sunnuntaina, huhtikuuta 30, 2006

Kiitollinen vappukirjoitus

Mies lähti äsken koko päiväksi töihin, sitä ennen ehdimme kuherrella ajattoman aamun sängyssä ja syödä kiireettömästi aamiaista aurinkoisella nurmikolla. Merkillistä, merkillepantavaa, miten läsnäolo muuttaa rakastelemisen joksikin aivan uudeksi. Joka hetki. Suorituspaineet, ne turhat, typerät, varisevat jonnekin. Minnekään ei ole kiire, nauru kukkii ja rakkaus johdattaa.

Minulla ei ole mitään sovittuna tälle päivälle, lukuun ottamatta myöhäistä iltaa, jolloin käymme eräiden ystävien luona syömässä. Olen yksin ja se tuntuu kerrassaan ylelliseltä. Työpöytäni notkuu kirjatornien ja paperipinojen alla, kaikki sellaisia, joita olen hyödyntänyt talven opetuksissani ja muissa töissäni. Jostain syystä tuntuu kutkuttavalta käyttää vapunaatto pöydän kertakaikkiseen tyhjentämiseen. Toinen vaihtoehto olisi puhdistaa ja kunnostaa polkupyörä, se on aika tavalla kärsinyt talviajosta, mutta toisaalta siihen hommaan odotan mieluummin miestä avuksi.

Edellisessä merkinnässä kerroin, miten itse luotu kiire hellitti, kun ymmärsin jättää yhden ison työn pois. Olen uskaltanut, jaksanut taas ottaa yhteyttä ihmisiin. Ensimmäisenä sovin - vihdoin - äidin, isän ja veljen perheen kanssa keskisuomenvierailusta. Sitten soitin vanhalle ystävälle, jonka kanssa olimme ennen turhankin läheisiä. Nyt koetamme uskoakseni luoda uuden, väljemmän ja sallivamman suhteen - ja ainakin tällä hetkellä se tuntuu mahdolliselta ja hyvältä.

Onnekseni meillä on ystäviä naapureina. Lähellä asuminen madaltaa kynnystä tavata vaikka olisi kiirekin. Muuten saatan helposti vajota eristyneisyyden tunteeseen, kun on paljon töitä. Sitä paitsi naapurimme ovat ihmisiä, joiden kanssa on aina hauskaa istua iltaa, syödä, saunoa, pelata jotain, käydä teatterissa.

Mikä tekee ystävyydestä hyvää? Tällä hetkellä se on musta se, että ei tarvitse jännittää eikä päteä yhtään missään. Kukaan ei jää alituiseen analysoimaan menneitä, vaan eletään hetkessä. Ei tarvitse olla fiksu, mutta saa pohdiskella rauhassa jos sille päälle sattuu. Omat heikkoudet saavat paljastua ja voi saattaa itsensä vaikka naurunalaiseksi (mikä nyt ei ole ihan harvinaista mun kohdalla). Kenenkään iso ego ei sanele tilanteita, kukaan ei ole johtaja eikä sensori. Saa nauraa täysillä ja usein. Kukaan ei takerru toisiin, mutta hellyyttä ja välittämistä ilmaistaan. Kaikilla on tilaa. Eivät nämä ole mitään vaatimuksia; kuvailen vain ystäviäni ja ystävyyksiäni.

Kiitos ystävyydestä, kiitos rakkaudesta, kiitos yksinäisyydestä.

keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Värin vaikutuksen alaisena

Henna vaikuttaa hiuksissa. Hitaasti. Koko illan. Ei se punasävy, vaan ihan omanvärinen ruskea.

Mulla tahtoi lähteä kevät käsistä heti, kun palasin pääsiäislomalta. Ei mitenkään kummallista, etten toviin kirjoittanut hiljaisuudesta (käsin). Töitä tuli äkkiä ovista ja ikkunoista niin että teekupposelle istahtaminen tuntui synniltä. En saanut unta. Mut oli tuomittu samaan helvettiin seuraavaksi pariksi kuukaudeksi. Ahdistuin, tietenkin. Migreeni iski. Tää on mulle hyvin tuttu kuvio, se on tapahtunut kerran tai pari vuodessa, yleensä loppusyksystä ja/tai loppukeväästä varmaan kymmenen vuoden ajan. No, oli siinä välissä sellaisiakin vuosia, että ei ollut mitään muuta kuin tuota kaaosta. Sitten oli vuosia, jolloin en uskaltanut tehdä paljon mitään, jotta tuo kierre ei lähtisi käyntiin. No, mitäpä sitä enempää dramatisoimaan, ollutta ja mennyttä. Juuri nyt.

Kävin itseni kanssa painin, se lienee oikea sana. Jatkanko tämän ison projektin kanssa, joka on vasta alussa. Tiedossa mahtavaa työkokemusta, hieno lisä portfolioon, kiinnostavia haasteita, upea mahdollisuus vaikuttaa. Oli tosi vaikeaa päästää irti näistä mielikuvista. Mutta tajusin, luojan kiitos, että maailmaa ei voi parantaa, maailmalle ei voi tehdä mitään, se ei kaipaa minun parannustyötäni, varsinkaan tuollaista.

Maailmaa ei voi parantaa kiireellä. Tätä minä olen sanonut muille, miehelle viimeksi, nyt lopulta sanoin sen itselleni juuri oikealla hetkellä.

En halua sitä elämää, mitä tämä haaste olisi nyt tarjonnut. Onneksi tajusin ajoissa senkin, että en välttämättä edes olisi migreenin kanssa pystynyt hoitamaan hanketta loppuun aikataulussa. Tajusin, että mulla on aivan kylliksi hyvää työtä koko kesäksi. Rahaa, no, kyllä minä pärjään. Tiedän että pärjään. Nyt mulla on kevät. Ja henna päässä.

torstaina, huhtikuuta 20, 2006

Lepopäivä

Tänä aamuna heräsin univelasta huolimatta ennen herätystä ja kaikki keskeneräiset työt vyöryivät yhtä aikaa tokkuraiseen mieleen. Sanoin itselleni lujasti, kerta toisensa jälkeen: Asia kerrallaan. Nauti kaikesta mitä teet. Asia kerrallaan. Nauti kaiksesta mitä... Onnistuin lepäämään vielä hetken ja nousin sitten päättäväisenä, hieman hermostuneena. Asia kerrallaan, nauti... olo oli hetki hetkeltä varmempi, helpompi.

Kävin aamiaispöytään. Mies oli hauduttanut teetä, minä puuroa. Jäisiä mustikoita. Eri kokoisia lusikoita. Kaadoin maitoa, minulla oli hyvä olo. Äkkiä tunsin jonkin nousevan, virtaavan vahvasti sisälläni. Tunsin kuinka elämä, energia, mikä ikinä se onkaan, se virtaa, se liikuttaa minua, se pitää minun ruumiini kasassa. Tunsin kuinka voima nousi keskeltäni ja piti minua suorassa. Nieleskelin puuroa ja kyyneleitä. Minä se vain kuvittelen, että tahtoni voimalla kävelen, nostan kattilaa, pakkaan, olen ajoissa, järjestän paperit. Että huolehtimalla pidän pystyssä tätä maailmaa ja ruumista. Kerroin miehelle. Että en minä mitään tee, minä voin levätä, mennä mukana, antaa elämän liikuttaa minua. Päivän aikana olen muistanut ja unohtanut tuon voiman lukuisia kertoja. Olen pyöräillyt ylämäkeen ja tuntenut, miten minua viedään. Olen kamppaillut ja unohtanut hengittää. Ja muistanut ja tuntenut sen voiman taas. Se on äärettömän lohdullista ja vapauttavaa, se.

perjantaina, huhtikuuta 14, 2006

Lapista kuuluu

Aamulla heräsimme syrjäiseltä mökiltä Ounasjoen mutkasta. Aurinko kumotteli pilviverhon takaa. Nielaisimme parit kuivatut luumut, pukeuduimme kevyesti ja tuikkasimme monot siteisiin. Lähdimme hiihtämään jokea virtaussuuntaan, mutta vastatuuleen. Hanki ei ihan kantanut, joten sivakoimme kelkkauraa. Ehkä en ollut vielä oikein herännytkään kun jokainen veto tuntui niin raskaalta. Ehkä kaasulämmitin oli vuotanut hieman kaasua, ainakin huone oli haissut siltä, sillä pää oli painava ja keho aina vain hyydyksissä. Ja sitä paitsi, kokemus osoittaa, että mun kannattaisi aina huolehtia, että olen syönyt hyvin ja verensokeri ei heittele, muuten väsyn ja saan aiheettoman pahan mielen. Niin kävi nytkin. Mies huiteli koko ajan edellä, muutenkin poissaolevan oloisena. Emme tehdeet pitkää retkeä. Paluumatkan myötätuulen avulla selvisin takaisin mökille. Pitkän hiljaisuuden jälkeen saimme avattua keskustelun: mikä tässä aamussa oikein meni vikaan, tai oliko mitään, mikä ei olisi mennyt?

Etukäteen olimme ajatelleet, ainakin minä olin, että aamuinen hiihtolenkki joella olisi hyvä idea. Herätessä meillä molemmilla oli kuitenkin sellainen hämärä aavistus, että nyt kannattaisi varmaan venytellä, jutella, kuherrella rauhassa, kun pitkästä aikaa olemme kahden. Tämän tuntemuksen ohitimme molemmat omista syistämme ja hyppäsimme radalle, kuten oli ennalta sovittu.

Hiihtäessäni mieleni vatvoi pitkään tiettyjä puolia äidissäni. Sain viriteltyä itselleni oikein mukaansatempaavan kaunaisen olon, ennen kuin minulle alkoi kirkastua, että yletön reippaus, hienolta kuulostavien suoritusten palvonta ja hieman miehinen kilvoittelu ovatkin piirteitä minussa, tässä ja nyt.

Henri Bergsonin mukaan konemainen, ei-joustava toiminta on kaiken komiikan ehtymätön lähde. Noh. Kesti tovin, ennen kuin sain tarpeeksi etäisyyttä, että pystyin nauramaan itselleni. Itse asiassa, minua naurattaa vasta nyt.

Nyt kaikki on taas hyvin. Keskustelu oli hyvä. Sen jälkeen hiljennyimme. Pitkäperjantain mittaan välillemme kertyi monta kertaa jotain kummaa kitkaa, ja yhä uudelleen olemme palanneet olennaiseen. Vaihtelevalla menestyksellä, mutta kasvavalla luottamuksella.

Mun piti kirjoittaa jostain aivan muusta. Onneksi en sentään kaikessa ole robotti.

maanantaina, huhtikuuta 10, 2006

Työhuoneella ei ole muita. Autio sisäpiha peittyy huhtikuiseen räntään. Täytyy pidellä säätä sisällä. Tän blogin kirjoittaminen alkaa nimensä mukaisissa merkeissä. Nostalgiasta tai melankoliasta ei ole kyse. Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä hetki, eikä sitä sovi viettää raskaan mielen kanssa. Paitsi tietysti silloin kun en muuta voi, ja sen aika ei ole nyt.

Aikomukseni on kirjoittaa tätä hiljaisuuden tilasta käsin. Se ei aina ole helppoa. Toivon, että tästä tulee minulle yksi seikka elämässä, joka muistuttaa minua hiljaisuuden jatkuvasta mahdollisuudesta ja kutsuu minua läsnäoloon. On niin paljon, mistä kirjoittaa, mutta se vaatii minulta rohkeutta. Kyseessä eivät ole hurjat paljastukset, vaan hiljaiset asiat, näkökulmat, joista olen tottunut puhumaan vain joidenkin tiettyjen ihmisten kanssa. Nyt niistä pitäisi sitten kirjoittaa kelle tahansa. Lohduttaudun sillä, että ketä tahansa ei kiinnosta.

Mitä ne asiat ovat? Kysyn tätä ihan aidosti itseltäni. En tiedä miten elämä minua tulee elämään, mutta uskallan arvata, että kirjoitan rakkaudesta, ilosta, levosta, työstä, luopumisesta, kuolemasta, läsnäolosta. Hiljaisuudesta. En vähemmästä, mitäpä sitä. Mutta kaikki tämä ilmenee siinä tavallisessa, ihmeellisessä hetkessä, joka minulle annetaan, nyt.

Nyt räntä hellitti, voin nousta pyörän selkään.