Katson

Mitähän nyt tapahtuu? Katsotaan.

Koetan hiljentyä tähän ja katsoa kohti elämääni ihan, no, en tiedä. Jotenkin. Jotain. Muuta.

Väsymys saa masentumaan ja jännittymään. On välillä hyvinkin vaikea pysäyttää hankalien ajatusten virtaa. Vaikea rentoutua. Taustalla kuitenkin tiedän, koska olen sen usein kokenut, että kaikki on loppujen lopuksi hyvin. Ei ole ongelmaa, enkä minä ole erillinen elämästä. Suutun, tuntuu kuin pyristelisin suonsilmässä. Ruumis ja mieli ovat nyt niin pirullisessa yhteistyössä, ne luukuttavat sitä samaa, minä en saa sanaa siihen väliin. Mutta siksi kai minulla on Hiljainen tienoo. Että sanon sen sanan kumminkin.

Kävin juuri isäni ja äitini kanssa Viikissä linturetkellä. Alakuloon liittyy sekin, että katselen luontoa pala kurkussa ja näen vain kulumisen ja katoamisen merkkejä. Mutta kun katse saa vaeltaa aavassa peltomaisemassa tarpeeksi kauan ja Lahdenväylän melu jää taustalle, mieli rauhoittuu. Leluautot huristelevat Viikintietä. Ympäristössä ei ole juurikaan informaatiota, kaikki vain on, ja kaikki on jo aika innoissaan. Töyhtöhyyppä, uuttukyyhky, kottarainen, mustavaris, peippo valmistautuvat ikiaikaisiin keväthommiinsa. Muutama västäräkki on jo saapunut ja katselemme niiden napakasti huojuvaa lentoa paljaan pellon yllä. Tervetuloa. Metsää ei ole hoidettu, se saa kasvaa ja rehottaa ja kaatua ja lahota sijoillaan. Ja rannassa ruovikon reunalla nokikanat, harmaasorsat, joutsenet. Eivät veden linnutkaan kanna huolta huomisesta. Jouhisorsan pää vain käy pinnalla kun se viettää suuren osan päivästä puolisukeltaen.

Tästä eteenpäin olen pyyhkinyt pois aika monta erilaista kappaleen aloitusta. Hyvä niin. Ehkä joskus on vain riittettävä, että tietää, vaikkei tunne.

Niin. Juuri nyt ei tunnu miltään. Askel ulos jatkumosta.