tiistaina, heinäkuuta 31, 2007

Voi kukat

Tänä kesänä olen tajunnut kukissa uusia ulottuvuuksia, tai ehkä itsessäni. Tai sitten olen huomannut ennenkin, mutta oivallukset eivät koskaan tunnu vanhoilta, ne ovat eläviä.

Oikeastaan elän aikuisikäni ensimmäistä kesää kukkien keskellä. Piha puskee siankärsämöä, pietaryrttiä, ohdaketta, sitä kultakukintoista jonka nimeä en nyt muista, kissankelloa, akileijaa, kehäkukkaa, hiirenvirnaa, jasmiinipensaan valkoisia kukkia... ja kesän varrella lukemattomia muita lajeja, vahvaa lupiinia, hirviömäistä unikkoa, ruusuja, voikukkia, päivänliljoja, kurjenpolvea, itsevalaisevia narsisseja, sinivuokkoa, scilloja, lumikelloa... puhumattakaan kaikkista niistä lajeista, joiden nimestä minulla ei ole aavistustakaan.

(Oi! Tuolla ulkona taisi muuten hetken tulla jotain lumen tapaista! Hurja tuulenpuuska ravisteli juuri mökkiä. Sataa jyrkästi!)

Tuossa Vantaanjoen varrella on kaupungin niitty, jonka reunalle on pystytetty kyltti: Saa poimia. Olen pariin kertaan käynyt poimimassa siellä kasvavaa vaalean violettia kukkaa, tai sellainen pitkänomainen kukintohan siinä on, hieman pistelevä, piikikäs varreltaan... en ole tullut selvittäneeksi sen nimeä. Sekaan on osunut keltaisen kirjavaa leijonankitaa (onkohan se sen oikea nimi? Sen opin lapsena) ja jotain mikä muistuttaa vehkaa mutta on pienempi. Ja monia vihreitä olentoja, joilla on kauniit, koristeelliset lehdet. Nytkin keittiön pöydällä on kimppu. Toisinaan, kun katson noita kukkia, tunnen merkillisen sykäyksen. Tuntuu, kuin katsoisin jonnekin hyvin syvälle.

Kysyin kerran opiskelijoiltani: Miltä kauneus tuntuu? Olin aistivinani, että kysymys herätti hämmennystä. Mieleeni on jäänyt vastaus, jota en kuitenkaan muista enää sanatarkasti – että kauneus tuntuu helpottavalta, että se on helpotuksen tunne. Kyllä, siinä on jotain... kaikki kaunis peilaa jotain todellista mun sisälläni, ja on äärettömän helpottavaa tulla sen yhteyteen. Jollain tapaa tämä eläminen on sellaista tanssia, että siitä erkanee, sitten sen yhteyteen palaa, erkanee, palaa. Palatessaan tulee aina kotiin. Saa levätä. Lähteäkseen taas. Mutta siellä se on, sateessa, siskonmakkarassa, leijonankidan tyhjyydessä, ei-missään, aina lähempänä kuin voisi ikinä kuvitella. Ja musta ainakin tuntuu, että sinne voi ankkuroitua yhä lujemmin, harhailla aina vähän vähemmän.

torstaina, heinäkuuta 26, 2007

Keiton ihanuus

Kuuma! Keitin kattilallisen mahtavaa siskonmakkarakeittoa ja söin ahnaasti suuren, höyryävän kulhollisen. Jälkiruokakahvit olikin pakko juoda ilman paitaa. Hämmästellä kun alien puskee navan ylle kohoumaa jollain terävällä ruumiinosallaan. Se näyttää todella omituiselta. Minulla on usein tunne, että jokin vieras äly käyttää ruumistani testilaboratoriona. Viimeistään kahden ja puolen kuukauden kuluttua sitten tavataan, kummajainen.

Koska ruokahetki oli niin nautinnollinen, niin palaan siihen vielä, ymmärrättehän? Olin poiminut kasvimaalta korianteria ja ruohosipulia keiton mausteeksi. Aluksi keitto oli tulikuumaa, sen hieman jäähtyessä aloin erottaa yhä enemmän makuja ja tuoksuja. Siskonmakkarassa on hyvä tunnelma. Löysän makkaramassan pulautteleminen siansuolen sisältä kiehuvaan veteen on syvästi tyydyttävää. Kypsyneen makkaran koostumus suussa on miellyttävän sitkas mutta pehmeä, ihanan suolainen. Miten voisin vielä enemmän korostaa sitä, miten hyvää oli syödä ja miten hyvä olo on nyt? Syöminen! Rakastan syömistä! Olen aina tykännyt syödä kaikkea, mutta vasta viime vuosina syömisen ihmeellisyys on todella alkanut avautumaan. Jossain muotoiltiin, että ruoka on materian muotoon tullutta rakkautta ruumista kohtaan. Tuo lause kyllä tiivistää mun tuntemukset, selittää tämän kiitollisuuden. Ja itse kasvatetut ruoka-ainekset tekevät ruuasta erityisen arvokasta (vaikka enhän minä niitä tietenkään kasvata, ravitsen vain vähän ja raivaan lisää kasvutilaa). Minusta tavallinen lehtisalaatti on aina maistunut kohtalaisen tyhjänpäiväiseltä, nyt natustan meidän penkissä kasvaneita lehtiä joka leivän päällä ja ja saatan havahtua erityiseen salaatinlehti-mielitekoon.

Olen pukenut paidan päälleni. Alien on uinahtanut. Mustaa kahvia on vielä kupin pohjalla; taidan ottaa vielä yhden suklaakeksin sen kanssa. En enää keksi sanoja hyvälle!

tiistaina, heinäkuuta 24, 2007

Täällä määrään minä

Mies on tehnyt hyvää. Hän alkoi hiljentymään joka aamu ennen töihin lähtöä. Minä seurasin perässä. Mulla ei mene aikaa työmatkoihin, siksi olen saattanut välillä istua hieman pidempäänkin hänen lähdettyään. Yli puoli tuntia tuntuu toistaiseksi aika hankalalta, mutta tiedän että kestävyys kasvaa jos sitä jaksaa tehdä säännöllisesti. Kuten viime retriitissä puhuttiin, tärkeintä on että istuu ja pitää vakaana aikomuksenaan hiljentyä, vaikka sitten toisinaan viettäisikin puolet ajasta ajatellen tai tuskastuen. Minua tyydyttää se tieto, että juuri silloin kun mieli on jostain kohtaa taipumassa hiljaisuudelle, se usein pyrkii järjestämään vielä loppuilotulituksen. Ja sekin on lohdullista hyväksyä, että välillä hiljentyminen saattaa pitkät ajat olla pelkästään ikävystyttävää. Se kaikki pitää vain kestää, se kuuluu asiaan.

Istuminen on hyvää ja aamuinen istunto säteilee rauhaa koko päivään. Mua meinaa toisinaan lannistaa se, että en useinkaan laskeudu kovin... syvälle. Mä vaan istun ajatuksettomassa ja rauhallisessa tilassa. Joinakin harvoina kertoina laskeudun syvään, ihanaan rentoutuneisuuteen ja täydelliseen ongelmattomuuteen ja tunnen lepääväni suunnattomalla kaarevalla pinnalla ja olevani osa sitä. Mutta sitä tapahtuu harvoin, useimmiten olen vain rauhassa. Se ei tahdo riittää mielelle, pitäisi kokea enemmän. Mutta mieli ei täällä määrää, täällä määrään minä.

keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2007

Tehokasta hidastelua

Nautin nyt täysin siemauksin & kahmaloin kotona työskentelemisestä. Vieressä asuvaan vuokraemäntäämme saattaa törmätä pihalla, hän on todella suloinen 89-vuotias nainen. Muuten päivät kuluvat omissa oloissa. Tällä hetkellä se ei haittaa yhtään. Puutarha notkuu heinäkuisessa kukkeudessaan, on ihanaa laittaa kuppi kahvia ja syödä toissailtaisten vieraiden tuomaa mustikka-valkusuklaakkua. Ripustaa pyykit aurinkoon. Olen päässyt työn makuun, hyväksynyt sen että minun on tuotettava nämä kuivakkaat kaavakuvat erilaisista jumppa-asennoista ja ruvennut taas nauttimaan piirtämisen liikkeestä. Aikanaan yksi hauskimpia työtehtäviä oli tehdä 300 kuvaa biologian kirjaan aika nopealla aikataululla; enimmäkseen ei tarvinnut ajatella, vain piirtää, piirtää piirtää. Välillä piti ottaa selvää, miten sinisorsan siipipeili tarkalleen sijoittuu, mutta ei sekään ajattelua vaadi, vain selvittämistä.

Vähin erin opin, muistan, miten muitakaan töitä ei tarvitse ajatella, ne voi vain tehdä. Näen, että luovuus piilee jossain muualla kuin ajattelussa. Minulla on onneksi jo kokemuksia, jotka osoittavat sen minulle todeksi; vaikkapa se, kun viimeksi tein äidilleni syntymäpäivämaalausta. Päätin jo etukäteen etten ajattele, ideoi, en yritä yhtään mitään. Luotan vain jääräpäisesti, että jokin idea nousee, toimintana, kun sinnikkäästi olen hiljaa paperin edessä. Ja niinhän siinä lopulta kävi, vaikka meinasin jo hermostua. Varmaan kirjoitin siitä täälläkin. Pidän maalauksesta edelleen, siinä on jotain sellaista, mitä en olisi itse keksinyt. Hiljaista outoutta.

Nyrjäytin lomalla nilkkani. Sillä voi jo mainiosti kävellä, ainakin tasaisella, mutta nyt täytyy jumpata sitä ja pitää huoli, ettei se nitkahda uudelleen. Nilkka toimii erinomaisena muistuttajana, että kannattaa olla läsnä kaikessa mitä tekee; kipaisee vaatekaapilla, astuu pyöränselästä kiveykselle. Pihanurmella kastelukannua kantaessa vasta tuleekin pysytellä valppaana. Löysä nilkka voi hämäränä hetkenä joutua huonoon asentoon. Olen nautiskellut hidastuksesta, johon haaveri on minut pakottanut. Huomaan koko ajan lisää asioita, joita voi elää elämänään, ei suorittaa jonain pakollisena sivutoimena. Välillä se tuntuu melkein kivuliaalta; ikään kuin en jaksaisi ottaa vastaan niin paljon merkityksellisiä hetkiä.

Siivotessani löysin vanhan rannekelloni, ja huomasin että se on hyvin sievä. Minun ei tarvitsekaan ostaa uutta! Paristo vain on loppu. Päätin laittaa sen ranteeseeni odottamaan sitä hetkeä, kun kävelen kellosepän ohi. Nyt olen tosin alkanut viihtyä sen seikan kanssa, että kello on aina minuuttia yli kolme.

lauantaina, heinäkuuta 14, 2007

Kotiin, aisteihin palautumista

Palasimme eilen muutaman päivän retriitistä. Tämän päivän olen vain levännyt... vaikka oikeastaan kävin aamulla mummon luona ja iltapäivällä torikahvilla ystävän kanssa. Mutta olin jo unohtanut. Nykyään usein ilahdun, kun huomaan unohtaneeni. En ole jäänyt kertaamaan mennyttä kohtaamista, keskustelua, tapahtumaa.

Uskomatonta, miten paljon voimia hiljentyminen voi viedä. Meillä oli päivittäin yhteisiä sessioita joiden aikana hiljennyttiin, leikittiin ja puhuttiin, ja sitten monta ateriaa päivässä, ja niiden jälkeen taukoja, joista useimmat käytin nukkumiseen tai euforiseen puolikoomassa makaamiseen. Nautin suunnattomasti yksinkertaisesta ruuasta, saunasta, kylmästä järvestä. Aistien valpastumisesta.

Hiljentyminen on mielettömän hyvää, mutta välillä kovaa työtä. Mieli ei tahtoisi vaieta, se vastustaa, lietsoo jännityksiä tai kipuja ja uuvuttaa ruumiin. Mutta mikäpä väsyessä, kun voi levätä – eihän ole mitään ihanampaa kuin pudota kesken päivän syvälle sängyn uumeniin.

Näen nyt: se, että aika ajoin väsytän itseni työllä, on pitkälti silkkaa mukavuudenhalua. En viitsi nostaa takamustani tuolista, sulkea konetta tai laskea kynää kädestä ja nähdä sitä pientä vaivaa, minkä työasioiden tyhjentäminen mielestä vaatii. Mutta mun todellinen kutsumukseni ei ole vältellä pientä vaivannäköä tai hetkellistä epämukavuutta, vaan nautiskella elämästä!

(Poikanen möyryää ja punkee raajojaan mahan läpi, tunsin sen äsken hetken kaikkialla kämmenteni välissä, melkein kuin olisin voinut nostaa sen siitä ulos...)

Retriitin loputtua avasin kännykkäni ja sain pian Leenalta viestin, jossa hän kertoi että oli saanut maku- ja hajuaistinsa takaisin. Voi että ilahduin! Onneksi olkoon! Mahtava lahja. Se vain vahvisti sitä tuntemusta, että minutkin on luotu nauttimaan kaikilla aisteillani kaikesta siitä, mitä tää elämä suvaitsee jatkuvasti ja niin ylenpalttisesti tarjoilla.