torstaina, heinäkuuta 31, 2008

Katse taaksepäin

Kymmenen kuukautta ja risat tässä maailmassa. Lapsella on ensimmäinen korvatulehdus. Jotenkin liikuttavaa. Äsken se söi ensimmäistä kertaa itse lusikalla. Lusikka on muutaman päivän ollut pojalla käytössä, mutta nyt se onnistui saamaan sillä pari lusikallista suuhunsa. Siitä on tulossa, muuan muassa, länsimainen ihminen. Onneksi paljon, paljon muutakin.

Olen nyt ensimmäistä viikkoa miehen isäkuukauden ja yhteisten lomien jälkeen pojan kanssa kaksin kotona. Tää on jotenkin omituisen... helppoa. Helppoa ja mukavaa. Koko kesä on ollut enimmäkseen mukava. Nyt voin katsella taaksepäin ja todeta, että oli tavattoman raskas talvi ja kevät. Luin artikkelin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, ja siinä oli paljon tuttua. Tunsin sentään alusta asti rakkautta lasta kohtaan ja onneksi aina välissä oli mukavia hetkiä ja mukavia päiviä ja onneksi on ihana mies. Mutta toisinaan elämä oli yhtä... Mordoria, kuten Mitvit asian ilmaisee (hieno kirjoitus, ja erityisen hienoa että se on kirjoitettu). Kaikki näytti synkältä, kaikki menossa huonompaan suuntaan. Mulla oli ihana lapsi mutta itse olin pilalla. Usein tunsin olevani kuin lastu lainehilla, mitä tietysti toisessa, hyvässä mielessä olenkin, mutta nämä laineet ja tyrskyt olivat mielialoja jotka vaihtelivat, no, mielivaltaisesti, tietenkin. Hormoneilla ja vaikealla imetyksellä oli iso osansa, muuttuneella elämäntilanteella omansa eivätkä viime talven huikea pimeys ja unettomuudesta uupuneena vauvan kanssa neljän seinän sisällä kökkiminen helpottaneet asioita. Ja kun sitten lähti liikkeelle, väsyi entistä enemmän.

Mun on kyllä kiitettävä itseäni, että aika hienosti olen tästä kaikesta tähän saakka selvinnyt. Sen jälkeen kun tajusin tilanteen, olen hiljentynyt ja levännyt usein ja opetellut rentoutumaan. Stressitaso on kuin onkin askel askeleelta laskenut ja unenlaatu parantunut. Lääkkeillä on oma osansa, mutta tiedän kyllä että unta ei tule nuijallakaan jos on tarpeeksi kierroksilla.

Jos joskus saamme toisen lapsen, tiedän mistä mun pitää ennen kaikkea pitää huolta: levosta. Sama pätee myös töiden aloittamiseen ja mihin tahansa uusiin elämäntilanteisiin. Lepo ei tarkoita kahdeksan tunnin keskeytymättömiä yöunia (pikkulasten kanssa niistä ei kannata haaveilla), vaan päivittäistä hiljentymistä, lepäilyä, makoilua, rentoutumista. En aluksi pojan synnyttyä tajunnut tätä ja puuhasin kiivaasti kaikkea "omaa" lapsen päiväunien aikaan. Se oli tavallaan kivaa mutta ehdin mennä aikamoisille kierroksille ennenkuin oivalsin että mun tila ei ole enää normaali (elämä kun oli muutenkin niin mullistunut etten tiennyt millaista sen pitäisi olla). En nukkunut öisin enää lainkaan ja päiväsaikaan olin epätoivoinen. Niistä lukemista laskeutumiseen onkin sitten mennyt monta kuukautta. Tiedän että kahden lapsen kanssa päivittäistä lepoa voi olla vaikeampi järjestää, ja töitä tehdessä lepäilyä ei tahdo muistaa tai muka ehtiä, mutta se on vain tehtävä. Tiedän jo muista elämänkokemuksista että kun kerran hankkii herkkyyden johonkin asiaan, kuten nyt unettomuuteen, se uusiutuu helposti. Keho on oppinut sen.

Mutta ruumis oppii myös rentoutumaan ja hiljentymään. Tai pikemminkin se mieluusti palaa siihen mikä sille on luontaista. Kun elää jotakuinkin helppoja aikoja, kannattaa opetella rentouttamaan ruumiinsa ja hiljentämään mielensä. Mielen jo myllertäessä raivopäänä sitä on todella vaikeaa käskeä ensimmäistä kertaa vaikenemaan. Kuka tietää, ehkä juuri hiljentymisen takia kaiken mustuuden seassa oli iloisia hetkiä, absurdia hauskuutta, rakkauden avautumisia, oivalluksia? Sen ainakin tiedän, että oli monia hetkiä jolloin tajusin katselevani itseäni ja murhettani vähän etäämmältä, hetkiä jolloin lakkasin pakenemasta tuntemuksiani jatkuvaan ajatusten kehään, hetkiä jolloin katselin itse mörköä silmästä silmään ja se punastui ja katosi.

tiistaina, heinäkuuta 29, 2008

Tuosta vain

Pojan mielestä on älyttömän hauskaa katsella maailmaa nurinpäin, peppu pystyssä, jalkojen välistä. Musta on tietysti älyttömän hauskaa katsoa takaisin. Milloin mistäkin asennosta. Lapsen mielestä on ihmeellistä kun mä katoan sekunniksi verhon taa ja ilmestyn taas. Mustakin se on ihmeellistä. Että kadotaan ja ilmaannutaan. Tuosta vain. Ei tämä nyt niin pysyvää ole.

lauantaina, heinäkuuta 26, 2008

Sanon jotain kumminkin

Äkkiä tuli olo että voisin avata tietokoneen ja kirjoittaa pitkästä aikaa. Oli joku ideakin. Sitten kirjoitin laskuja ja maksoin laskuja. Se olo tyhjeni siihen. Taisi ajaa saman asian.

Ajoin pihanurmea, kun huomasin sieltä täältä heinikosta nousevan ihastuttavia vaalean lilan värisiä kukkia, jotka olivat avautumassa (isäni tunnisti kasvin myöhemmin joksikin malvaksi, ja juuri malvanvärinen se onkin). No, piha näytti jonkin aikaa siltä kuin siihen olisi iskenyt pahanlaatuinen pälvikaljuus. Nyt se on hieman tasoittunut ja malvat kukkivat korkeammissa nurmitupsuissa. Iltahämärissä päivänkakkarat ja siankärsämöt ovat epätodellisen itsevalaisevia. Takapihan kivimuuria vasten riiputtaa yksinäinen sormustinkukka viimeisiä myrkyllisiä kellojaan.

Sormustinkukan muisti eräs vanha rouva. Se on digitalis, siitä tehtiin sydänlääkettä. Kiitos, herra Alzheimer, että luovutit tämän tiedon.

keskiviikkona, heinäkuuta 02, 2008

Kesätilt

Olen tehnyt töitä enkä ole iltaisin viitsinyt enää palata tietokoneen äärelle. Nyt lastenkirja on jo aika pitkällä, teen kuvia urakalla. Osa on mielestäni valmiita, osa tehty osittain, jokunen on kokonaan tekemättä ja osa täytyy tehdä uudestaan. Aika jännä nähdä, saanko kirjan julkaistua jonakin päivänä. Musta siitä on tulossa aika hyvä.

Mulla ei oikein ole ollut mitään sanottavaa. Jättäydyn suosiolla lomalle. Jatkan Hiljaisen tienoon kirjoittamista sitten kun huvittaa. Luulisin että ainakin heinäkuu menee.

Nauttikaa kesästä, myös niistä asioista joita ette kesältä odottaisi. Niin minä aion tehdä, parhaani mukaan.

Luuv!