Lapsi rakas keksi rummuttamisen ja harjoitteli yhdessä vaiheessa aamuyötä yhtäjaksoisesti varmaan puoli tuntia jollain sopivilla kalvoilla tuolla sisällä. Mutta en minä muutenkaan juuri nukkunut, ramppasin vessassa seitsemän kertaa. Aamuhiljentyminen sujui monien hyvien ajatusten, ideoiden ja suunnitelmien parissa... ja silti olo on nyt ihmeen levollinen ja virkeä.
Löysin viime viikolla paikan edullisesta kimppatyöhuoneesta ja mun piti tänään muuttaa tavarani kalliista varastosta siihen työtilaan. Eilen illalla tuli viesti, ettei tilaan saakaan ottaa lisää vuokralaisia. Déjà-vu.
Mulla on ollut kuvitelma, että olisi hyvä olla työhuone valmiina sitten kun joskus palaan töiden pariin, olisi hieman pienempi kynnys ryhtyä hommiin. Äitiysloman ajan työhuone toimisi tavaroideni varastona, ja ties vaikka siellä voisi joskus käydä moikkaamassa kavereita ja maalaamassa pienen akvarellin. Mutta alan jo uskoa, että mun ei ole nyt tarkoitus löytää työhuonetta. Tää samanlainen kuvio on toistunut kai viisi kertaa - on löytynyt hyvä, edullinen tila, jonka vuokraaminen on ollut enää allekirjoitusta vaille, ja viime hetkellä on ilmennyt ettei homma syystä tai toisesta onnistukaan. Että painu Anu nyt vaan äitiyslomalle ja unohda työasiat! Entä jos elämä sallisit mulle vähän edullisemman varastotilan? Semmoista en itse asiassa ole vielä koettanutkaan etsiä...
Oikeastaan kaikki mitä olen kokenut ja lukenut, on viime aikoina toistamistaan toistanut samaa viestiä eri nyanssein. Hmm. Yhtäkkiä mun on vaikea ilmaista sitä omin sanoin, olen kuullut sen niin monina viisaina muotoiluina. Että... se mitä tapahtuu, on minulle oikein. Ei se mitä suunnittelen tai haluan.
Mitä siitä seuraa? (hiljaisuus)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti