Odota aikaista pöllöä

Luen T.S. Eliotin Neljä kvartettoa. Tartuin siihen eilen illalla sillä mielellä, että millähän sitä saisi itsensä oikein väsytettyä. Voi jumpe. En saanut. Se on hieno!

Käteni syyhyävät. Tai vaikea sanoa missä se syyhy sijaitsee, kaikkialla soluissa. Syyhy lukea. Syyhy kirjoittaa. Syyhy tajuta. Eliot kirjoittaa olennaisesta. Se on innostavaa. On vaikeaa löytää yksittäinen tarpeeksi lyhyt kappale joka kertoisi mistä on kyse, joten tässä se kanteenkin lainattu:

Yhtäkkiä auringon pilkahtaessa,
vielä kun tomu on liikkeessä,
lehvistöstä kuuluu
lasten pidätelty nauru
äkkiä nyt, täällä, heti, aina -
naurettava koko murheen autio aika
joka jatkuu ennen ja jälkeen.

Eliotin Autio Maa oli synkkä, se kertoi juuri tuosta "murheen autiosta ajasta", joka jatkuu ja jatkuu (nyky)ajassa. Mutta Neljä Kvartettoa puhuu enemmän nykyhetkestä. Ikuisesta. Siitä miten ikuinen välähtelee täällä ajassa. Tuntuu että Eliot tekee kielellisiä seikkailuja nykyhetkeen. Ei ihme että T.S. Eliot itse piti Neljää kvartettoa päätyönään vaikka hänet yleensä muistetaankin Autio maa -teoksesta.

Niin kaunista kieltä! Samoissa kansissa myös alkuperäiskielellä.

In my beginning is my end. Now the light falls
Across the open field, leaving a deep lane
Shuttered with branches, dark in the afternoon,
Where you lean against a bank while a van passes,
And the deep lane insists on the direction
Into the village, in the electric heat
Hypnotised. In a warm haze the sultry light
Is absorbed, not refracted, by grey stone.
The dahlias sleep in the empty silence.
Wait for the early owl.