maailman oppi, joka istuu mussakin syvässä, on kuitenkin se, että minä olen minun persoonani, ajatukseni. Silloin voin todella omakohtaisesti kokea, että minä olen jotain ihan muuta. Itse asiassa pinnalla jylläävä ajattelu saattaa hetkellisesti jopa toimia minun hyväkseni: se suuntaa itsetietoisuuteni jonnekin muualle kuin siihen, että nyt pitäisi onnistua hiljentymään. Aattelun tuolla puolen olenkin äkkiä vapaa!

Pian on lounasaika. Tapaan lähikupilassa vanhan ystävän, jonka kanssa joskus lukioaikana soutelimme öisellä järvenselällä ja puhuimme kiihkeästi elämästä. Näin ensi kertaa tekokuiden kulkevan taivaan halki. Siinä yössä oli taikaa. Siitä on kuusitoista vuotta ja me olemme uusia ja toisenlaisia, mutta yhtäkaikki on jännää, että hän nyt asuukin tässä lähellä.

Ja lounas, lounashan on aina erinomainen asia.

Kysymys

Lapsi rakas keksi rummuttamisen ja harjoitteli yhdessä vaiheessa aamuyötä yhtäjaksoisesti varmaan puoli tuntia jollain sopivilla kalvoilla tuolla sisällä. Mutta en minä muutenkaan juuri nukkunut, ramppasin vessassa seitsemän kertaa. Aamuhiljentyminen sujui monien hyvien ajatusten, ideoiden ja suunnitelmien parissa... ja silti olo on nyt ihmeen levollinen ja virkeä.

Löysin viime viikolla paikan edullisesta kimppatyöhuoneesta ja mun piti tänään muuttaa tavarani kalliista varastosta siihen työtilaan. Eilen illalla tuli viesti, ettei tilaan saakaan ottaa lisää vuokralaisia. Déjà-vu.

Mulla on ollut kuvitelma, että olisi hyvä olla työhuone valmiina sitten kun joskus palaan töiden pariin, olisi hieman pienempi kynnys ryhtyä hommiin. Äitiysloman ajan työhuone toimisi tavaroideni varastona, ja ties vaikka siellä voisi joskus käydä moikkaamassa kavereita ja maalaamassa pienen akvarellin. Mutta alan jo uskoa, että mun ei ole nyt tarkoitus löytää työhuonetta. Tää samanlainen kuvio on toistunut kai viisi kertaa - on löytynyt hyvä, edullinen tila, jonka vuokraaminen on ollut enää allekirjoitusta vaille, ja viime hetkellä on ilmennyt ettei homma syystä tai toisesta onnistukaan. Että painu Anu nyt vaan äitiyslomalle ja unohda työasiat! Entä jos elämä sallisit mulle vähän edullisemman varastotilan? Semmoista en itse asiassa ole vielä koettanutkaan etsiä...

Oikeastaan kaikki mitä olen kokenut ja lukenut, on viime aikoina toistamistaan toistanut samaa viestiä eri nyanssein. Hmm. Yhtäkkiä mun on vaikea ilmaista sitä omin sanoin, olen kuullut sen niin monina viisaina muotoiluina. Että... se mitä tapahtuu, on minulle oikein. Ei se mitä suunnittelen tai haluan.

Mitä siitä seuraa? (hiljaisuus)