keskiviikkona, tammikuuta 17, 2007

Matkahykerrys

Olen lähdössä ylihuomenna pariksi viikoksi matkalle, jos mitään kovin mullistavaa ei tapahdu ennen sitä. Siellä sitten piisaakin merta, lämpöä, luontoa ja lisää merta. Ja ties mitä muuta. Tuskin nettiä kuitenkaan. Matka ei juurikaan ole ollut ajatuksissani muuna kuin jonkinlaisena takarajana johon mennessä pitää tehdä joitakin asioita. Se on hyvä; en voi ainakaan pettyä odotuksissa, kun niitä ei ole!

Kuluneet päivät ovat olleet haastavia ja kyllä palkitseviakin. Olen tyytyväinen aikaansaamisenkin puolesta: opetustyö alkoi hauskasti ja tein äidilleni lahjaksi maalauksen, joka on jotenkin - uudenlainen. Sen idea perustuu väreihin, vaikka se on esittävä. Alaosan punaiset, magentat ja keltaiset sävyt alkavat oudolla tavalla hehkumaan yläosan tummien, toistensa läpi kuultavien värikerrosten rinnalla. Maalasin melkein huvikseni, kuvittelematta että voisin onnistua, koska se on niin monella tapaa erilainen kuva kuin olen aiemmin tehnyt. Vaikka nyt siksi että se on iso ja siinä on kukkia (suoraan sanoen, olen hölmönä kuvitellut että kukat ovat liian kulunut maalauksen aihe). Mutta ehkäpä olennaisempaa on, että maalaus sai alkunsa hiljaisuudesta. Sieltähän ideat yleensä nousevat, mutta tällä kertaa se tapahtui tietoisesti. Pingotin paperin jo kauan sitten ja katselin tyhjää pintaa monena päivänä. Kieltäydyin ideoimasta. Päätin, etten rupea keksimään mitään, idean on noustava sieltä jostain, ja jos ei nouse, niin... sitten ei tule maalausta. Epätoivokin meinasi iskeä välillä. Lopulta kuva kuitenkin ilmaantui hiljentyessäni, jonkinlaisena hahmona, kauneuden kokemuksena. Se muuttui vielä maalatessa, kun seurasin värejä ja niiden vaikutusta toisiinsa. Vasta tänä aamuna näin, että lopputuloksestakin saattaa tulla hyvä.

Huomaan, että matkajännitys alkaa kehkeytyä, olen hieman tärinässä. En varmaan pahemmassa kuin missä olen ollut suurimman osan tähänastisesta elämästäni, jatkuvassa ”matkajännityksessä”, mutta nykyään sentään silloin tällöin havaitsen, mistä on kyse. Ja nyt voinkin alkaa laskeutua. Ah. Asiat pitää oivaltaa uudelleen, uudelleen, elää todeksi aina uudelleen. Jokin hykerryttävä olo alkaa jo kehkeytyä sen jännityksen tilalle mahan seutuvilla. Kyllä tämä tästä, teen vain parhaani, kuten tähänkin asti.

Oho. Minulla ei ole enää oikein mitään sanottavaa. Eläkää ihmisiksi, te kauniit.

torstaina, tammikuuta 11, 2007

Kolmatta linjaa

Kirjoitin aiemmin päättäväisyydestä ja epäilin, olenko mitään päätöksiä tehnytkään. No, kirjoittaessani sana johti toiseen, ja syntyi myös aineksia sana-sekaannukseen; tokihan hiljaiseksi meneminen vaatii tietynlaista päättäväisyyttä, määrätietoisuutta, tarkkaavaisuutta... kaikissa näissä sanoissa on oma vivahteensa, joka viittaa mielen voimanponnistukseen, tavoitteellisuuteen, keskittymiseen... mutta luojan kiitos, ne ovat vain sanoja. Sanotaan nyt siis, että ainakin minulta, nyt, vaatii määrätynlaista päättäväisyyttä pysyä hiljaa. Hm, olisikohan kärsivällisyys sille hyvä sana?

Hengityksen tuntuun ja rytmiin palaaminen tuntuu koko ajan avaavan uusia, ihania asioita. Yhtenä iltana menin nukkumaan, valmiina vaipumaan uneen. Juuri kun lihakseni olivat venähtäneet pitkiksi, kehoni päässyt mukavaan vaaka-asentoon, jostain hyökkäsi todella agressiivinen komppania isi-päätteisiä ajatuksia. Ennen matkaa pitäisi löytää passi, missä se on muuton jäljiltä? Ja tulisi tyhjentää entisen asunnon kellari, viedä kierrätykseen viimeiset huonekalut, ja voi ei, äiti toivoisi että siivoaisin asunnon vielä kerran kylpyhuoneremontin jäljiltä, miksi menin lupautumaan vaikka se ei - ja kopiokortti, aikataulun varmistaminen sekä kymmenen muuta pikkuasiaa pitäisi vielä hoitaa tulevaa luentosarjaa varten, ja pakata pitäisi, hankkia lääkkeet, miten minä kaiken tämän keskellä vielä löytäisin rauhaa ja hiljaisuutta jotta saisin tehtyä äidille syntymäpäivälahja-kuvan joka huokuisi muutakin kuin stressiä ja ahd... äkkiä hengitys muistutti itsestään. Tunsin kuinka ilmavirta kävi sieraimiin, pallea kohosi, ja äkkiä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ikäänkuin olisin hypännyt meluisassa uimahallissa pää edellä syvälle veteen. Ilmakin tuntui nestemäiseltä aineelta kaikkialla ihoa vasten, virtasi keuhkoihin paksuna ja voitelevana. Katselin silmät suurina, vaikkakin ne varmaan olivat kiinni, ihmettelin hiljaista, ihmeellistä kelluntaa, en yhtäkkiä tiennyt mitä oli tapahtunut, en mistä olin tänne tullut. Hengitin. Sitten pulpahdin taas pintaa, ajatusten kohina alkoi, mieli halusi kunnian hiljaisuudesta. Hengitin. Oli taas hiljaista. Kohta - lisää ajatuksia, tästä voikin kirjoittaa blogiin, siellä taitaakin olla kävijämäärät nousussa ja... Hengitin. Palasin kerta toisensa jälkeen ihanaan hiljaisuuteen. Muistikuvat ehtyvät. Taisin nukahtaa.

Voi, mikä typerys, lörppö, ahne, turhamainen vätys mieli onkaan. Mutta mikä helpotus, se en ole minä, se en ole minä! Kiitos siitä! Luojan kiitos.

Äskeinen tapaus oli viime aikojen vahvin yksittäinen kokemus siitä, että pystyn hiljentymään myös tunnemyräkän keskellä. Tänään samat ajatukset ovat vaanineet minua kaikkialla, mutta ne ovat jotenkin heikkoja, rääpäleitä. Palaan hengitykseen.

Kun kolmatta linjaa takaisin, kuljen kerran. Saa vanhat saatavat jokainen...


Kalliossa työhuoneelle astellessani jostain nousi merkillinen hyvä olo vatsan seudulle. Se tuntuu tukevan koko kehoa, kannattelevan. Ihmiset soittavat, tekstaavat, lähettävät sähköpostia, esittävät vaatimuksiaan. Tarkemmin katsoen ne eivät olekaan vaatimuksia; jonkinlaisia toimintaehdotuksia vain. Teen mitä teen, ehdin mitä ehdin. Kaikki tulevat tavalla tai toisella tyytymään siihen, mitä teen, toimitan, hoidan. Toisinaan tarvitsen päättäväisyyttä, kärsivällisyyttä, seuraavana päivänä saan kaiken lahjana.

sunnuntaina, tammikuuta 07, 2007

Ikkunoita

Vietimme joulun välipäivät retriitissä, jonka aikana tutustuttiin useisiin meditaatiomenetelmiin (jotka ovat ”erilaisia ikkunoita samaan huoneeseen”). Näistä erilaisista hiljentymisistä tarttui matkaan pieniä asioita, jotka helpottavat nykyhetkeen palaamista milloin tahansa. Tällä hetkellä minulle toimii hienosti eräs hyvin vanha meditaatiomenetelmä – hengityksen seuraaminen. Jos joudun päivän aikana ajatusten tai tunteiden vietäväksi, palaan parhaani mukaan tunteeseen, kuinka ilmavirta pyyhkii sieraimia ja kohta hieman alempana pallea nousee. Pysähdys. Laskee. Vanha ilma poistuu sierainten kautta. Se on äärettömän rauhoittavaa. Enkä pysty samaan aikaan ajattelemaan ja olemaan jatkuvasti tietoinen näistä havainnoista.

Toinen havainto on ollut ”pehmeästi katsomisen” voima. Normaalisti kaupunkiympäristössä katseeni hakeutuu kyltteihin, otsikoihin, ihmisten vaatteisiin, ilmeisiin, siihen mitä ja miten he puhuvat toisilleen, kaikenlaisiin yksityiskohtiin. Ne saavat pian koko huomioni ja jokin mainos tai muu yksityiskohta jo provosoi turhanpäiväisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ruvennut katsomaan sulkematta mitään pois. Katson kaikkea, koko näkökenttäni laajuudelta, silmät pehmeinä, tarkentumatta erityisesti mihinkään – ”katson” myös sinne, minne näkökenttäni ei ylety, kun katson ikään kuin koko kehollani. Aistin niin paljon! Kaikkialla on aistimusta. Minun ei tarvitse arvioida mitään, mikään ei ole tärkeämpää kuin jokin toinen. Voin levätä kaiken kiireen keskellä. Se on yksinkertaisesti ihanaa.

Merkillinen havainto on myös se, että kun katson tällä tavalla, laajasti, pehmeästi jotakuta, jota rakastan, tunnen rakkauden selkeämmin. En kiinnity mihinkään erityiseen, vaan näen hänet osana suurempaa kokonaisuutta. Ah! Pitkä hahmo, joka seisoo keskellä huonetta ja ravistelee peittoa puhtaan pussilakanan sisään. Tai tuli loimuaa takassa, mies istuu sen äärellä kädet kiedottuina polvien ympärille, ikkunalasin läpi himertää tummanvioletti taivas. Miten kaunista. Sykähdyttävää.

En ole varma miksi, mutta tällä tavalla katsominen muistuttaa minua siitä, ettei rakkaus lopulta ole henkilökohtaista. Ehkäpä siksi, että en tuijota vain siihen henkilökohtaiseen hänessä? Juuri tämä kumppani on kyllä suotu, jollain tapaa tarkoitettu, juuri minulle. Mutta lopulta rakastan hänessä eniten sitä mikä ei ole hänen persoonaansa, mikä ei liity siihen mitä hän suorittaa, harrastaa, keksii, reagoi, kertoo, saa aikaan. Rakastan sitä, mitä hän, tekemättä mitään, jo on. Se sama mies on jokaisessa miehessä.

Eipä tarvitse haikailla, kun saa jo kaiken :)

perjantaina, tammikuuta 05, 2007

Vatsastapuhuja treenaa

Miten voi olla hiljaa? Minulta se vaatii päättäväisyyttä. Mutta voi hyvinkin olla ettei se ole ollenkaan päättämisen asia; minun mieleni vain on kuvittellut niin. Tai se koettaa uskotella minulle niin, jotta luulisin, että se on edelleen puikoissa.

Voi mieli pieni, sinä et tiedä juuri mitään.

Mieleeni tulee joskus ajatus, että on tämä aika kivinen tie, että hyvähän minun tänään on olla hiljaa mutta annapas olla huomenna tai ensi viikolla, kun ajatukset ja emootiot järjestäytyvät ja aloittavat oikein imperiumin vastaiskun. Mutta ei mieli tiedä! Ei vaikka tuo olisi sen viimeinen ajatus! Ei se tiedä mitään nykyhetkestä. Se on menneisyyden hallitsija, mutta siis tyhjän kunkku, koska mennyttä ei ole. Tulevaisuutta se kuvittelee ja kuvittaa mielellään, mutta hakoteillä se on siinäkin. Oikein tulevaisuudentutkimuskeskus.

Ehkä minä en ole päättänyt yhtään mitään. Ehkä on vain minun aikani palata kotiin.

Opettelen vatsastapuhujaksi (tai ehkä pikemminkin palaan sellaiseksi). Kun puhe tulee päästä, se on täynnä käsitteitä ja kuvitelmia. Kun se tulee vatsasta, no, se on mitä on. Siinä hetkessä.

Olin eilen kuuntelemassa luentoa ja keskustelua työssä jaksamisesta. En tiedä miksi menin sinne, mutta siellä olin. Siellä puhuttiin luovuudesta, työyhteisöistä, epävarmuudesta, kateudesta, rajoista... aluksi osallistuin kommentoimalla, mutta vähitellen veti hiljaiseksi. Ei siinä mitään vikaa ollut, ihan tavallinen, asiansa osaava tyyppi joka oli kerännyt ja tutkinut tietoa ihmisten kokemuksista ja jaksamisesta työssä. Keskustelukin oli ihan tavallista, ihmiset kertoivat, miten he jaksavat tai väsyvät, ottivat kantaa siihen mitä kateus ja epävarmuus tekevät ja mistä ne johtuvat ja niin edespäin. Ystäväni, joka tuntee hiljaisuutta, oli ollut osaltaan järjestämässä tilaisuutta ja tuli sinne aluksi ehkä velvollisuudentunnosta. Hän istui siinä kaiken keskellä, hämillään. Ihastelin hänen hiljaisuuttaan. Hän lähti pian pois. Enkä minäkään jäänyt enää pitkäksi aikaa.

Tiedänhän minä vanhasta muistista, mistä se kaikki puhe tuli. Havaitsin, että minun on todella pidettävä huolta, että minä en lähde päivittelyn, kertaamisen, luettelemisen, käsitteiden luomisen, kuvittelun, ärsyyntymisen, väittelyn kehään. Jos minä tahdon vaalia tätä hiljaisuutta. Hiljaisuus on vapautta. Minä voin luopua vapaudestani (jos olen vähän tyhmä), mutta sitä ei voi kukaan muu voi ottaa pois minulta.

maanantaina, tammikuuta 01, 2007

Ei niin mitään

Hei!

Teki vain mieleni tervehtiä. Kuka oletkin.

Juuri nyt minulla ei ole oikeastaan mitään asiaa. Ei mitään tarvetta kertoa mistään. Ei mitään tietoa, mistä tulen kirjoittamaan, jos ylipäänsä jatkan kirjoittamista enkä nouse ja mene latomaan puita saunan kiukaan tulipesään. Tai jotain muuta.

Jossain vatsan seudulla on lämmin olo. Se leviää sieltä reisiin. Hartioissa on jännitystä, jota jatkuvasti valuu alaspäin, sulaa.

Minulle valkenee yhä selkeämmin se seikka, että no news is good news. En tarkoita sitä, että olisi huono (tai hyvä), kun elämän ulkoisissa puitteissa tapahtuu muutoksia. Tarkoitan, että se hetki, kun minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa, tekemistä, ajateltavaa, minulle ei kuulu mitään sen kummempaa, se tyhjä, se ei-mitään, onkin tämän elämän ydintä itseään. Tulen kotiin, lasken laukun nojatuolin viereen, seisahdan vielä pipo päässä keskellä huonetta. Tajuan, että mitään erityistä ei ole tehtävissä. En halua mitään. Mitään ei ole nousemassa pintaan, minulla ei ole mitään asiaa kenellekään. Joskus vieläkin se säikäyttää minut, saa minut soittamaan jollekulle, tarttumaan lehteen, käynnistämään tietokoneen, ajattelemaan jotain ongelmaa, mitä tahansa mikä täyttää tyhjyyden.

Mutta parasta on pysähtyä, kun elämä kerran on niin hienotunteisesti pysäyttänyt minut (voisi se tehdä sen paljon rajummallakin tavalla). Jos olen aivan rehellinen, useimmat illat ovat sellaisia. Että työ on tehty. Usein kuitenkin pidän itseni tavalla tai toisella kiireisenä nukkumaan menoon saakka. Ehkä minä lopetan semmoisen. Ehkäpä se on minun uudenvuoden toimenpiteeni (lupauksia en viitsi tehdä). Olla tekemättä ja ajattelematta mitään silloin kun siinä hetkessä mitään ei ole tehtävissä tai ajateltavissa. Juu, taidan lakata huiputtamasta itseäni tänä vuonna, tai pikemminkin nyt.

Toisinaan saatan vain olla. Eilen ei-mikään ilmeni kuitenkin toisin, paljon äänekkäämmin, silti se ei tuntunut hiljaisuuden täyttämiseltä. Istuin djemben ääreen sisäisen hiljaisuuden tilassa. Sitten tuntui, että jokin alkaa rummuttaa minua. Käteni kävivät hommiin ja minä vain ihmettelin, olen hyvin kokematon soittaja mutta yhtä kaikki tämä rumpu soi ihanasti ja rytmit virtasivat jostain. (Meillä on nurkat täynnä uusia, aivan mahtavia djembejä, kaverit Ghanasta ovat taas toimittaneet uuden lastin. Etukäteen minua ihmetytti, minne rummut saisi mahtumaan, mutta nyt kun ne ovat täällä, olen hirmu iloinen että ne ovat. Ne ovat valiorumpuja, kauneimpia mitä tähän mennessä olemme tilanneet ja ne soivat upeasti joka ikinen. Minä en tiedä kuka on kaivertanut ja virittänyt minkäkin osan niistä, mutta näen ja kuulen, että niissä soi tekijä ja hänen rakkautensa.)

Luin vastikään jotain, joka jäi soimaan minussa hiljaa mutta lujasti - että olen syntynyt ilmaisemaan omaa luontoani jollain juuri minulle ainutlaatuisella tavalla, ja tämä tapa, lahja, on siis synnynnäinen, eikä minun tarvitse harjoitella sitä. Luin sen englanniksi, en osaa suomentaa sitä kovin tyylikkäästi. Enkä muutenkaan ymmärtänyt asiaa - mieleni jäi täysin ymmälleen, haukkomaan rajoittunutta henkeään. Miten voisin osata jotain synnynnäisesti? Minähän olen joutunut ja joudun koko ajan harjoittelemaan, opettelemaan kaikkea niin perkeleesti. Blaa blaa. Luojan kiitos, jokin sisälläni on vahvistumassa niin, että tunnen sen usein voimakkaampana kuin mielen hälyn. Havaitsin, miten tämä idea yhtä aikaa avasi ja sai jotain luhistumaan minussa. Siitä lähtien sama avautumisen ja luhistumisen tunne on jatkunut vatsani seudulla. En ajattele sitä, tunnen sen. Tavallaan teen jo sitä mitä rakastan, rakastan kuvien tekemistä. Lorujen kirjoittamista. Ihmisten kohtaamista opetustyössä. Minun täytyy edelleen harjoittaa näitä, tai mitä hyvänsä minun tulee milloinkin tehdä, mutta ei harjoitella. Ei yrittää. Harjoittaa, jotta voin yhä enemmän olla siinä paikassa, jossa minun ei tarvitse harjoitella, eikä yrittää.

Kun kirjoitan tästä, sama koskee tätä kirjoittamista, hartiani laskeutuvat himpun verran.

Otsani siliää, elämä silittää minua.