Hehe

Mulla oli illalla päänsärky. Semmoista ei ole sattunut aikoihin. Mentyäni petiin särky alkoi yltyä ja lopulta se oli niin kova että muistelin ettei synnyttäminen ole läheskään näin epämiellyttävää. En tietenkään pystynyt nukkumaan. Yöllä nousin ja päätin soittaa Kätilöopiston päivystykseen ja varmistaa... jotain. Ettei päänsärky ole oire jostakin, kun laskettu aika on jo ihan käsillä, pitääkö tarkkailla muita asioita, tms. Kaiketi soitin vain tehdäkseni jotain. Ystävällinen naisääni kyseli multa turvotukset ja pitkän listan muita oireita. Ei mitään. Lopuksi hän sanoi että yksittäinen päänsärky ei ole huolestuttava, sun pitää nyt syödä hyvin sekä juoda paljon vettä, ja ota Panadol. Jos ei näillä mene ohi niin käy aamulla terkkarilla. Sanoin että olen juonut paljon vettä. Juo lisää, sanoi nainen. Puhelun loputtua istahdin alas vesikannun kanssa, otin lääkkeen, vieläkö pitää juoda, huoh, no, kokeillaan. Join ison lasillisen. Hmm. Join toisen. Tämähän maistuu. Join kolmannen. Ihan kuin olo helpottaisi. Join neljännen. Joo, paljon parempi olo! Join vielä lisää, menin sänkyyn ja simahdin heti. Vessassa ramppaamisten väleissä nukuin loistavasti :).

Tänä aamuna jatkoin juomalla puoli litraa noin niinkuin herätykseksi, ennen aamupalaa.

Kum-mal-li-nen tää raskaana- ja viimeisilläänolotila kun se pistää ruumiin niin tuntemattomaan moodiin että ei tuollaistakaan huomaa. Että on ihan järkyttävä nestehukka. Tietysti olen kohdannut saman lukemattomissa muissakin asioissa; kun katson peiliin, saataan olla ihan erilaisessa asennossa kuin tunsin olevani. Kaikissa jaksamiseen ja tekemiseen ja hengittämiseen ja syömiseen liittyvissä tilanteissa pitää olla hirmu valpas eikä luottaa pelkkään kokemukseen (eikä etenkään edellisen raskauden kokemuksiin) vaan siihen mitä juuri tällä hetkellä tapahtuu ja miltä tuntuu, eikä sekään usein auta vaan mennään metsään ja kantapään kautta opitaan, ja sitten kun on oppinut jotain niin tulee uusi vaihe ja kaikki muuttuukin taas.

Taas uusi päivä, ikäänkuin lahjana. Päivä aikaa hoitaa vielä roikkuvia asioita. Eilen kävin kirjastoissa ja lyhensin uudet verhot ja ripustin ne (niin, verhot, roikkuva asia...) Tänään taidan käydä työpöydän kimppuun ja lajitella papereita. Toivottakaa vaan mulle voimia ja älyä levätä, kovin montaa asiaa ei jaksa päivässä tehdä :)

Täysin ja kokonaan

Huomaan vahvan kaipauksen ja jonkin uuden määrätietoisuuden... siihen että voisin kokonaan luopua ajatusten virrasta. Palaan erilaisten tilanteiden keskellä hengitykseen ja tuntemukseen ruumissa. Ei se mulle helppoa ole edelleenkään, eikä tuota nopeaa palkintoa, mutta teen sen. Palaan eksyn palaan eksyn palaan eksyn palaan. Koen yhä selkeämmin että ajatusten virrassa tai kadonneena jonkin asian yrittämiseen ei ole hyvä olla, eikä tunnu todelliselta.

Se ei riitä että meditoin, se ei riitä että harrastan hiljentymistä, se ei ole riittäny enää pitkään aikaan. (Ja silti aina mennään sillä mitä on saatavilla ja se riittää!)

"Ei tunnu todelliselta". Miten niin? Kun ei ole kokemusta siitä mikä tuntuu todelliselta, ei voi edes sanoa noin. Muistan hyvin sen kun ei ole siitä kokemusta, paitsi satunnaisia vahvoja hetkiä, lahjoja kaikkeudelta, eihän niiden varaan voi rakentaa. Mutta kun rupeaa vuosien "työn" (hehe) tuloksena huomaamaan että minä aikomuksellani ja tietyllä määrätietoisuudella ja harjoittamisella ja antautumisella ja luopumisella, mitä se milloinkin vaatii, voin aina palata todellisuuteen...!

Katsoimme eilen elokuvan Revolutionary Road. Siinä amerikkalaista lähiöelämää viettävä pääpariskunta haaveili Pariisista. Kun Pariisiin muutto sitten peruuntui, kaikki romahti. Todellinen elämä olisi ollut siellä. (Sori juonipaljastus, mutta luulen että sinä kuitenkin näet ja kuulet jotain ihan muuta jos katsot elokuvan). Hetken aikaa elokuvan imussa tunsin itseni hyvin surulliseksi. Miksei kukaan ole kertonut ihmisille että elämä on aina tässä? Menkää toiselle puolelle maapalloa, kokekaa, eläkää rohkeasti, mutta missään muualla elämä ei ole kuin tässä! Vai.. onko minunkin elämäni sittenkin tavanomaista, keskiluokkaista, rakkaudetonta, ahdistavaa? Enkö ole tajunnut jotain? Pian elokuvan lumous alkoi hiipua ja sen tarjoamat ongelmat, vaihtoehdot ja ratkaisut rupesivat tuntumaan epätodellisilta. Ulkoa katsoen elämässäni ei ole mitään radikaalia. Kuljen tuossa pihatiellä maha pystyssä, isoissa kumppareissa jotka oli helppo pujottaa jalkaan, pudotan roskapussin ulkoroskikseen, kurkistan postilaatikkoon ja noteeraan että "ei mainoksia"-lappu pitäisi ripustaa uudestaan. Palatessani vilkaisen koivunlatvoja: onko naakkaparvi asemissaan? Mitä väliä sillä mitä teen? Jos teen tuon pienen retken ajatuksiini vaipuneena, suoritan vain elämää olematta paikalla, ja jos taas olen läsnä jokaisessa arkisessa teossa, voiko sen "radikaalimpaa" olla? Enkä nyt tarkoita että olen radikaali naapureihin verrattuna tms... ei hemmetti, aika radikaali juttu olla ajattelematta MITÄÄN ja vain ELÄÄ. Se on niin ihmeellistä että se täyttää mut riemulla. Elää täysillä jokaisen roskapussin kiikutuksen, jokaisen askelen! Eikä läsnäolo tietenkään oikeasti kaipaa mitään määreitä, ei seestyneisyyden eikä radikaaliuden. Mutta kun katselen tätä kaikkea, mussa on suuri kaipaus heittäytyä siihen KOKONAAN ja olla se. Jättää ajatukset taakseni.

Sitten mä heittäydyn, ah mikä hiljaisuus, ihmeellinen tunteva värähtelevä ruumis, voi mikä elävä todellisuus, ja kaipaus katoaa. Nämä tilat kestävät yhä pidempiä aikoja, ajattelija minussa on heikkenemässä. Sitten taas unohdan, unohdun jonnekin, ja kaipaus herää taas. Kiitos kaipaus!

Meinasin kirjoittaa mutta en tiedä... tarviiko mun.
Ei vissiin.

Rakkautta, rakkautta vaan

Hyvää huomentaaamupäivää.

Linnut laulavat, tintit, tii tii tii, hyvin sinnikkäästi. Laulussa ei ole vielä täyden, puhkeavan kevään huikeaa huumaa. Keittiön pesuallas röyhtäilee, pulputtaa, yrittää vetää, mutta ei se kovin hyvin siinä onnistu. Mulla oli mieliteko uppoutua johonkin harrypottermaiseen viisaaseen satumaailmaan. Mutta nyt ei ole saatavilla nyt sellaista kirjaa (vaikka ystävältä tulikin aika kutkuttavia suosituksia, ehkä käynkin kirjastossa tänään...) ja sitä paisti istahdettuani tähän rauhassa koneen äärelle kahvikupposen kanssa mut valtasi hirmu hyvä ja levollinen olo. Rakkaus kuplii. En kaipaa mitään. Avasin Facebookin ja se avasi mun tietoisuuteen kaikki ystävät, ystävyyden, teidät kaikki. Kumma juttu, että Facebook kaikessa sarvipäisyydessään useinkin palvelee mua näin. Ihmeellistä, huudan! IHIME JUTTU!

Syntymä lähestyy. Kuten se on koko ajan lähestynyt. Kuten kuolemakin aina lähestyy... kaikki on lähellä!

Kiitos

Juttelin tutun kanssa facebookin keskusteluikkunassa suositeltavista kahviloista, päivän auringosta, sattumuksista, mahavauvasta. Yhtäkkiä rakkaus avautui siinä välillämme tai meissä tai meinä... ja se toinenkin huomasi sen, sanoikin. Sitten keskusteluikkuna sulkeutui mutta rakkaus ei. Tässä se kuplii, hiljaa.

Kuinka ihmeellistä, ihanaa, että todellisuus onkin tällainen, että rakkaus ei pyydä, vaadi, odota, kiinnity mihinkään! Että se on kaikessa ja kaikkialla. Ihmeellistä, tietäisipä se pikkutyttö joka kulki hidastellen koulusta kotiin ja tuijotti puita tuimasti vastausta vaatien ja tunsi, varmaan ikuisesti, että tässä olemassaolossa on jotain joka häntä välttää, jokin hirveän suuri asia jota kierrämme mutta joka aina pakenee meitä.

No nyt se tyttö tietää.

Tätä tää on

Mies tuli yks ilta keittiön ovensuuhun jossa olin syömässä iltapalaa ja sanoi: tätä tää elämä on. Mennään nukkumaan, käydään töissä, syödään aamupalaa, kolataan pihaa...

Mä kuuntelin ja sanoin että niin, tätä tää elämä on. Mutta elämä on myös... ja sitten en osannut jatkaa. Mies sanoi, että joo, olet oikeassa, ja meni pois.

Kohta se tuli makuuhuoneen vaatekaapilta ja pussas mua ja sanoi: kiitos elämä että olet järjestellyt mun sukat.

Huomenta

Olipa hiiidas alku päivälle! Mutta tässä istun, sorvin ääressä, ja kirjoitan lyhyesti tai ainakin suoraan&korjailematta. Heräsin kuudelta siihen että poika kömpi viereeni. Olin varmaan nukkunut oudossa asennossa kun selässä oli kipua. Makoilun aikani tuhisevan tyypin vieressä mutta uni ei tullut. Lopulta nousin juomaan teetä ja syömään jukurttia ja marjoja. Olo oli tukkoinen ja uupunut. Sitten aloitin hitaan joogailun. Kipu ja jäykkyys hellittivät vähitellen. Alkoi väsyttää armottomasti. Onneksi poika jatkoi unia sängyssämme, joten kellahdin sohvalle.

Olin talomme pihalla oman isäni kanssa. Teimme lumitöitä ja juttelimme. Oli pimeää ja taivas oli tähtikirkas. Äkkiä hätkähdin, että mitäs minä täällä ulkona teen, poika on yksin kotona nukkumassa, voi jos hän on herännyt ja säikähtää... menin sisälle mutta siellä oli hiljaista. Mikä helpotus. Miten saatoin unohtaa? Sitten heräsin sohvalta siihen että mies tuli uimahallista ja poika heräsi oven kolahdukseen. Vääntäydyin ylös, virkistäytyneenä. Kello oli yhdeksän. Tässähän voisi keittää kahvit ja ryhtyä töihin.

Ollaan siis kaikki kotona vähän kipeinä. Teen silti töitä koska haluan tehdä työt pois alta ehtiäkseni valmistella paikkoja vauvaa varten ja vähän lepäillä ja käydä kahvilla kaupungilla keskipäivällä. Lähtö synnärille voi tietenkin tulla milloin tahansa. Laskettu aika on kuukauden päästä.