tiistaina, joulukuuta 29, 2009

Talvisia hajasanoja ja asanoita

Olen pojan kanssa yhä reissussa, nyt Keski-Suomessa minun vanhempieni luona. Mies palasi jo etelään töihin mutta tulee tänne vielä uudeksivuodeksi. Poika nukkuu, isäni on töissä ja äitini kaupungilla. Avasin koneen kirjoittaakseni, ja näköjään kirjoittamista tapahtuu, mutta nyt tuntuu ettei ole juurikaan sanottavaa. Kaikki on hyvin. Olen melkoisen väsynyt eilisestä matkustamisesta, ulkoilusta äitini ja pojan kanssa läheisillä hevostalleilla, hiihtämisestä, kalaseljanka-keiton valmistamisesta, illan iloisista sukulaisvieraista ja myöhäiseksi venyneestä juttelusta äitini kanssa.

Täällä on kaunista, yksikään myrsky ei ole yltänyt tänne ja niinpä puut notkuvat lunta, korkeita hattuja lintulautojen katoilla, suuria kinoksia joihin lapset ovat kovertaneet reikiä ja tunneleita. Hiekoitus ja auraus on jäänyt kaiketi pyhien johdosta retuperälle, kaduilla voi hiihtää ja vetää pulkkaa. Toisaalta kukaan ei ole myöskään ehtinyt avata latuja. Tänään lämpötila on noussut vain pariin pakkasasteen.

Lapissa oli niin kylmä että vietimme paljon aikaa sisällä, ulkoilut olivat reippaita täsmäliikuntoja. Viimeisenä päivänä opin uuden konstin: köyhän miehen kivijalka. Minä en ollut siitä kuullutkaan, mutta kun tarkemmin katsoi niin aika monilla kyläläisillä taisi olla sellainen. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että pakkasten aikaan lunta lapioidaan kinoksiksi talon ulkoseiniä vasten. Säästää lämpöä.

Hassua että en ollut ennen huomannut moista. Pohjoisessa on monia tapoja joita en huomaa ennen kuin joku kiinnittää niihin huomioni. Kuten sitä, että kevättalvella harvan sen talon räystäissä riippuu rakaa suolattua lihaa kuivumassa.

Olen katsellut tietokoneen ja tietysti erityisesti netin käyttöäni. Voimat ovat rajalliset näin raskausaikana, ja nyt kun tullaan viimeiselle kolmannekselle niin niitä on koko ajan vähemmän. Koneella istuminen, sähköpostien, blogien ja facebookin tarkistelu vie erityisen paljon voimia, ihan suhteettomastikin verrattuna siihen käytettyyn aikaan. Ehkä mun täytyy jotenkin rajoittaa sitä huvikäyttöä koska asialliset hommat täytyy kumminkin hoitaa ja olisi mukavaa jos ei iltaisin olisi aina ihan lopen uupunut. Olen kaivannut enemmän liikuntaa mutta en ole tiennyt, mistä sen ajan ottaa... nyt tajusin että jospa koneella olemisesta. Katselen tässä vielä, että miten asian järjestäisin niin että se alkaisi toimia. Mutta tää on tärkeä juttu. Ehkä rupean käymään aamu-uinneilla vietyäni pojan hoitoon. Sitten saa vaan olla skarppina että jäljellä olevan ajan tosiaan käyttää töihin eikä lipsu.

Nyt taitaa muuten olla hyvä hetki sulkea kone ja joogata kun talossa vielä vallitsee rauha.

tiistaina, joulukuuta 15, 2009

Pieni tavallinen

Olo on kuin olisi perjantai. Eli väsyttää, voisi jäädä jo viikonlopulle, tai oikeastaan joululomalle. Kyllä, katselen yhä vaan tätä taipumusta vetää itseni vähän piippuun juuri ennen lomaa. Miehellä on ihan sama tapa. Poikakin on väsähtänyt, hän joka yleensä on niin reipas kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, ei tahtoisi jäädä hoitoon, pyrkii syliin jos ympärillä on paljon ihmisiä... äidin ja isän väsymys välittyy häneenkin.

No, toisaalta katselen tätä aika tyynenä. Nyt se on näin. Ja vielä on tätä viikkoa edessä, mistä minä tiedän mitä tapahtuu?

Parhaani teen.

Mä näen niin paljon hyvää ja uutta tässä kaikessa, huomaan taipumukseni vähätellä hyvää, ja kiitän sitäkin helpottuneempana.

sunnuntaina, joulukuuta 13, 2009

Seikkailupa seikkailu

Tulin eilen iltapäivällä kaupungilta metrolla, jatkaakseni bussilla kotiin. Nousin Sörnäisissä metrosta ja siirryin aseman penkille etsimään hanskoja kassistani. Huomasin maassa paperin jossa oli painettua tekstiä. Se oli irti repeytynyt/revitty kirjan sivu, hieman rypistynyt, tallattu. Sydän hypähti, nostin paperin maasta. Se oli sivu 124 ilmeisesti runokirjasta, kirjoittaja Ricardo Reis. Luin muutaman säkeen ihmisvilinän keskellä, päässä humisi. Ensin puhuttiin kuolemasta, minun kuolemastani, en saanut kaikesta selvää... ja runo loppui:
"Memory not distinguishing / What I've seen from what I've been."
Päätin että luen loput bussissa. Pudotin kirjan sivun isoon paperikassiin jossa oli muutamia joululahjoja. Olo tuntui lievästi epätodelliselta, tai pikemminkin metroasema, liukuportaat, R-kioski, ihmiset lauantaipuuhissaan. Nousin maan tasalle bussipysäkille ja jäin odottamaan. Yhtäkkiä säpsähdin: jokin poltti säärtäni! Heilautin isoa paperikassia, joka nojasi säärtäni vasten, polte lakkasi. Kokeilin uudestaan, vein kassin säärtäni vasten. Se tuntui kuumalta. Hetken löi tyhjää... olinko ostanut jotain lämmintä ruokaa? En. Siellä oli vain muutama paketoitu jouluhja. Kokeilin vielä, kyllä se vain kovasti lämmitti jalkaa. Runokirjan sivu pilkotti kassista. Äkkiä tajusin että olen ihan auki, pelottavan auki täällä lauantai-iltapäivän ruuhkaisessa Sörnäisissä. Kyyneleet alkoivat valua. Siirryin pysäkiltä vähän sivuun, käännyin talon seinää kohti, omituista, hyvin omituista olla näin auki juuri tässä paikassa, tajusin seisovani entisen kotini kulmilla, tuo viereinen katu tuossa, tämä kauppa... eikä muisti erottanut sitä mitä olin nähnyt siitä mitä olin ollut... Tunsin aukeavani entistä enemmän. Pallea pamppaili, en enää tiennyt itkinkö vai nauroin. Helpotus ja kiitollisuus vyöryivät ylitseni. Miten kummallista, ajatus toistui mekaanisesti. Pian bussi tuli, menin takaosaan istumaan, huomasettä olin juuri ostanut nenäliinoja jos vaikka tulisi nuha, aika äkkiä se nuha iski! Tyrskin nessuun, tunsin kun jotain tippuu pois, hajoilee. Välillä tulin itsetietoiseksi, näin jo itseni kirjoittamassa tätä tekstiä, kertomassa jollekulle ihmeellisestä kokemuksestani, harmistuin, kunnes tajusin taas ettei mun tarvitse pitää kiinni tästäkään kokemuksesta, ei mistään, saa mennä jos on mennäkseen, ja ilo ja helpotus jatkoivat hyökyään. Kaivoin paperin kassista ja luin sivun yläkulmasta teoksen nimen: A Little Larger than the Entire Universe.

Ja runo sivun samalla puolella kuului näin:

Whatever ceases is death, and the death
Is ours if it ceases for us. A bush
Withers, and with it
Goes part of my life.
In all I've observed, part of me remained.
Whatever I've seen, when it passed I passed,
Memory not distinguishing
What I've seen from what I've been.

7 June 1928

En vieläkään ymmärtänyt ihan kaikkea tai tiennyt, mitä runoilija oli täsmälleen tarkoittanut, ja kuka tietää, ehkä se oli jonkun taideteos, levitellä runokirjan sivuja ympäriinsä, mutta se ei tuntunut tärkeältä. Oli se mitä tässä ja nyt elin ja koin, eikä sitäkään voinut selittää, ei se tarkoittanut mitään ihan tiettyä, nimettävää. Nikottelin, itkin, nauroin, hullu, kylähullu, linja-autohullu. Hiljalleen alkoi rauha laskeutua, katselin ihmisiä, todellisuus oli tihentynyt merkityksistä ilman merkityksiä, tuo huivipäinen tyttö tuli aamupäivällä kaupunkiin samalla bussilla kuin minä ja takanani silloin istunut nainen kutsui häntä hiljaa rättipääksi... Hämäräkin tihentyi, valot kirkastuivat. Kotikulmilla, jo pimeässä, näin maassa pipon joka oli jäätynyt, no, pipon muotoon, auki, niin että sen olisi voinut melkein vetää päähän. Kotona huomasin saaneeni näyttelykutsun ystävältä jonka teoksissaan kuvaa muotoonsa jäätyneitä vaatteita... pieniä asioita, jotka tuntuivat muistuttavan: pysy läsnä, pysy valppaana, things are taken care of.

Ja nyt on toinen päivä, toinen hetki. Kiitos.
Ja kiitos sinulle joka luit tämän.

torstaina, joulukuuta 10, 2009

Työnjako

Istun jälleen työhuoneella, väsyttää ja ruumista kiristää eri puolilta. Kuitenkin ihan hyvä olo. Tai pikemmin hyvä olla. Tuntuu taas siltä, viime aikojen torstaiseen tyyliin, että eiköhän tämä työviikko taas ole tässä, mutta voi olla että joudun tekemään töitä vielä huomennakin. Vähän ainakin.

Huomasin äsken, kun luin Hannen kommentin edelliseen kirjoitukseeni, että mähän näen sen! Nyt mä tajuan, omasta kokemuksestani, sen mitä olen kuullut ja lukenut monilta viisailta ihmisiltä. Että läsnäoloa ei voi mitenkään pakottaa eikä yrittää. Sille on vaan annettava tilaa ja sitä on harjoitettava (ja sitä voi harjoittaa, harjoitella lukemattomilla eri tavoilla ja milloin tahansa). Läsnäolo avautuu juuri niinkuin se tykkää, ei niinkuin minä tykkäisin. Se on kaiken taustalla, joskus vain aikomuksena, se tekee työnsä, ja minä hoidan asialliset hommat.

Joskus se avautuu niukasti, toisenlaisena kuin toivoisin, jos toivoisin. Juuri nyt on kireyttä, takana tänhetkisten mittarien mukaan raskas työviikko. Olen pysynyt läsnä monissa haastavissa tilanteissa mutta toisissa voimat, älykkyys ei ole ihan riittänyt ja olen kulkenut putkessa. Nyt maksan viuluja, kuten Lauri (jolla on muuten tänään syyskauden viimeinen hiljentymisilta), asian usein muotoilee. Niin se on. Olen tehnyt parhaani, eikä mulla ole muuta tehtävissä. Siksi mulla on nytkin levollinen olo, joten... ehkä sekin on sitä. Kyllä te tiiätte.

keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009

Hörhöilyä ja neuvontaa pimeässä

Kirjoitan... en kertoakseni mitään, tai ehkä sitäkin, mutta laskeutuakseni. Pimeä aika on minussa, rytmini on hidastunut verkkaiseksi. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen vahvasti että olen yhtä pimeän vuodenajan kanssa (vaikka varman lapsena olemme siinä luontaisesti). Huomaan selkeämmin kuin muina vuodenaikoina, että hektiset sosiaaliset tilanteet tuntuvat häiritseviltä. Häiritsevintä on kun juttelen jonkun kanssa kahden kesken intensiivisesti ja joudun vähän raiteiltani, rupean myötäilemään toisen energiaa, tai pikemminkin tekemään pieniä energeettisiä myönnytyksiä tai muuntautumistemppuja joita kuvittelen toisen minulta haluavan. Paino sanalla kuvittelen, mitään todellista vaatimusta kenenkään muun taholta muhun ei kohdistu. Nää tilanteet on nykyään kyllä paljon pehmeämpiä kuin joskus ennen mutta mä vaan aistin herkemmin, milloin toimin itseäni kohtaan niin että se ei oikein... toimi. En mä kaipaa pois rauhan tilasta jonka pimeä antaa mulle lahjana.

Havahdun kesken näiden tilanteiden, tiedän että mä en nyt menettele ihan "oikein", mutta siinä on jotain pientä hämmennystä, jotain mikä estää mua täysin vetäytymästä siitä kiihtyvästä rytmistä johon olen itseäni ajamassa. Katselen tätä kuviota ihmetellen. Mussa on luottamus että jos saan jatkaa täällä olemassaolossa, niin tämäkin asia muuntuu itsekseen. Pelkästään tämän syksyn aikana on tapahtunut... ihmeitä. Aistin ja huomaan hyvin pieniä asioita, keveitä, ja mussa tai jossain on herkkyyttä jota en ikinä tiennyt olevan. Ihan kuin herkkää kudosta kuoriutuisi vanhojen suojusten ja taakkojen alta.

Joo, usein se häiriö liittyy sellaiseen että joku kertoo jostain epäkohdasta. Siinä kohti mussa herää pieni epävarmuus että pitäisikö mun nyt olla empaattinen tai jotenkin koettaa neuvoa, auttaa, koettaa löytää joku, heh, positiivinen näkökanta, olisiko paras vaan osallistua päivitellen... samalla näen että ei mun mitään tarvitse koettaa eikä yrittää, senkun olen, kuuntelen tai lähden pois, olen hiljaa tai kommentoin. Mussa on yhä vähemmän halua neuvoa ketään, mutta silti niitä neuvoja toisinaan nousee, huteria heittoja, se tuntuu oikeastaan siltä kuin voima joka niitä neuvoja generoi, olisi haipunut mutta joku vanha refleksi toimii yhä.

Hehee, mä olen sitä paitsi tosi huono neuvomaan ketään. En tiedä että mun neuvot olisivat koskaan ketään auttaneet - paitsi silloin kun joku on kysynyt neuvoa ja siis ollut itse valmis ottamaan ratkaisun vastaan. Kysymyksiin on mukava vastata. Mutta jokainen ihminen elää tilanteessa joka on jollain tasolla hänelle täydellinen, juuri oikea, miksi minä siihen yrittäisin puuttua, etenkään pyytämättä. Mua hämmentää tilanteet joissa ihminen kerta toisensa jälkeen palaa samaan ongelmaan, toistaa samaa juttua jota jo puoli vuotta sitten ja kuukausi sitten, samoin sanoin, mulle tulee olo että hän pyytää multa jotain, ratkaisua, mutta monesti onkin niin ettei hän ole valmis sitä kuviota muuttamaan. Ainakaan minun neuvostani :)

Puheen taso, energian taso. Energian tasosta on vaikea puhua, siinä on niin vähäisiä, vaikeasti sanallistettavia nyansseja ja heh, se kuulostaakin ihan hörhöilyltä, siispä siirryin puhumaan neuvomisesta. Mutta hei, en mä aio neuvojani väkisin rajoittaa, sanon mitä sanon, kyllä tääkin asia tästä asettuu kun vaan rauhassa kuuntelen niitä toisia, hörhöjuttuja.

perjantaina, joulukuuta 04, 2009

Kadonnutta aikaa jättämässä

Minun elämäntilanteeni on ihan erilainen kuin Itsellä (vieläkin meinasin kirjoittaa Olematon) Poikkeavan tavallista elämää -blogista. Hätkähdin hiukan tänä aamuna, kun naputtelin tutun osoitteen ja seuraava kirjoitus piirtyi tajuntaani:

mitään perhettä ei ole.

minua ei ole.
--
ei ole kotia missään

kadonnut
hetkessä
tyhjään

Tässä minä istun, työhuoneella, istumista tapahtuu. En tiedä oikein mistään mitään, ja silti olo on ihan arkinen. Perhe katosi jo eilen. Tai onhan se usein ennenkin kadonnut. Kömmin yöllä sänkyyn rakkaiden nukkuvien miesten viereen, he olivat jo poistuneet tästä maailmasta, hajonneet tuulettamaan säikeitään muihin ulottuvuuksiin, kuolleet menneelle päivälle. Siinä he olivat, mutta eivät siltikään siinä. Minä sammutin valon ja käänsin selkäni, ja olin yksin, aivan yksin. Rakkautta täynnä, ihan tavallisesti. Jossain oli vielä päivän jännityksiä joita hengittelin alaspäin ja ne sulivat, ja sitten saapui suuri, musta armelias unohdus, siitä päätellen että en muista enempää.

Jokaisella on omat reittinsä. Mussa on joku semmoinen rakenne että koen perheen ja kodin ja parisuhteen ja vastuullisen työn rakennelmat hyvin raskaina, ne uuvuttaa, usein sairastuttaa, litistää mut. Siinä ei ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan. Se on vaan jotain minkä kanssa mun on toisinaan elettävä, koska olen ne rakennelmat rakentanut, kun en ole muutakaan osannut, ja välillä, ehkä enenevässä määrin saan nähdä että ne rakennelmat on tehty säkenöivistä hippusista vain, ja ne ovat uudet joka hetki. Tässä mä istun eikä mitään noista (mistä?) ole olemassa. Mäkään en ole, mutta on jokin tietoisuuden tai kokemisen piste tai alue - tekisi mieli tanssia se, katsotaan mitä tapahtuu. Juuri nyt kokemus että mitä hyvänsä tämä on, tämä on... en keksi muutakaan sanaa kuin hyvää. Hyvää, levollista, kevyttä olla yksi piste. Tai jotain. Kaikensisältävä, kuulemma, ja siitä päätellen että mitään ei puutu, se onkin niin.

Tahdon vielä sanoa, että kun eilen illalla aloin hajotella noita rakennelmia, tai ne alkoivat hajoamaan, ja olin vain hetkessä, jossa lapsi syöksyy viidettätoista kertaa syliini ja irtautuu taas juostakseen kuudennentoista kunniakierroksensa pyykinkuivaustelineiden ympäri, pudotin hymystäni ja asennostani pois sen jonkin ylimääräisen, miellyttävän, kireän, perheen, suhteen, menneen, ja mies käveli siitä ohi etsien yösukkiaan, nämä olennot olivat täydellisiä ja kauniita, minussa oli pienen avaruuden verran enemmän tyhjää tilaa olla tässä heille.

Let's dance.

torstaina, joulukuuta 03, 2009

Kirjoitin jotain töihin liittyvää ja se tuhoutui. Haha! Vetäkää päähänne pimeä myssy! Haukatkaa pakkasta! Näettekö kuinka se väreilee? Mä näen, juuri nyt, en ymmärrä mitä oikeastaan näen, mutta väreilyä se on.