Huh huh. Ohhoh-hoooo. Aaah. Pitää hengittää syvään. Potentiaalinen ylettömän ja tehottoman säätämisen päivä, mutta en anna sille periksi. Ei ole mitään hätää. Poikanen tanssii kuin vakuudeksi, koko maha muljahtelee puolelta toiselle. Työ, viimeinen rupeama ennen äitiyslomaa, on tulossa valmiiksi, monia lankoja pitää solmia yhteen, mutta ihan rauhassa, muuten tulee sutermullukka.
Mitä ajattelin tänään? Voi, niin fiksuja! Jos ajatuksiin olisi luottamista, elämäni olisi jotakuinkin ohi. Sellainen miete nimittäin hiipi tänään mieleen, kun ennakoin poikasen syntymän jälkeistä aikaa. Laiton lounaan jälkeen itselleni pienen mustan kahvin ja leikkasin siivun kuningatarjäätelöä – ja ajattelin, että ei tätäkään voi sitten enää koskaan tehdä. Istahtaa rauhassa vähän herkuttelemaan. Ei koskaan. Älkää kysykö – se oli ajatus!
Mistä tämmöinen mieli nyt yhtäkkiä? Väliäkö sillä. Kyllä minä voin ajatella kaikki mahdolliset ajatukset jos vain annan niille vallan. Maailma on niitä tulvillaan, eivätkä ne ole kovin omaperäisiä.
Eipä silti. Jokin totuuden siemenkin tässä on. Tunnen luissani, että kaikki mullistuu. Tuleva syntymä on myös pieni kuolema. On viisainta pysytellä täällä luiden tunnelmassa, vaikka se onkin hetkittäin aika vaikeasti siedettävää. Eikä antaa ajatusten tehdä siitäkään kuolemasta mitään ongelmaa.
2 kommenttia:
Muistan esikoiseni syntymän jälkeiseltä ajalta ajatuksen: "olenkohan koskaan enää onnellinen" --- Olin kyllä kovinkin onnellinen lapsesta, mutta jokin oma olo tuntui niin sekavalta kai silloin... Toisen jälkeen taisin vähän samoissa tunnelmissa katsella kaksilapsisia perheitä marketissa ja ajatella, että nuokin ovat näköjään jotenkin selvinneet ja ihan ovat tavallisen tasapainoisen näköisiä... Jälkikäteen, sopeutumisen tapahduttua, asioiden, niiden entistenkin loksahdettua paikoilleen, nuo ajatukset tuntuvat aika hassuilta. Jotain samaa koen varmaan taas kohta, kun tämä kolmas on maailmassa...
Marikki, hauska kun kerrot! Kyllä aidosti tuntuu lohdulliselta kuulla toisten kokemuksia, ja nähdä että ei nää mun ajatukset tosiaan ole kovin omaperäisiä...
Mäkin olen toisinaan katsellut tuntemattomia lapsiperheitä marketissa ja mun mieleen on hiipinyt ajatus, että tuollaistako se on, miten kukaan voi jaksaa muuta kuin pakosta. Mutta mitä en silloin ota huomioon, on rakkaus. Tarpeeksi läheisten perheiden kanssa se ei onneksi jää piiloon. Näkee miten ihania lapset ovat ja miten paljon iloa tuovat ympärilleen.
Eilen juttelin yhden kaverin kanssa joka sanoi että lapsen tultua kaikki mullistui ja muuttui, mutta ihmeellisintä siinä kaikessa oli se valtava, puhdas rakkaus sitä tulokasta kohtaan. Niinpä niin, se aina kruunaa kaiken :)
Lähetä kommentti