lauantaina, tammikuuta 30, 2010

Pelle pelokas

No nyt se sitten tapahtuu. Mies lähtee viikoksi Keniaan. Kuten niin monesti ennenkin. Nyt olen käynyt mielessäni läpi lento-onnettomuudet, kaoottisen liikenteen, tartuntataudit ja sitten, huu, on vielä poliittisia ym vaaroja joita en tajuakaan miettiä. Ja nälänhätääkin siellä on, kaiketi niissä hienoissa isoissa hotelleissa kumminkin on jotain ruokaa tarjolla? :p Muistan että viimeksikin olin loppuraskaudesta tosi herkillä. Kävimme Pohjois-Norjassa eräällä putouksella. Mies lähti kiipeilemään kallioille. Mun sydän meni rusinan kokoiseksi sykkyräksi. En voinut katsoa, peitin silmäni, istuin kauhuni kanssa märällä kivellä ja itkin kunnes hän tuli alas, tietysti aivan ihmeissään. Siinä vaiheessa olin jo ehtinyt hyväksyä että jään yksinhuoltajaksi.

Lauri kirjoittaa niin kauniisti auttajista sekä täällä päivämaailmassa että psyykessä... kiitos siitä. En ole vielä kaikissa paikoissa tottunut luottamaan siihen että apu tulee. Tai että ansaitsisin apua. Se mahdollisuus kyllä nousee mun mieleen, että ehkä tästäkin selvitään. Luottamuksen, rakkauden hippusia. Mutta mieli on sellainen, se selittää kiireesti että juuri tämä on kyllä niin vaikea paikka että ei tästä millään kosmisilla poppaskonsteilla luistella! Eniten, tällä hetkellä, kammoan fyysistä kipua, vaivaa, nääntymystä, yksinäisyyttä, uupumuksen rajoilla hoippumista, kun se on, no, jotenkin aika lähellä koko ajan :). Raskaus ei tästä enää helpotu ennen kuin loppuu, ja eka vuosi vauvan kanssa, no, pojan syntymän jälkeiset kuukaudet olivat sekä psyykkisesti että fyysisesti elämäni rankin jakso. Osa minusta on sitä mieltä että olen taas sukeltamassa putkeen josta tulen ulos mökkihöpertyneenä, onnettomana, fyysisesti romuna ja ennen aikojani vanhentuneena.

[Edit: luin tän jälkikäteen ja tuo edellisen lauseen "taas" paistaa sieltä isona, tahattomana & koomisena... tuommoinenhan minä nykyään :D ]

No, siinäpä noita pelkoja. Hetken ajattelin ruveta käymään niitä läpi, kumoamaan tai kääntelemään, asettamaan suhteellisiksi jne mutta huomaan ettei se ole tässä pointtina että mitä minä pelkään. Jee! Mun ei lainkaan tarvitse käsitellä niitä!

"Ja elämä itse ei jätä minua yksin. Minulla on auttajia ja suojelijoita kaikilla kosmoksen ulottuvuuksilla – nyt ja ikuisesti. Aina kun tämän unohdan, saan yrittää taapertaa pitkänmatkan vaellustani yksin, kunnes huomaan sen kivuliasuuden, kuten myös sen, että se ei ole pakollista ja voin jälleen olla tarpeeksi kuulolla huomatakseni näkyvien ja näkymättömien auttajieni ikuisen läsnäolon." Kiitos vielä näistä sanoista.

keskiviikkona, tammikuuta 27, 2010

Yön seikkailut

Valvoin yöllä ja murehdin. Olen tulossa kipeäksi ja mies on lauantaina lähdössä viikon työmatkalle. Mietin kauhuissani miten selviäisin pojan kanssa, kuumeisena ja ison mahan kanssa. Olen ilman flunssaakin jo aika reporanka iltaisin. Mistä saisin tarpeeksi apua... olenhan mä sopinut vaikka mitä apua, mutta osa avusta on pienten lasten äitejä lapsineen, voivatko tulla tänne tartutettavaksi, ovat itse pian samassa jamassa. Pieni pelko puristi vatsaa, olin vihainen miehelle että hän lähtee nyt, ja oli vaikea hengittää, mulla on ilmeisesti keuhkoja painavan vauvan, pölyn ja hivuttelevan pöpön takia ollut jo useita päiviä hengitysvaikeuksia. Päätin nousta sängystä, murehtimasta asioita joille en voi juuri sillä hetkellä mitään.

Juu, nytpä teenkin sen minkä voin! Laitoin lämmintä vettä ja suolaa nenäkannuun ja rupesin puhdistamaan röörejä. Välittömänä seurauksena - kunnon nenäverenvuoto. Ahh.

No, nenän tyrehdyttyä, aamuneljän kunniaksi, istahdin hiljentymispenkille (sellainen matala, simppeli, mutta nerokas puupenkki jossa on tosi hyvä istua, vipassana-penkiksikin sitä sanotaan) jotta saisin mieleni vähän tyyntymään. Oli pimeää, jännitykset alkoivat laskeutua, hengittäminenkin helpottui... kunnes tajusin että nyt on jotain vialla. Korvat huusivat voimistuvaa hälyytysääntä, siis tinnittivät niin että volyymi oli jo kivulias. Kas vaan, olen pyörtymäisilläni. Näön hämärtymistä ei vaan huomannut kun oli muutenkin hämärää. Raahauduin takaisin sänkyyn. Levottomat ajatukset vainosivat mua loppuyön, torkahtelin katkonaisesti.

Aamulla havahduin siihen että äitini soitti ja sanoi että he ovat isäni kanssa tulossa Helsinkiin hoitamaan jotain hommia ja juu, voivat auttaa mua viikonlopun yli jos on tarve :)

sunnuntaina, tammikuuta 24, 2010

Satunnaisia nuotteja

Joo.

Ravintola Greenstarin rauniot olivat vaikuttava näky. Niin iso rakennus hapettunut hetkessä muutamaksi mustaksi tikuksi. En ollut ainoa joka päätti ajaa sitä kautta. Ja sunnuntaikävelijätkin olivat suunnitelleet reittiinsä uuden paikallisen nähtävyyden mukaan.

Mitään todellista ei voi uhata. Saati menettää. Se kolahti tänään. Se on tietysti motto Poikkeavan tavallista elämää -blogista, Ihmeiden oppikurssia en ole itse koskaan jaksanut lukea, ihan liikaa sivuja. Mä haluan läsnäoloni heti :P

Meidän piti lähteä ihanalle, rentouttavalle kylpylälomalle Eestiin viikonlopuksi eräiden ystävien kanssa, mutta poika sairastui, joten sen sijaan olemme viettäneet ihanaa, rentouttavaa viikonloppua kotona. Joo, jotenkin hirmu hyvää ja rauhallista ja rakkaudellista.

Tein pitsaa. Pohjasta tuli kamalan paksu, ei lainkaan italialalaistyyppinen kuten oli tarkoitus. "Venäläisiä emme ole, ruotsalaisiksi emme voi tulla, olkaamme siis suomalaisia", sanoi mies tyytyväisenä ja upotti hampaansa taikinaan. Nyt on yksi kaverikin täällä syömässä. Ei häntäkään haittaa. Miesten leppoisa jutustelu kuulosta mukavalta tuolla keittiössä.

Haitilta kotoisin oleva ystävä tupsahti kylään yksi ilta. Silloin mulla sattui olemaan iso kattilallinen hyvää juureskeittoa jossa oli ytyä epäsuomalaiseenkin makuun. Tuona iltana hänen äitinsä oli vielä kadoksissa, löytyi sittemmin elävänä, mutta kaikki läheiset ovat menettäneet, no, kaiketi kaiken. Nukkuvat puun alla. In life, anything can happen, totesimme, se tuntui hyvin todelta, en teeskennellyt tietäväni miltä hänestä tuntuu mutta luissani tiedän että se pätee lopulta meihin kaikkiin, vaikka juuri nyt elämä täällä pohjoisen maan pääkaupungin pohjoisosassa tuntuukin tyyneltä, kamara vakaalta.

Kattovalo himmee ja kirkastuu riippuen siitä missä vaiheessa pesukoneen ohjelma on. Poika käy nojailemassa, pyyhkii räkää mun isoon mahakumpuun. Tuosta lapsesta on kyllä hirveästi iloa.

Väsyttää. Perinpohjin levännyt, uinut, pilatoinut, syönyt, halaillut, rakastanut olo.

Kuuntelin radio Dayta josta tuli lapsikuoron laulama laulu jossa odotettiin Jeesuksen uutta tulemista millä hetkellä hyvänsä. Oletteko naiset tulleet ajatelleeksi, että jos on juuri rakastellut ja menee uimahalliin uimaan, joku toinen nainen voisi tulla siitä raskaaksi? Mä olen. Joku ihan liian nuori tyttö vaikka. Mutta siitä voi tulla uusi Jeesus.

tiistaina, tammikuuta 19, 2010

Ajatuksia

Valvoin aamuyöllä ja levoton, kaunainen ja pelokas ajatus toisensa perään testasi mua. Miten joku on muka kohdellut mua väärin, miten en selviä jostain tulevasta tehtävästä. Jostain aina nousi lause: ei kiitos, tämä elämä tahtoo olla rakkaus.

Niin että tulkaa vaan, ajatukset, katsotaan kuka voittaa! Tulkaa! Mä näen että tässä on joku outo logiikka että te tulette juuri nyt. Tai siis ei, ei juuri nyt, nyt on ihan rauhallista, enkä minä tiedä onko mitään tulossa, tai mitä ihmettä on tulossa.

maanantaina, tammikuuta 18, 2010

Näin se alkaa :)

Tänään aamiaispöydässä, päristäen suutaan ja kuljettaen vähän autonmuotoiseksi puremaansa ruisleivänpalaa: "Moottoi koija. Ei auto. Ei auto."
Siis moottori-koira. Ei auto!

Viime viikonlopulla: "Äiti, isi ja O. (pojan nimi) akattaa toisiaan."

sunnuntaina, tammikuuta 17, 2010

Kiitos

Oltiin eilen hiljentymis- ja diadipäivässä, jonka sain mieheltä joululahjaksi.

Oli hyvä, tyyni päivä, joskin myös tapahtui jotain merkillistä jota en osaa enkä tahdokaan kummemmin sanallistaa.

Äiti hoiti poikaa meillä kotona.

Ja sitten päivän lopuksi sain eräältä ystävältä valtavan korkean, jykevän punaisen kynttilän "koska olin aiheuttanut hänelle esteettisiä elämyksiä". En tiedä mitä hän sillä tarkoitti, mutta kynttilä on melkoinen. Hehee :)

Se palaa tuossa meidän aamupalapöydässä. Aukeaa kukaksi. Jos sen jättäisi palamaan, se sammuisi viikon päästä.

tiistaina, tammikuuta 12, 2010

Täsmällinen selvitys

Ei taaskaan mitään asiaa. Katsotaan mitä tapahtuu kun istahtaa tähän. Tapahtuuko mitään. Tunto sormenpäissä, varpaissa, ruumiin keskellä, syvyyksissä. Joku pieni potkii mua, ketä, ei niin erillinen mistään. Mikään.

Muistelin juuri junassa ystävälle aikoja jolloin olen ollut tietyllä tapaa erityisen onnellinen. Niitä aikoja yhdistää se että en ole oikeastaan huomannut mitään. Erityistä onnea tai onnettomuutta. Elänyt vaan, tehnyt työni, levännyt leponi. Jälkikäteen huomaa olleensa onnellinen. Ei niin että jotain olisi menetetty siinä että ei huomaa. Onni on juuri siinä itsetietoisuuden puuttumisessa tai vähäisyydessä.

Taidan elää sentapaista aikaa.

sunnuntaina, tammikuuta 10, 2010

Öö

Joo, siltä tää ny näyttää, että kun blogin pitämisen jättää iltaan, ei oo enää voimia. Toistaseks ainakin. Parempi kumminkin näin kuin kärvistellä roikkuvia töitä joita ei jaksais. Se vasta voimia viekin. Kokeilin sitä syyspuolella.

Meinasin kirjoittaa jotain jostain mutta en muista... ai niin, kunnonkohotus on lähtenyt hyvin liikkeelle. Kiersin korttelin vetäen poikaa naapurilta saadussa vanhass Stigassa ja painuin siitä suoraa päätä sohvalle nukkumaan. Pahin uusista joogaliikkeistä seurannut lonkkasärky on jo helpottanut. Nyt on ainoastaan niska jumissa vesijuoksusta :)

Hehe. Kun ei kirjoita, ei ole kirjoitettavaakaan.

maanantaina, tammikuuta 04, 2010

Hiljaisella Tienoolla tulee mahdollisesti olemaan lähitulevaisuudessa melko hiljaista. Koneella istuminen väsyttää mua ja musta tuntuu nyt tärkeältä säästää voimia. Ja aikaa - meinaan tosiaan ruveta käymään useammin uimassa jotta kunto nousisi, eikä mulla oikein ole mitään muuta mistä ottaa aikaa kuin tietokoneen huvikäyttö :). No, jos iltaisin sattuu olemaan voimia jäljellä, saatan kirjoittaa.

Pehmeä lasku töihin - poika palaa vasta loppiaisen jälkeen hoitoon, minä laskeskelen nyt pojan nukkuessa viime syksyn arvosanoja opiskelijoille. Hitaasti mutta ihmeen kivutta se tuntuu käyvän - tähän istahtaminen oli pienen henkisen taistelun takana :).

Poika on aika menevä tyyppi, eikä aina malta istahtaa syliin, ainakaan mun syliini. Yksi ilta joululomalla kun oltiin vielä mun vanhempien luona, hän kömpi luokse, kietoi kädet tiukasti mun ympärille ja kuiskasi kiihkeästi: äiti isi äiti isi ukki Aki koija!

Minulla tuli tippa linssiin: juuri tuollaista on rakkaus, ei se lopulta ole kovin henkilökohtaista, ja joskus se vain pursuu yli äyräidensä! (Aki on miehen veli ja pojan setä sekä kummi, ja koija tietysti hänen koiransa. Koijan ja pojan välille syntyi niin läheinen suhde että kun me olimme lähteneet ja koira tuli taas ukkilaan kylään, se kiersi kaikki paikat nuuhkien ja vetäytyi sitten pettyneenä makaamaan pimeään saunaan lauteiden alle.)