Malja epävarmuudelle

Viime aikoina epävarmuus on hyökinyt ylitseni, sekä elämän tapahtumien suhteen että sisäisessä maailmassani. Se on ollut rankkaa, myös tavalla jota on vaikea kuvata sanoilla. Maalaten se on helpompaa, kuvani ovat karnevalisoituja tilastoja elämästäni. Ehkä sillä tavalla voisi myös kirjoittaa, mutta tätä nykyä osaan paremmin piirtää. Viihdyn kuvien maailmassa jossa epävarmuus ja epävakavuus on niin ilmeistä.

Sanat, en ole kaivannut teitä: olen iloinen kun tapaamme.

Ehkä se on elämän vaikein läksy. Kova, hirveä, käsittämätön tehtävä elää sen seikan kanssa että kaikki on täydellisen epävarmaa. Paitsi se että lopulta kuolemme, ja jos koetamme katsoa sen rajan yli, näemme, no, kuka enkeleitä ja kuka esi-isiä (vähättelemättä näitä näkyjä), mutta, tosiasiassa tyhjyyden, ei-minkään. Ja kuinka se on tässä koko ajan, heti tämän aistimuksen vuon takana, ihan tässä limittäin. Kaikki, nämä näppäimet, tämä sähkömagneettinen kosketus sinun kanssasi, tämä lämminkylkinen kahvimuki, ovat vain muuntuvien hiukkasten hetkellisten tilojen fasadi, tai ei "vain", tässä ei ole mitään arvottamista. Mutta kun kuolemassa lakkaan aistimasta, tai kun nyt kuuntelen suunnatonta hiljaisuutta heti tässä takana tai pikemminkin ytimessä, kaikki tämä lakkaa. Lakkaa satamasta, oi, mitä voisin tehdä, hälistä voidakseni olla tuntematta tämän totuuden! Miten paljon teenkin! Joka päivä! Ja sitten, ensin melkein väkipakolla, pysähdyn ja kuuntelen, katson sitä silmästä silmään.

Ei ole ollut helppoa ei, kun tätä tietoa on syövytetty tajuntaani... ei, ei se tietenkään niin mene, vaan se on itse kaivautumassa esiin tämän minäolennon uumenista. Samalla purkautuu jotain muutakin, kuplivaa riemua.

Jo kauan ennen kuin rupesin katsomaan näitä asioita, sain suurta iloa siitä että luin aihepiireistä joista en tajunnut mitään. Luin esimerkiksi säieteoriaa, joka pyyhkäisi reilusti ohi koulutukseni ja yli ymmärrykseni, ja joka ylitti myös täysin kykyni arvioida, oliko siinä mitään tolkkua myöskään tieteen kannalta. Itse teoriakin tuntui kertovan kaaoksesta jota eivät ohjaa vaan värittävät tietyt energian lait. Kertovan tyhjyydestä jossa on värähtelyä. Viehätyin siitä että joku tutki asioita joilla ei ole minkäänlaista kosketusta arkikokemukseen... paitsi ehkä jossain sisäisten kokemusten ulottuvuudessa, jonka yhteyttä teoriaan ei toistaiseksi voida tieteellisesti todistaa. Riemu! Hirvittävän epävarmuuden keskellä... karnevaali!

Tuo lukeminen oli yksi tapa katsoa epävarmuutta turvallisesti. Vähän kuin lapsi joka vaati vanhempaa olemaan hirviönä ja juoksee pakoon kauhusta ja riemusta kiljuen. Tietäen että leikki keskeytetään jos kauhu kasvaa riemua suuremmaksi.

Olen saapunut elämässä paikkaan jossa minun on tarpeen katsoa epävarmuuteen ilman tehosteita. Usein seisoskelen kuilun reunalla, katsellen tyhjyyteen, en aina älykkäänä vaan tuntien silkkaa kauhua ja uupumusta. Takertuen henkilökohtaisen elämäni kulloisiinkin epävarmuuden aiheuttajiin. Olen hidas. Pieniaivoinen nisäkäs. Persoonallisuustyyppiä kaksisuuntainen, vaikeasti rauhoittuva, helposti riemastuva, vaikeasti tyytyvä. Ruumiini elää ajassa jossa sen sulavaa toimintaa häiriköivät vaikkapa kasvimyrkyt, pehmytmuovit, sähkömagneettiset kentät, herra ties mitkä kollektiiviset tsunamit, voi luoja miten häiriintynyttä aikaa elän, ja minulla on täysi piteleminen tässä kaikessa, enkä voikaan pidellä, pidellä kiinni.

Miten levätä? Miten luottaa kuin ei ole mitään mihin luottaa?

Pysähdyn aina nähdäkseni sen mikä on silloinkin kun olen antautunut rististiriitojen revittäväksi. Riitoja ei voi ratkaista, eikä ratketa niihin.

Hiljaisuus.

Ruumis ei vain seiso kuilun reunalla. Se on poeettinen vihje siihen että ruumis on se tyhjyys. Jos ja kun astun reunan yli, putoan ja en voi pudota, koska olen se putous, putoaminen, voin luottaa, täydellisesti, vain ei mihinkään.

Ah, miten tästä voi kirjoittaa? Kirjoitan. Hulluutta. Persoonallisuustyyppiä kahjo. Sisällän senkin.

Tämä kaikki on myös silloin kun jokin tsunami on horjuttavinaan minua, pyyhkii tyhjyyden pintaa, tyhjyyden maljassa, jossa kaikki tapahtuu.

Kippis!