torstaina, huhtikuuta 30, 2009

Minäkö neitsyt-merkkinen?

Eikö ole kaunis? Eikö? Mieleni on tehnyt jo pitkään piirtää tuo, mutta nyt vasta kun huhtikuu on lopuillaan eikä dataa enää tältä kuulta kerry, saatoin tehdä sen. Ah.

En ehdi kirjoittaa pitkään. Enkä ole ehtinyt. Tulevasta en tiedä. Kuvitustöitä, pihatöitä, vähän jo matkavalmistelujakin. Olemme lähdössä kesäkuussa kolmeksi viikoksi Amerikkaan. Siitä lisää ehkä myöhemmin - mikäli matka edes toteutuu (seuraillaan sikainfluenssatilannetta...). Mutta ah - on ihmeellisen ihanaa kun voi olla paljon ulkona. Olen tasaisempi, energisempi, tyytyväisempi, nukun syvemmin. Haravoin, suunnittelen, kuokin, möyhin, kanniskelen, istutan, perkaan, työnnän, seisoskelen ja istuskelen ja ihmettelen. Poika hommailee täysillä mukana. Ja välillä istutaan hiekkalaatikolla, meillä on nyt semmoinenkin pihassa. Mäkin tykkään tehdä hiekkakakkuja, oikeastaan mulla voisi olla ihan oma hiekkalaatikko jossa voisin rakennella kokonaista kaupunkia.

Rakas ystäväni lähti aamulla synnyttämään kaksosia, sieltä tuli hyvin lyhyt tekstiviesti-ilmoitus. Mua jännittää, aivan kihelmöi. Heidän porukkansa ei sitten päässyt meille vappukesteihin..! :)

Niin tuo taulukko. Siitä voi tietysti katsoa että montako migreeniä mulla on ollut kuukaudessa. Saa onnitella!

perjantaina, huhtikuuta 24, 2009

Hoitokuvioita

Hain pojalle päivähoitopaikkaa syksyksi. Perhepäivähoitoon.

Tapasin eilen ihanan perhepäivähoitajan puistossa. Vähän vanhempi naisihminen, lähestyi ehkä jo eläkeikää. Hänestä näki että hän todella rakastaa lapsia. Kun juttelimme, hän huokui kaiken aikaa hyvää tuulta, leppoisuutta ja huumoria. Musta tuntui kuin olisin tuntenut hänet jo kauan, ja kun kyselin onko hänellä paikkoja auki, hän sanoi että syksystä varmaankin on. Sitten hän sanoi ääneen sen mitä mäkin ajattelin - että meillä tuntui synkkaavan. Muitta mutkitta sovimme että hakisin heti päivähoitopaikkaa ja esittäisin toivomuksen hänen paikastaan.

Tänään vein hakemuksen, toivomuksineen, alueemme vastaavalle hänen toimistoonsa ja juttelin hänen kanssaan hyvän tovin. Niin, ruuhkaahan näihin paikkoihin on... Mies rupesi tunnustellen puhumaan eräästä toisesta, kuulemma tosi hyvästä, nuoresta, koulutetusta, ihan meidän lähellä asuvasta perhepäivähoitajasta jolta voisimme todennäköisimmin saada paikan, jos vielä voisimme aloittaa hoitokuviot vasta lokakuussa. Niin. Aloituksen lykkäys ei olisi ongelma, mutta olin ehtinyt kiintyä ajatukseen että se olisi tämä puistossa tapaamani ihminen! Keskustelimme rauhassa ja sain pohtia asian eri puolia. Jäi semmoinen olo että perheiden erilaisia tarpeita kuunnellaan, vaikka päätöksiä tehdäänkin tiukoissa raameissa. Ihanaa. Asia jäi tietenkin auki, myös mun mielessä, odottamaan jonkin toukokuisen kokouksen päätöstä. Tulin kirkkaaseen päivänvaloon hämmentyneenä. Vähitellen mulle selkeni, että kävi miten kävi, se menee ihan oikein. Ja jos emme me, niin joku toinen perhe saa sen ihanan vanhemman rouvan joka katselee maailmaa niin valoisin silmin.

1) Kaipaan töihin. 2) Aion nauttia näistä jäljellä olevista kuukausista kotona pojan kanssa. Ja repaleisista työtunneista keskellä päivää, itkuhälyttimen ilmoitellessa hetkellä millä hyvänsä, että töiden on aika seisahtua. 3) Mulle jotenkin sopii tämmöinen, ettei tiedä.

sunnuntaina, huhtikuuta 19, 2009

Mitä tilaan

Vedenkeitin kohisee, peittää muut äänet. Poika meni unille, mies on matkalla toisesta kaupungista kotiin ja minulla on ihan ohjelmoimaton hetki. Hiljaisuuden voi tuntea.

Keitetäänpä hyvät kaffet.

Taas kerran mun on myönnettävä, että yes sir, huolimatta kaikista vaivoistani, elämänparannusprojekteistani, luonteenvioistani, asioista jotka ovat rempallaan, ihmisistä jotka eivät toimi kuten toivoisin, kaikki on valmista ja kaikki on hyvin. Kirveltää myöntää, kirveltää luopua näistä aikaa vaativista kuvioista. Ääni päässä kimittää: et saa levätä, et ennen kuin, ennenkuin olet - onnellinen!

Hahhah.

Naapuri haravoi meidän pihaa. Hän kyllästyi siihen, että meiltä tuulee lehtiä heidän pihalleen. Syksyllä jäivät haravoinnit kesken, meillähän on paljon vanhoja puita ja lehteä tulee aivan tolkuttomasti. Nyt lumien sulettua olen aina sieltä täältä, töiltäni, varastanut hetken haravoinnille. Mutta en vaan kertakaikkiaan ehdi enkä jaksa enempää. Naapurin piha sen sijaan on moitteettoman siisti. Mutta eipä tässäkään ole ongelmaa. Hänen tarvitsee nyt haravoida. Minä juon nyt kahvia.

Haaveilen silti paremmin hoidetusta pihasta. Tai oikeastaan pihan hoitamisesta, se on ihanaa. Ehkä tänä keväänä ja kesänä se käy jo helpommin, nyt jo olen saanut tehtyä jotain hommia yhdessä pojan kanssa. Viime kesänä poika ei vielä viihtynyt montaakaan sekuntia ilman viihdytystä ja jatkuvaa vartiointia, että pysyy poissa vaikkapa kusiaispesästä tai ruusupensaasta tai ahmimasta kiviä ja orjantappuroita. Nyt hän jo mielellään tekee perässä sitä mitä me teemme, ja tuntuu sisäistäneen reviirin rajat vaikkei aitaa olekaan.

Punarinnat, suloiset pikkunokkaiset, osaavat asettua kaadetun vesakon tuntumaan niin että katoavat täydellisesti harmaiden runkojen ja ruosteenpunaisten leikkauskohtien säleikköön! Ja takapihan metsikössä oli aamulla suuri kivi, jota en ollut ennen huomannut. Katsoin kiikarilla, se oli rusakko, joka oli hakeutunut hyvin kulmikkaaseen, jähmettyneeseen olotilaan.

Tilaa, tilaa! Missä nuo fasaanitkin ovat onnistuneet pesimään? Oletteko nähneet fasaanin pesää? Niin no, toisaalta koko tuo kuivien lehtien ja heinien täplittämä rinne on yhtä fasaanin kylkeä. Fasaanit ovat suuria, tyhmiä, tyylikkäitä, niitä on kaikkialla! Maa on synnyttänyt ja ruokkinut nekin. Pystyttänyt nuo koppuraiset jalat! Ja nuo kyrmyniskaiset varikset, joiden pelkkä pää on suuri kuin taskunauris. Ihmeellistä. Mistä tämä aine tulee? Mistä, helvetti, tulee tuhat kiloa vaahteranlehtiä joka vuosi?

Asetan kaksi pitkulaista rakennuspalikkaa kulmittain. Poika katsoo niitä ja kiljaisee riemusta, työntää päänsä kulmaukseen, asettuu kyljelleen ja pistää sormet suuhun, puristaen karva-ankkaa sylissään. Sillä on siinä turvaisa paikka. Ensin on ei mitään, ja sitten tulee jotain mikä hieman rajaa sitä ei mitään, ja kas, ei mitään tulee käyttöön. Voilà!

perjantaina, huhtikuuta 17, 2009

Puhetta

Tänään olen taas menossa tapaamaan sitä yhtä tyyppiä, josta en edelleenkään osaa sanoa että mitä se tekee, ja ensi viikonloppuna käyn Tampereella hiljentymispäivässä. Tekee hyvää. Elo on ollut melko kiivastahtista. Töiden päättelyä, uuden suunnittelua, kevätsiivousta, pihatöitä, hankintoja, hiekkalaatikon pystytystä, migreeniä jota huhtikuun julmat säteet yllyttävät, paperiasioita, ensi kesän matkan suunnittelua. Ikkunat ovat yhä pesemättä.

Pihassa kukkivat hohtavan valkeat lumikellot, ja scillat ja sinivuokot työntävät maasta tiukkoja sinisiä nuppujaan. Punarinta lennähtää takapihan koivuun ja västäräkki norkoilee kääntämättömällä kasvimaalla. Poika sanoo puhelimeen "Tä! Mum-mo!", ja ihan oikealle henkilölle. Mummon ääni vähän särkyy. Erinäisten talven vaiheiden jälkeen lapsi on yhtäkkiä yhtä aurinkoa ja hellyyttä ja kujetta, ja hätkähdyttävää uutta oivallusta ja oppimista.

Hiljentymisasiat eivät ole olleet pinnalla, mutta pinnan alla kyllä. Usein huomaan olevani jotenkin... hajanainen, tai olevani vain jotain, tai sitten en paljon mitään, en kovin pysyvä, ajatuksia siellä täällä, tuntemuksia, aistimuksia, mutta en tiedä kenen ja missä. Se ei tunnu erityiseltä, siedän hyvin sen ettei se ole erityistä.

tiistaina, huhtikuuta 14, 2009

Terveisiä

Hum hum. Tadaa. Jooo... joppiajoo.

Niin.

Tässä sitä. Katsokaa. Kir-jai-mia.
Minä.

Minäminäminä.

Olimme Pietarissa.

Suklaata. Pa... puja.

Ai hei, moi! Sinä siellä! Moi! Hauskaa että
olet.

Oli kylmä, mua väsytti, kadut liian pitkiä,
leveitä, sillat, oli kivaa, japonskaja kuhnja.
Ystäviä. "Olette idiootteja! Vittu mitä idiootteja!"
Za druzbu!

Kaunis huivi. 600 ruplaa.
Rakkaus.
Häilyn.

Lokit matkustavat jäälautoilla.

Jokin häilyy.

sunnuntaina, huhtikuuta 05, 2009

Rakas Jumala.

Tuli leiskuu takassa ja tiskikone tekee työtä puolestamme. Poika imuroi ja ajaa pikkuautoilla ja tunkee henkarin metalliosaa imurin suuhun. Juttelimme miehen kanssa kunnolla pitkästä aikaa, lähinnä siitä että emme ole jutelleet tai jos olemme, se on luisunut väittelyksi. Vuoron perään on selitetty kumpainenkin omia innostuksiamme ja toinen on ollut vähän vaitonainen. Yksi syykin tähän ilmeni: mies sanoi että hänelle on kertynyt 90 tuntia ylityövapaita. Kas, onkin tuntunut siltä ettei vietetä paljon aikaa yhdessä. Tähän päälle se että minullakin oli tiiviimpi työjakso, joka tosin nyt on ohi. Rauha maassa. On helppoa etääntyä, en ole edes kärsinyt siitä, olen vain vetäytynyt lukemaan kirjoja. Nyt on kuitenkin helpottunut ja puhdistunut olo.

Luin Harry Potterit loppuun. Voin vilpittömästi sanoa, että ne olivat ihania. Odotan vain, että tapaisin jonkun, joka myös on lukenut ne kaikki, että voisin puhella niistä vapaasti jakelematta spoilereita. Erityisesti toiseksi viimeisen kirjan loppu oli mulle jotenkin - suuri. Siinä Harry jää, tavallaan, kasvokkain kuoleman kanssa, ilman että välissä on enää mitään tai ketään. Mä elin siinä tunteessa useita päiviä, siinä oli hitunen surua ja sitten vaan paljon jotain nimetöntä hurjaa. Aluksi kuvittelin että elin edelleen vahvasti kirjan henkilöhahmojen kanssa, mutta sitten huomasin että kyseessä olikin minun elämäni, tai juuri tämä elämä, joka ei ole kenenkään. Ja tämähän on hurjaa. Elämä/kuolema.

Lapsena aina aloitin rukouksen: "Rakas Jumala." Viime aikoina olen taas lausunut noita sanoja, tai olenhan lausunut niitä läpi elämäni, mutta on ollut pitkiä aikoja jolloin en ole oikein tajunnut mihin ne viittaavat, miksi lausun ne. Ne ovat tuntuneet kaikuvan tyhjyydessä. Kun hiljentymisen idea (ja kokemus) tuli mun elämään, nuo sanat tuntuivat entistä ulkokohtaisemmilta - mutta tietyillä hetkillä kuitenkin sanoin ne ja jäin odottamaan hämmentyneenä. Nyt jokin ympyrä on sulkeutunut, kun olen tajunnut että puhuttelen ja kutsun niillä sitä syvintä ja rakkainta minussa itsessäni. Nyt "Rakas Jumala" taas resonoi ja palauttaa mut oikeaan paikkaan. Ja kaikuu tyhjyydessä, siinä tyhjyydessä missä kaikki saa ilmetä.