torstaina, elokuuta 31, 2006

Lehvästöön piiloutuu

Syvä hengenveto ja huokaus.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Maalaamista, liisterin levittämistä, tapetin ripustusta, huolittelua, hiomista, tavaroiden pakkaamista, poisheittämistä, lajittelua, poraamista, ruuvaamista, pesemistä, hankaamista, liottamista. Loputtomalta tuntuvaa kantamista.

Olemme muuttaneet pikku mökkiin, jossa remontti on edelleen kesken. Syksy on tuonut tullessaan myös aika kasan muitakin töitä, kuvitustehtäviä, kirjantaittoa, opetusta. Väittäisin, etten ole ainakaan henkisesti vieläkään kovin stressaantunut, mutta ruumis on kyllä iltaisin hellänä kaikesta työstä. Se on tavallaan hyvin antoisaa. Iloitsen häälahjoista, ihmeen ilmavista ja lämpöisistä vuodevaatteista, joiden väliin on suloista taintua iltaisin.

Iloitsen siitäkin, että mökissä ei toistaiseksi ole internettiä. Rauhallinen elinympäristö säteilee minuun ja minussa. Saan istua ja syödä leipää keittiön pöydän ääressä, ihailla takapihan metsikön nerokasta järjestelmää. Kaikki kasvaa, kaikki kuolee, kaikki korjataan talteen. Vanha pihlaja on säilynyt hengissä kesän kuivuudesta ja notkuu nyt huikean punaisista marjoista. Se tulee tarjoamaan ravintoa lukuisille tiaisille, tilhille, urpiaisille pitkän syksyn mittaan, ja iloa meille jotka saamme ottaa oppia siitä luontevuudesta jolla elämä hoitaa hommat. Jaa, kenties puusta liikenee meillekin purkillinen kirpeää hyytelöä.

Huomaan, että mieleni on jo nyt rauhoittunut, kun olen asunut viisi päivää pois keskustan läheisyydestä. ”Living in Sörnäinen, you could sharpen a pencil sticking it into your ear”, sanoi hollantilainen työhuonekaverini kerran osaaottavasti.

Olen aina ollut kiinnostunut eri kasvi- ja eläinlajeista. Vielä antoisampaa kuin lajien tunnistaminen on havainnointi ilman mitään luokittelua. Katson, kuinka vaahteran raskaat lehvästöt sävähtelevät ja nytkähtelevät taianomaisesti. Vihreä verkko liikkuu ja elää. Kokemukseni ja tietoni kyllä mielellään kertovat, että hippiäiset ja eri tiaislajit, jotka hyppivät lehtien suojissa ja lennähtävät oksalta toiselle etsiessään hyönteisiä kuorelta, saavat lehvät liikkeeseen, eikä kyse ole sikäli ihmeestä. Mutta kun hiljennyn katsomaan ja jotenkin sulaudun tuohon elämään, minä havaitsen ja olen sävähtelyä, sykettä, värähtelyä, iloa, leikkiä, ihmettä. Lopulta unohdan itseni. On vain tämä elämä.

Olen löytänyt merkillisen paikan aivan keskeltä lehvästöä. Aivan konkreettisesti. Talomme vintin huterat ulkorappuset nimittäin päättyvät pienelle korkealle tasanteelle, jonne ei näy tieltä eikä naapureiden pihoista. Tasanne on kaikkialla lehvästöjen saartama, ja siellä on mieluisaa seurata, viltin suojissa, kuuma kaakao kämmenten lämmikkeenä, kuinka syksyn mysteeri kerää ravinteet talteen lehdistä, muuttaa ne ihmeellisen värisiksi ja heittelee ne sitten maahan ja elämän loputtomaan kiertokulkuun.

Kiitos!

tiistaina, elokuuta 15, 2006

Ei mitään.

En keksi, mitä voisin tehdä, siis hiljennyn. Tunnen voiman värähtelevän vatsassani, käsivarsillani, kasvojeni pinnassa. Keho sykkii. Ajatukset lähtevät helposti liikkeelle, palaavat viime yön uneen jossa valtaisa sammakko äityi hyvin, hyvin vihaiseksi. Minä palaan aina takaisin kehoni tuntemuksiin. Ajatukset ovat sammakoita, vihaisia sammakoita. Joskus, usein, niitä hyppii suusta ulos. Mutta ei nyt.

Minun piti tehdä töitä, mutta tuli tekninen ongelma, tai useampia sellaisia. En saa kiinni ketään, joka voisi auttaa, joten en voi tehdä mitään. Se on oikeastaan ihana tila. Minusta tuntuu, että jokin kirjoittaa ja minä lepään. Hetkittäin luiskahdan normaaliin kirjoittamiseen, tekemiseen, puuhaamiseen, ja sitten taas laskeudun lepoon.

Elämä näyttää meille mahdollisuuden johonkin uuteen ja ihanaan. Uusi ei ole vielä aivan tässä mutta jo sen mahdollisuus täyttää meidät ilolla. Tässä ilossa voisimme levätä, huolimatta siitä, antaako elämä meille tämän uuden vai ei. Mitä iloa on uudesta, jos... ei ole iloa? Ilo itse on se, mitä saamme. Mutta pian alamme haaveilemaan ja pelkäämään menetystä - vaikka se on menetys ainoastaan haaveilumme kannalta, ei ilon tai elämän kokonaisuuden kannalta.

Uuteen taloon muuttaminen on epävarmaa, mutta olemme mieheni kanssa yhteisestä päätöksestä tahtoneet pysyä ilossa. Kaikki tähän hankkeeseen liittyvä tekeminen on ollut hauskaa ja rentouttavaa, jopa hometarkastajan tapaaminen. Kaksi viikonloppua remonttia ja pihan kunnostusta ovat olleet hyvin antoisia. Jos nyt emme pääsisikään muuttamaan, emme olisi menettäneet mitään, saaneet vain tehdä mieluisaa ruumiillista työtä. Olisimme saaneet kokemuksia siitä, millaista elämää oikeastaan tahdomme viettää. Olisimme tavanneet hauskoja ihmisiä ja oppineet yhtä sun toista käytännöllistä. Nyt odotamme hometarkastuksen tuloksia, ja on ihan mahdollista, että talo on asumiskelpoinen. Jos ei ole, meillä ei siis ole mitään ongelmaa. Hetkittäin läikähtää haikeus, että emme enää tapaisi ihastuttavaa vuokraemäntäämme, tai harmistus siitä, että joutuisimme yhä edelleen asumaan (ainakin jonkin aikaa) Sörnäisissä. Mutta palaan iloon. Tälläkin hetkellä istun kivitalon neljännessä kerroksessa eikä minulla ole mitään ongelmaa.

Eikä kukaan edelleenkään vastaa puheluihini!

keskiviikkona, elokuuta 09, 2006

Miehelle

Huomasin taas joutuneeni tuttuun kierteeseen: kaksi pikku tehtävää oli jäänyt viikkojen kuluessa tekemättä ja ne rupesivat kummittelemaan mielessä. Aamun tunteina, kun heräsi, ne hypähtivät tietoisuuteen, samoin illalla ennen nukahtamista - aina silloin, kun niille ei voinut mitään.

On typerää ajatella jotain asiaa viikkokausia sen sijaan, että tekisi sille jotain. Nyt molemmat hommat on hoidettu ja rauha maas. Ennen ajattelin, että ongelmani on se, että vatvon asioita mielessäni enkä osaa päästää niistä irti. Ongelma olikin useammin se, että en hoitanut asioita (vaan vatvoin niitä mielessäni). Asiat kannattaa tehdä heti, kun se on mahdollista ja kannattavaa, tai sitten sanoa että en tee. Niin yksinkertaista, niin pitkä tie tajuta.

On myönnettävä, että irti päästäminenkin on tärkeää; saatan joskus mennä niin ylikierroksille asioiden hoitamisen hurmassani, etten malta levätä. Tunnen, kuinka hyvältä tuntuu saattaa tehtäviä eteenpäin, mutta unohdan, että työthän eivät lopu. Yhden asian loppuun saattaminen mahdollistaa toisen aloittamisen. Välillä työt tulee panna sivuun ja levätä ja vain olla. Tiedän, että tässä minulla on vielä opittavaa, tai pikemminkin unohdettavaa. Tiedän, että osaan unohtaa.

Hiljennyn: en muista yhtään mitään.

Olen kiitollinen, että elämässäni on tämä päiväkirja. Ja voi että, miten monesta muustakin olen kiitollinen! Tästä kokonaisesta horisontin levyisestä tunnista ennen kuin minulla on tapaaminen asiakkaan kanssa. Siitä pikkuruisesta mummosta ja puutalosta Pukinmäessä. Siitä, että elämässäni on sellainen mies kuin on, mies joka ei jää miettimään ja vatvomaan vaan ottaa selvää ja toimii. Ja sanoo, että nyt on levättävä. Se selkeys tekee minullekin niin valtavan hyvää, se palvelee tätä elämää mikä minäkin olen.

Mies, joka tietää, että mies ja nainen ovat täällä rakastaakseen toisiaan.

Kerta kaikkiaan ylväs otus.

maanantaina, elokuuta 07, 2006

Muistutus

Ahhh. Maha täynnä ihanaa vihannessosekeittoa. Paahtava päivä Sörkan mattolaiturilla. (Löysimme tulevasta kodistamme vanhoja, kauniita mutta kaltoin kohdeltuja mattoja, ja kävin mäntysuovalla tunnustelemassa, saisiko niistä vielä käyttöesineitä. Sai.) Käsivarret ja pohkeet kuumottavat ja kirvelevät. Auto lainassa, ruuhkassa seisomista Kehä I:lla. Hyvä muistutus siitä, että auton omistamisessa tosiaan olisi ne kaikki muutkin puolet.

Paljon on siis tapahtunut minulle sitten viime kirjoittamani. Olen rouva nykyään. Olen ollut jo yli viikon – ehkä bestmaneilta saisi vieläkin tarkan lukeman tunneissa ja minuuteissa, he tekivät ajanotosta hupaisan hää-ohjelmanumeron. Juhlat olivat todella onnistuneet. En aio muistella niitä nyt, kirjoitan niistä jos se on jossain yhteydessä luontevaa. Häitä ”joutuu” kuitenkin muistelemaan monien ihmisten kanssa, ja se on kyllä hauskaa, mutta en tahdo mennä menneisiin syyttä suotta. (Vaikka tosiaan, menneisyyttä se on lähimenneisyyskin, matonpesu ja ruuhkassa seisominen.)

Naimisissa oleminen tuntuu hyvältä! Toinen on tuttu mutta joka hetki jotenkin uuden tuntuinen. Meillä molemmilla on ollut paljon töitä heti häiden jälkeen, ja iltaisin ja viikonloppuna remonttia. Olemme ryhtyneet laittamaan sitä pikkuista puutaloa. Iltaisin olemme väsyneitä ja onnellisia. On ihmeellistä päästä asumaan vehreään, hiljaiseen paikkaan. Jos siis Luoja suo, ei löydy hometta tai tule muita esteitä. Kaupunkiin ja työhuoneelle sieltä on lyhyt matka. Vantaanjoki on ihan vieressä. Jäätyyköhän joki muuten talvella? Voiko sitä pitkin hiihtää?

Huomaan, että minun on hieman vaikea hiljentyä kirjoittamaan. Viime aikoina on ollut vaikea hiljentyä, kun on koko ajan ollut kädet täynnä työtä, ensi hääjärjestelyjen, sitten remontin kanssa! No, ainakaan en ehdi huolehtia mistään tai katua mitään. Häitä edeltävän yön taisin valvoa jännityksestä, muuten koko prosessi sujui oikein rennosti ja hauskasti. Myös remontoiminen on ollut jännittävää ja mukavaa. Eilen vanhaa tapettia repiessä havahduin siihen, kuinka ihanaa on, kun ei tarvitse riidellä. Meillä ei vain ole muodostunut tavaksi kommunikoida niin. Toisinaan jompi kumpi meistä sanoo topakasti, missä minun rajani ja jaksamiseni menee, ja sillä tavalla ongelmat yleensä ovat syntymättä.

Mutta palatakseni siihen hiljentymisen vaikeuteen vielä. Toistaiseksi olen jaksanut erinomaisesti, tuntuu kuin olisi käytössä jotain ylimääräistä energiaa, mutta nyt olisi hyvä aika ruveta hetkittäin rauhoittumaan. Toimiminen tuntuu hyvältä, mutta lepoakin pitää saada, ja meditoida kannattaa. Huomaan, että toiminnan keskellä ajattelen nykyään hieman vähemmän kuin aikaisemmin, ja se on mainiota. Tiedän myös, että se ei ole lopullisesti saavutettu etu, vaan sitä pitää harjoittaa ja vaalia hiljentymällä usein ja perusteellisesti. Ehkäpä tässä olikin kirjoittamisen itu tällä kertaa; en ehkä kirjoittanut hiljaisuudesta käsin, mutta sain hyvän muistutuksen hiljentymisestä.