Uniuutiset

Heh, poika makailee reisieni päällä vatsallaan ja heiluttelee jalkojaan rytmikkäästi. Se on rauhallinen, oleilee kai hyvässä olossa ja katselee lattian maisemia.

Olen nukkunut huonosti. Eli huomattavaa parannusta! Mä nukun! Olo on oikeastaan jo ihan normaali. Viikon-kahden takainen vaihdos kasvisruokavalioon taisi auttaa. Ja se, että lakkasin yrittämästä nukahtaa heti kun poika nukahtaa, juon uniteetä ja hieron jalkapohjia ja odottelen unisuutta. Ja se, että poika on ruvennut käymään vähän aikaisemmin nukkumaan, yhdeltätoista aikaisemman puoli yhden sijaan.

Lorukirjaprojekti edistyy.

No, tää tais olla tässä, tyyppi toivoo jotain muuta äksöniä.

Mies,

tuo mainio olento. Hyvän hajuinen.

Ehdotin sille, että peseytyisi hieman harvemmin.

Mutta kauhein kaikista on toivo

Poika nukahti syliin.

Luulenpa, että olen keskellä sitä, mitä synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi kutsutaan. Mutta ei se masennusta ole, sisäistä mylläkkää kyllä. En oikein enää usko masennukseen, omalta kohdaltani.

Uni ei tule, tavalliset asiat tuntuvat poikkeuksellisen raskailta. Toisaalta, mikään ei ole tavallista vaan kaikki on toisin. Vasta nyt alan toden teolla sisäistää, että tämä lapsi on tullut jäädäkseen (sikäli kuin mikään on "jäädäkseen") ja minä olen äiti lopun elämääni.

Jos olin raskausaikana viilipytty, niin nyt pytyssä myrskyää. Selviän hetkestä toiseen, kun muistan ettei mun tarvitse selvitä kuin tästä hetkestä. En voi selvitä huomisesta! Aina kun tämä muistutus nousee, huomaan että kaikki on hyvin, vauva vain itkee, kuten vauvat toisinaan tekevät, tai minä mietin riittääkö maito huomenna tai tänä iltana, tai saanko unta ensi yönä. Tässä hetkessä ei ole ongelmaa.

Olen kirjoittanut jääkaapin oveen lapun jossa lukee isolla: no hope. Se ilahduttaa minua suuresti ja riistää toivoni kerta toisensa jälkeen. On hirveää toivoa unta tai toivoa tai vaatia elämältä mitään. Se on pettymysten tie, voi että se onkin! Silloin ei uni tietenkään tule, mutta ei myöskään lepo. Jos suostun siihen, että en nuku, saan yleensä levätä tavalla tai toisella. Joskus jopa nukkua vähän. Ja jos maito käy vähiin unen puutteen takia, sille en mahda yhtään mitään, onneksi maailmassa on maitoa.

Huomaan, että käyn helposti vaativaksi myös mieheni suhteen. Miksi se tiputtelee vaatteita ympäriinsä, miksei tule aiemmin kotiin, miksei hoivaa ja paapo minua enemmän kun olen väsynyt... loputon tie sekin. Nämä kaikki vaatimukset esitettynä peräjälkeen eivät ole omiaan lisäämään rakkautta ja rauhaa tässä talossa.

Itsen sietäminen käy nyt työstä. Tunnen kuinka voimat kuluvat paljolti siihen. Silti mussa virtaa hurjia voimia jotka eivät tunnu ehtyvän sitten mistään. Ihmeellistä miten vähällä unella voi kuitenkin jaksaa päivästä toiseen, ihmeellistä että jollain tavalla kaikki on niin hyvin ja minä voin hyvin.

Nyt tuo tyyppi on tuossa lattialla, se on käännähtänyt vatsalleen ja naama pilkkii alustaa vasten. Kaikilla raajoillaan se pyristelee eteenpäin, eteenpäin. Ei vielä pääse, mutta pyristelee silti. Mikä mahtava elämänvoima.

Yllättävä hiljainen iltahetki

Mies lähti iltalenkille ja poika kuukahti vedettyään maitopleksit. Ei mulla useinkaan tähän aikaan ole mahdollisuutta istahtaa kirjoittamaan.

Unettomat yöt ovat haastavia, mutta myös ihan hyvällä tavalla. En toistaiseksi ole osannut päästää irti ja vain olla ajatuksettomassa tilassa kovin pitkiä aikoja, mutta sen sijaan olen taas harjaantunut kärsimisessä. Kärsiminen ei muuten ole hullumpaa, kun siinä onnistuu, ehe! Itsesääli tekee hyökkäyksiä ja minä tyttö otan ne vastaan. Kun huomaan, mitä on tapahtumassa, siirryn täysin siihen tunteeseen (mutta en sen valtaan) ja tuijotan sitä sisäisin silmin. Se tuntuu siltä kuin joutuisi jonkinlaisen kohisevan voimaputken sisälle (äh, tälle on mahdotonta löytää eleganttia ilmausta). Sitten olen siinä ja yritän kestää. Ei se kauheus useinkaan kestä kuin muutaman sekunnin, sitten alkuperäinen tunne lakkaa olemasta ja on vain se voima. Vähän niinkuin avantouinti, hetken kirpaisee mutta sitten palkitsee.

Eilen (tai jonakin päivänä, olen unohtanut) kuuntelin hiljentymislevyä pimeässä huoneessa ja rentouduin. Jotain lähti sisältä liikkeelle ja nousi ylös ja ulos, yhtäkkiä itkin hillittömästi. Itkuun ei liittynyt mitään tunnetta eikä ajatusta, ellei nyt helpotusta lasketa tunteeksi. En tiedä enkä välitä, mitä siinä purkautui, mutta rentouttavaa se oli. Vollotin aikani, nousin ja lähdin laittamaan ruokaa, eikä musta edelleenkään tuntunut mitenkään erityiseltä. Mutta olen kiitollinen että sisällä liikkuu.

Luen

Luen Saila Susiluodon uusinta runoteosta Missä leikki loppuun (kuulun Elävien runoilijoiden klubiin, suosittelen - erinomaisen passiivinen tapa seurailla runouden kenttää - viisi kertaa vuodessa tipahtaa postiluukusta joku uutuus tai klassikko). Olen aika väsynyt, kun en jostain syystä saa unta öisin, ja pitkän proosarunon lukeminen ei tässä pikku huurussa luulisi olevan helppoa - mutta! Kokemus olikin ihmeellinen, luin ja luin, en oikein tiennyt mitä luen mutta humalluin sanoista vain lisää. Tunsin vaeltavani sanojen viidakossa, ymmärtämättä ja välittämättä tarkoista merkityksistä, mutta sanojen sointi hiveli mua ja mieleeni nousi säkeisiin liittyviä kuvia. Lisäksi aistin joidenkin runojen ahdistavan tunnelman, synkät kertomukset kovista kohtaloista ja tunsin itseni koko ajan onnellisemmaksi. Mitä pienestä unettomuudesta, kun kaikki on muuten niin erinomaisen hyvin, arki sujuu, poika on todella rakastettava, aloitin juuri mamma-afron jossa jorataan lapsi kantoliinassa, tässä sitä porskutetaan ja nukutaan kumminkin ehkä joka kolmas yö vähäsen paremmin. Joo, minä jännitän edelleen kaiken maailman asioita, mutta mitäpä siitäkään. Semmoinen tämä maailma on, täynnä jännitteitä.
Sisällä on rauha.

Hyvä kirja, kerta kaikkiaan :)

Hyvää uutta

Merkillistä, mutta kummallista. Aiemman postaukseni "itkumeditaatio" ei ole toteutunut kuin yhtenä ainoana iltana tähän mennessä. Sinä iltana mies kyllästyi tekemään sirkustemppuja parin tunnin ajan saadakseen pojan nukahtamaan. Makailimme siis hysteerisesti itkevän lapsen kanssa ja puhuimme hänelle rakkaudesta ja pidimme häntä vuoroin sylissä ja vuoroin kättä rinnan päällä, kunnes hän nukahti uupuneena. Nyt näyttää siltä, että hän olisi heti tajunnut mistä oli kyse eikä ole sen koommin vaatinut vanhempia uuvuttavaa erikoiskohtelua nukahtaakseen. Tietenkin siitä on vasta muutama päivä, joten aika näyttää. Eilen poika säpsähteli ilotulitusten paukkeessa hereille jonnekin puoli kahteen saakka, mutta ei itkenyt eikä halunnut tulla kanniskelluksi. Minä pidin kättä hänen rintansa päällä ja se tuntui riittävän rauhoitukseksi. Toisinaan vauvat ovat näemmä hyvin nopeaälyisiä.

Toisaalta voisi siis sanoa että itkumeditaatio toteutui todella tehokkaasti, ainakin toistaiseksi.

Vuoden viimeinen päivä oli hieno. Muutama hyvä kaveri kävi kylässä. Syötiin siskonmakkarakeittoa (ah!) ja perunasalaattia ja suklaata ja saunottiin. Joku joi oluttakin. Illalla saapui eräs ystävä, joka kärsii lapsettomuudesta (siis sananmukaisesti tuntuu usein kärsivän siitä kovasti, eiväthän kaikki kai siitä kärsi) eikä ole koko syksynä tullut katsomaan poikaamme eikä meitäkään. Nyt hän tuli ja oli sydämellinen ja tuntui mulle jopa läheisemmältä kuin aiemmin. En tiedä mikä käänne on tapahtunut. Uusi vuosi, uudet kujeet?