Olen kuunnellut rentoutus- ja hypnoosirentoutuslevyjä päivittäin viimeisen viikon tai kahden ajan. Jotta jaksaisin, jotta tulisi tavaksi rentoutua. Jotta oppisin taas nukkumaan, tai jos unta ei ole saatavilla, lepäämään tehokkaasti.
Hämmästyttävää: se tepsii. Olen jo omaksunut "itsehypnoosiin" tai "syvärentoutukseen" (joiksi sitä kuuntelemillani cd:illä kutsutaan) vaipumisen niin tehokkaasti, että kun asetun aloilleni ja lasken mielessäni viiteen, painon tunne ja liikkumattomuus laskeutuvat asteittain ruumiiseen ikään kuin automaattisesti. Ilman yritystä. Selkein se tunne on ensin hartioissa, jotka ikään kuin puutuvat. Ajatukset hidastuvat ja lakkaavat. Se on hieman erilainen kuin meditaation tai hiljentymisen tila. Vähemmän tietoinen? Vähemmän aistiva? Ehkä lähempänä unta. Yhtä kaikki, se on ihanaa lepoa. Parina iltana olen nukahtanut siihen, joskin olen sitten havahtunut jonkin ajan kuluttua. Mutta edistystä sekin.
Eilen sain kuulla, että en saanut hakemaani apurahaa. Joku nainen joka ei myöskään saanut apurahaa, yritti tulla päivittelemään kanssani, miten outoa ja epäreilua se oli. Minua ärsytti. Meidän hakemukset ei varmaan olleet tarpeeksi hyviä, sanoin. Nainen vetäytyi. Mutta ilta meni minullakin tappiota sulatellessa. Ei suinkaan kokonaan siihen, mutta tunnustelin sitä hivenen karvasta tunnetta jossain rinnan ja mahan seutuvilla. Asian ympärillä pyöriviä ajatuksia. Loukattu olo! Ja epävarma - onko siitä hankkeesta mihinkään? Tänään olen jo sisuuntunut, että en minä apurahaa tarvitse, hoidan asian jotenkin muuten. Teen sen, jos se kerran on minulle tärkeää. Tai pikemminkin nautittavaa.
Suomen paviljonkiin Venetsian biennaalissa 2024
1 vuosi sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti