Maito nousi. Huh mikä elämänvoima. Eilen ja tänään sitä on lopultakin tullut niin että poikanen on joka kerta ahmittuaan mennyt aivan tajuttomaksi. Imetysajatkin ovat yhtäkkiä lyhentyneet reippaasti. Eilen illalla ei enää tarvinnut antaa lisämaitoa, luojan kiitos! Olo on helpottunut, ja on jotenkin upeaa että ruumiini voi tuottaa täysipainoisen ravinnon jollekin toiselle ruumiille. Ihanaa, että mieskin suhtautuu kaikkeen tähän maitomeininkiin jotenkin – ihaillen. Niinkin härskin näköinen toimenpide kuin sähköpumpulla pumppaaminen on hänestä vaan mielenkiintoinen.
Kummasti olemme löytäneet aikaa ihostella myös miehen kanssa kadestaan, pitää vaan tarttua hetkeen. Poikanen kuukahtaa – äkkiä tuli takkaan ja vaatteet pois. Tai miten milloinkin. Mun mielialat ovat tasoittuneet. Olo on jo useita päiviä ollut valoisa. Kai mä olen alkanut sopeutumaan. Musta on tullut - äiti. Ja poikanen on heräämässä autismistaan. Tänään se hymyili monta minuuttia syötyään hyvin ja saatuaan kuivat päälle. Pieni ihme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti