Omituinen hiihtäjä

Olen aikuisiälläni ollut aika sujut ulkonäköni kanssa. Joskus olen toivonut että saisin paksumman ja pitkän tukan. Hiukset ovat olleet ohuenlaiset eivätkä ole suostuneet kasvamaan juuri yli hartiapituuden. Mun unissa hiukset ovat symboloineet tavalla tai toisella naiseutta, ja tukan vahvuus ja pituus on liittynyt siihen miten sujut olen naisena olemisen kanssa.

Raskausaikana mun hiukset kasvoivat ja paksuuntuivat hurjasti, eivätkä ne ole sen koommin lähteneet. Nyt tukka yltää melkein vyötärölle ja on ihan runsaan näköinen. Joskus toiveet toteutuvat, vaikka ehkä toivomisesta riippumatta, en tiedä.

Olen taas lueskellut Tollen Läsnäolon voimaa (Villen innoittamana). Tämä on nyt kolmas tai neljäs kerta kun mulla on se kirja, olen ainakin kaksi kertaa tullut antaneeksi sen pois. Ihan kuin lukisin ensimmäistä kertaa, näen nyt ilmeisesti eri asiat kuin aiemmilla lukukerroilla. Olen jo pitkään aavistellut, että mulla on vielä jotain tekemistä kristinuskon kanssa. Vasta nyt huomaan, että Tolle kirjoittaa paljon kristinuskosta ja Jeesuksesta. Mua alkaa todenteolla kiehtoa; kenties tartun vielä joku päivä raamattuun ja luen sitä uusin silmin. Olen kyllä ajatellut että Jeesus varmaan oli mies joka toteutti läsnäolon ja Jumalan täydesti elämässään, mutta hän eli 2000 vuotta sitten ja hänen sanansa esiintyvät raamatussa ehkä niin vääristyneinä ja väärinymmärrettyinä, että parempi lukea jotain kirkkaampaa. Kirkossa käynnitkään eivät ole herättäneet mussa mitään muuta kuin halun erota kirkosta... ehkä jonain päivänä sen teen (taas), tai sitten en. Nyt kuitenkin ounastelen, että olisi jännittävää lukea ja koettaa aistia todellisuus niissä kauan sitten kirjatuissa sanoissa ja niiden takana.

Läsnäolo aaltoilee. Täällä. Täällä. Saan tehdä töitä muistaakseni sen ja palatakseni siihen, mutta aina kun se on, saan levätä.

Hiihtäminen! Sivakoiminen! Murtsikka! Tykkylumi. Eväät. Eikö! Ihanaa!

Lyhyesti

Sisältä on löytymässä enemmän tilaa.

Kädestä päivää

Rauhallista. Hiljaista. Pojat nukkuvat. Kävin hatha-joogassa. Luulen ettei mun tarvitse kovin montaa kertaa käydä niin osaan tehdä sitä jo kotona itseksenikin. Kun sisäistän idean: hengityksen mukaan mennään. Liike, vastaliike. Rentoutus joka välissä. Ei se niin tarkkaa ole että mitä ne liikkeet ovat, olen tehnyt niin monia lajeja että mukaan on tarttunut paljon hyviä asentoja ja myös ymmärrystä siitä, mitä liikkeitä milloinkin kannattaa tehdä ja mitkä liikkeet eivät ole mulle terveellisiä. Usein venyttelen iltaisin niin että sitä voisi varmaan kutsua joogaksi. Kun mieli vähän hiljenee, ruumis osaa siirtyä ihan omia aikojaan hyvää tekevään asentoon ja siitä sitten seuraavaan. Välillä liikkeet ovat kummallisia; eilen vietin pitkiä aikoja istuen ja kohotellen käsiä hitaasti suorina sivuille, tunnustellen hermojen kihelmöintiä. Ranteiden aavistuksenomainen taivuttelu tuntui kuin olisi virittänyt viulunkieliä. On hauskaa jäädä liikkeen loputtua kuuntelemaan ja tuntea sitten, miten niska alkaa itsestään taipua tai käsi nousta.

Tahdoin käydä hatha-joogatunneilla koska kaipaan lajia jota voin tehdä myöhään illalla kun lapsi nukkuu. Astanga on mulle liian voimakasta iltaharjoitukseen ja pilates - no, sekin on liian, liian jotain. Iltaisin kaipaan ruumiin avaamista (en sentään ruumiinavausta, toistaiseksi) niistä kohdin joissa tapaan päivän aikana vetää itseni suppuun, ja toisaalta rentoutumista ja laskeutumista kohti lepoa.

Olen ollut kyllästynyt. Kyllästynyt itseeni. Siihen tyyppiin joka esiintyy minuna. Kyllästymisen rinnalla on huvittuneisuus. Mikä säätäjä. Jännittäjä. Sinnittäjä. Eckhart Tolle kirjoittaa jotain sellaista, että kun olet levoton, et ole yhteydessä minääsi (hyvin vapaa lainaus). Niinpä niin - mutta se iski. Niinkuin joskus joku lause vain tekee. Tuntuu selkeyttävältä: siitä sen siis tietää, aina kun olen rauhaton, tiedän että olen yhteydessä säätäjään, en sisimpään. Voisin vaikka lopulta uskoa sen.

On aikoja, jolloin on helppo laskeutua. Viime kuukausina olen huomannut viitisenkymmentä kertaa päivässä että nyt olen ajatuksissani tai ylimääräisillä kierroksilla, mutta tiedosta huolimatta pystyn laskeutumaan vain muutaman portaan alaspäin. On vaikea tavoittaa vaikkapa aistimusta jaloissa, jokin minussa on tukossa. Ei virtaa. Toisinaan kyllä virtaakin, mutta tukoksia on kuitenkin niin paljon, että voin usein fyysisesti jotenkin huonosti.

Tarkoituksena ei ole valitella. En ole alakuloinen tai ahdistunut, itse asiassa oloni on psyykkisesti, ja juuri nyt fyysisestikin, ihan hyvä ja melkein keveä, etenkin siihen nähden että on tammikuu, joka on monesti ollut mulle kaikkein raskainta aikaa vuodesta. Totean vain että jotain on tukossa. Ja... tulossa.

Ihan parin viime päivän aikana on jokin alkanut, no, ei vielä havahtumaan, mutta liikahtelemaan ja kääntelemään kylkeä jossain syvällä kolossaan. Ihan kuin olisi vähän helpompaa päästää irti.

Tänään kättelin erästä ihmistä, jota en ennestään tuntenut, ja kun kätemme koskettivat, huomasin että se olen minä joka kättelee, katsoo silmiin selkä suorana. Se on helvetin hyvä tyyppi! Siihen en kyllästy.

Lapsen kanssa.

Huh huh. Poika alkaa tulla siihen ikään (vuosi ja 4kk) että hän osaa vähän jo vedellä naruista, vaikka se onkin vielä aika viatonta. On siis huomannut että tietyt teot tuottaa hassuja reaktioita. En muista koskaan suuttuneeni pojalle hänen vauva-aikanaan, mutta tiesin kyllä että haasteita on tulossa kun uhma käy tietoisemmaksi. Nyt kahtena iltana peräkkäin poika on pistänyt iltapalan ranttaliksi ja musta on tuntunut että näkökenttä hämärtyy raivosta. En mä koskaan niin pahasti raivostu silloin kun olemme pojan kanssa kahdestaan, koska silloin ei vain voi, mutta jos mies on läsnä, annan tunteelle niin paljon tilaa että on jo vaikea hengittää, mahaan sattuu ja tekisi mieli heitellä lusikoita seinään. Sitten mies saakin jatkaa syöttämistä. Poika on ollut vähän kipeä ja väsynyt, siitä se on enimmäkseen johtunut mutta silti mua raivostuttaa. Se että ruokaa heitellään tuntuu jossain kohdassa mua melkein kivuliaalta. Pyhäinhäväistykseltä. Siinäpä katselemista. Tietysti poika aistii ja näkee kaiken, ja heittelee. Äiti kiljahtaa (tukahdutetusti), kuinka mielenkiintoista! Kokeillaan uudestaan!

Laskeudutaanpa. Ollaan siis kaikki nukuttu pojan kipeyden vuoksi huonosti monta yötä ja väsymys kärjistää negatiivisia tunteita [edit: negatiivisia!? Heh. Hankalia, kyllä]. Sitten on toisia tilanteita joissa mies hermostuu, ja silloin mä astun puikkoihin... on toisaalta hyvin helpottavaa, että osia voi joskus vaihtaa. Kuten tietävät varmaan kaikki joilla on ilo kasvattaa lapsia yhdessä kumppanin kanssa. Mutta näen myös, että toi syömishomma on haaste juuri mulle ja mun kannattaa katsoa sitä, ja se taas ei onnistu jos rupean lyömään hanskat tiskiin aina kun raivo nousee. Ehkä raivossa on jotain - käyttökelpoista, kunhan sen energian onnnistuu suuntaamaan paremmin?

Oikeastaan olen ollut vähän ihmeissäni pojan kanssa. Hän on muuten iloinen ja ihastuttava olento ja kaikki nuo väsymykset ja uhmat kuuluvat asiaan, ja niissä kumminkin tiedän, miten toimia, vaikka en aina toimikaan. Tiedän: pysy rentona ja rauhallisena, älä tee isoa numeroa mistään, ota huumorilla. Näihin yleensä palaan tilanteiden keskellä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Mutta sitten on asia, josta en tiedä, miten sen kanssa olla, pitäisikö sille... tehdä jotain muutakin, ja mitä. Poika yhä vain itkee kamalasti isänsä perään. Kolmen viikon loman loppuvaiheilla poika alkoi jo rauhoittua kun huomasi ettei isä häivy minnekään. Hän tuli yhtä lailla meidän molempien luokse asioinensa, halailua ja hellyyttä oli paljon. Nyt kun mies meni taas töihin, poika on taas kerran pettynyt ja säikähtynyt. Tänä aamuna hän havahtui kun mies oli lähdössä ja meni aivan hysteerikseksi. Hän rimpuili pois minun sylistäni, koska siinä tilanteessa minä merkitsen kai eroa isästä... myöhemmin hän kyllä rauhottui ja kun olemme kahden, ei ole mitään ongelmaa. (Eikä ongelmaa tietysti muutenkaan ole, onpahan vain tämmöinen asia, jota katselemme.) Tosin poika ei enää niin usein tule syliini.

Kun mies on kotona, poika juoksee itkien miehen perään jos tämä vain käy vessassa tai vaihtaa huonetta. Poika siis pelkää koko ajan että isä menee pois. Se että mies hakee pyykit kellarista (ulkokautta) saa pojan jo ihan tolaltaan, ja tuntuu kurjalta kun en voi auttaa (tai tietenkin autan, monin tavoin, mutta kun poika haluaa isän niin äiti ei juuri sillä hetkellä kelpaa). Tätä on siis jatkunut siitä asti kun mies piti isyyskuukautensa kesä-heinäkuussa ja minä tein sillä aikaa töitä. Eli aika kauan. Välillä olen surrut sitä etten minä äiti olekaan se ensisijainen, ja silti olen yhä kaiket päivät lapsen kanssa, olisin mielelläni... no joo, juuri tällä hetkellä kuitenkin ihmettelen asiaa pikemminkin pojan kannalta. Mikä olisi hänelle hyvä?

Välillä jopa mietin, että pitäisikö sen pojan nyt vain saada haluamansa, voisiko mies vaihtaa hoitovapaalle. Luulen (en tiedä) että mies ei kyllä suostu, eikä se työpaikankaan puolesta ihan äkkiä järjesty, ja olemme sitä paitsi puhuneet että hän olisi hoitovapaalla vähän aikaa joskus kesällä, ennen pojan päiväkotiin tms menoa. Mutta siihen on pitkä aika. Meanwhile in the jungle...

Jotain olemme tehneetkin. Kun olemme kolmisin, koetamme olla parhaamme mukaan läsnä toisillemme ja näyttää pojalle monin tavoin että äiti ja isä ovat rakastavaisia ja me molemmat olemme nyt hänen kotinsa ja rakastamme häntä. Ja joskus taas unohdumme lukemaan lehtiämme ja kiireilemään asioita, ja sen kyllä huomaa sitten pojassa.

Mä aion nyt päättää tän merkinnän, mutta en oikein tiedä miten. Joku kysymys on vielä...

Mitä rakkaus tekisi?

Pitkä viisu

Laran ihanat kiitokset kommenttilaatikossa pari postausta taaksepäin herättivät eloon erään oivalluksen, joka on oikeastaan pikemminkin jatkuva... seikkailu. Seikkailu oman äänen, oman ilmaisun etsimisessä, löytämisessä, luomisessa. Enkä tarkoita nyt (ainakaan pelkästään) taiteellista ilmaisua tai sitä mitä kutsutaan vaikkapa kirjailijan oman äänen löytymiseksi. Tarkoitan jotain perustavanlaatuisempaa, ei-niin-henkilökohtaista mutta kuitenkin oman ainutlaatuisen ilmaisun elämistä, oman tien kulkemista, tulemista siksi kuka olen. Osana sitä, näköjään, on se miten tässä kirjoitan, miksi kirjoitan, kenelle kirjoitan.

Tämä seikkailu liittyy minulla naisena olemiseen, etenkin sitä taustaa vasten että osan elämästäni koetin kilpailla miesten kanssa. Minut oli ehkä kasvatettu niin, tai ainakin olin nielaissut sellaisen arvoasteikon, että miesten tekemät asiat ja miesten tapa tehdä asioita ovat arvokkaampia. Voisin kuvailla tätä arvomaailmaa lukemattomin esimerkein, mutta en jaksa. Työn saralla jätin uusmediamaailman koska tajusin että en jaksa istua kaikkia päiviä tietokoneen äärellä ja kahvitaolla käyttää energiaani sen tosiasian salailuun (miespuolisilta) työkavereilta, etten tajua hölkäsen pöläystäkään Javasta tai siitä miten tietokannat käsittelevät jotain lomaketietoja enkä jotenkin ehdi seurata mitä uusia ohjelmia ja laitteita markkinoille saapuu. Ja voi kun mua ei syvimmiltään kiinnostanut yhtään, mutta meni aika monta vuotta myöntää se. En tietenkään ollut porukan koodaajana vaan käsikirjoittaja-graafikkona, mutta vertailu jota jatkuvasti suoritin mielessäni oli liian rankkaa. Se syö naista!

Mutta. Kaikki kunnia ja ihailu miehelle (miehelle yleensä, ja mun elämässä olevalle miehelle) joka asentaa mulle uuden windowsin. Puhumattakaan muista fyysisistä ja henkisistä urotöistä. Mies on onnellinen kun minä kunnioitan, en kilpaile. Yhä saatan yllättyä silloin kun miehen kiitollisuus tulvahtaa yli äyräiden, kun kiperässä paikassa minä otan hänet syliin ja lohdutan, tai ylläpidän jotain mikä saa arjen sujumaan tai... maustan ruuan niin että tavallisista aineksista syntyy jotakin uutta. Ja silloin kun en vaadi mitään, vaan huokuttelen miehen läsnäoloon ja rakkauteen kanssani. Ilahdun ja yllätyn, että kumppanikin tajuaa että feminiininen tapa olla on täydellisen arvokas ja palvelee häntä miehenä, eikä mies kaipaa rinnalleen pätevää jätkää.

Kirjoittamisesta vielä. Joskus syksyllä tajusin että olin ruvennut kilpailemaan. Tässä päiväkirjassa siis. Jostain olin saanut jo syntyessään virttyneen pistoksen: mun pitää olla viisaampi, mun täytyy antaa parhaat neuvot ja sanoa viimeiset sanat, mun pitää aina tietää mistä puhutaan kun puhutaan henkisen tien jutskista ja kompastuskivistä, been there done that, ja mistä saa parhaat ja edullisimmat nykyhetken päivitykset ja miten formatoidaan pään fragmentoitunut kovalevy niin että voidaan olla ihan zen. Ei aavistustakaan, välittyikö tämä vinksaus muille eikä sillä enää ole väliä. Joka tapauksessa, asian tajuaminen oli suunnaton helpotus. Ei mun edelleenkään tarvitse kilpailla kenenkään kanssa, ei olla ketään parempi tälläkään saralla eikä pyrkiä kenenkään guruksi. Riittää että säteilen sen minkä säteilen. Ehkä se sopii maskuliiniselle psyykelle paremmin antaa ja saada haastavaa palautetta ja kritiikkiä ja analysoida asioita? Mulle taas voi sellaisesta jäädä vähän ontto olo, vaikka toki nainenkin voi puhua (ja kuunnella) tiukkaa järkipuhetta, ja totisesti siitäkin on toisinaan ollut iloa. Nämä ovat tällaisia... malleja, yleistyksiä, karikatyyreja. Mutta silloin kun vain annan, valikoimatta kohdetta, sen minkä syvimmiltäni tiedän juuri nyt, silloin en ole mitään vailla, eivätkä muutkaan ole valittaneet, koska kukaan ei ota sitä henkilökohtaisesti :). Se mitä tiedän juuri nyt, vaikka se olisi puettu millaisiin yksityiskohtiin, on kai lopulta kokemusta kaiken yhteydestä ja ykseydestä, ja sitä runous minusta pohjimmiltaan ilmaisee, jopa silloinkin kun se ei ole runoilijan tarkoituksena. Vertaukset, symbolit, rinnastukset, assosiaatiot voi lukea melkein... kirjaimellisina todistuksina asioiden yhteenkuuluvuudesta.

9. Rakkaani on gasellin kaltainen tai nuoren peuran. Katso, tuolla hän seisoo seinämme takana, katsellen ikkunasta sisään, kurkistellen ristikoista.
10. Rakkaani lausuu ja sanoo minulle: "Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
11. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan.
12. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.
13. Viikunapuu tekee keväthedelmää, viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuavat. Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule.
14. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi."
15. Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut, jotka viinitarhoja turmelevat, sillä viinitarhamme ovat kukassa.
16. Rakkaani on minun, ja minä hänen - hänen, joka paimentaa liljojen keskellä.
17. Kunnes päivä viilenee ja varjot pakenevat, kiertele, rakkaani, kuin gaselli, kuin nuori peura tuoksuisilla vuorilla.
(Korkea veisu 2)

Todellisuuskatsaus

Ystäväni on raskaana ja hänestä huokuu sisäinen ja ulkoinen tyyneys. Siitä huolimatta, että esikoinen on vielä pieni ja vatsassa muhivat kaksoset... mitäpä sitä hötkyilemään, kun etukäteen ei voi tehdä juuri mitään. On mahtavaa miten luonto hoitaa tulevan kädet-ja-tissit-ja-kaikki muutkin kohdat-täynnä-seuraavat-ties-kuinka-monta-vuotta -kandidaattinsa hievahtamattomaan mielen ja ruumiin rauhaan. Hänen tyyneytensä saa minut tuntemaan itseni hetkittäin hermoheikoksi. (Sekin on jännää miten luonto kääntää vanhojen ihmissuhteiden asetelmat äkkiä ihan uuteen uskoon. Silloin molemmista paljastuu uutta.)

Vaikka ei minun hermoiluni uutta ole. Loma-aikana ehdin katsella itseäni, jännittämistä ja hötkyilyä ja suuttumusta joka kääntyy itseäni kohtaan mutta roiskuu myös sivullisten silmille. Vaikka olisin kuinka rentoutunut, omassa mittakaavassani, hartiat ovat silti jäykät, niska hieman kipeä, pää kipeä useita kertoja kuukaudessa, viime aikoina kymmenenkään päivää kuussa ei ole ollut harvinaisuus. Muistutan itseäni, että oikeasti siitä että sain lapsen, mikä oli tähänastisen elämäni suurin järistys, on alle puolitoista vuotta, ja yhä eletään haastavia pikkulapsiaikoja. Ei hetken rauhaa, koska sillä aikaa se menee ja kiipeää pöydän päälle ja syö kynttilän, tai puolikkaan suklaakakun, kuten tänään kun herpaannuimme toviksi. Lisäksi olen tehnyt töitä lapsen päiväuniaikoina... niin. Vastuu on minun, kuten aina, mutta elän kuitenkin aika hurjaa elämänvaihetta. Syyllisyys ja ylpeys nostavat vahingoniloisia päitään: miksi minä aina vaan poden tätä ikivanhaa vaivaa, ja koko ajan pahempana, vaikka olen niin kauan jo harjoittanut hiljentymistä ja tajuan näitä juttuja jo aika paljon ja olen kokeillut myös kaikki mahdolliset venyttelyt ja pilatekset ja akupunktiot ja hypnoosit ja lääkitykset! T. vihainen kuluttaja.

Nyt olen kokeilemassa vähähiilihydraattisempaa ruokavaliota. Lyhyellä kokemuksella on sanottava, että olo on kyllä yleisesti parempi, vaikken vaikutusta migreeniin vielä tiedäkään. No, se oli kenties sivupolku. Tiedän vallan hyvin, että en voi muuta kuin tehdä minkä teen ja lakata syyttämästä itseäni ja jos se ei ole mahdollista, vaikka vain katsella syyllisyyttä silmiin. Sama ylpeyden ja tahtoo-ratkaisut-heti -tuntemusten suhteen. Asiat ovat niinkuin ne ovat. Haloo! Kuuluuko?! Kaikki on juuri niin kuin on enkä minä voi tässä hetkessä muuttaa atominkaan paikkaa!

Kiitos muuten Olematon viimeaikaisista muistutuksista todellisuuden hyväksymisen suhteen. En nyt jaksa linkittää, kyllä te kaikki kumminkin tiedätte kenestä puhun. :)

Kiitos: hunajalla ja valkosipulilla ja piparminttutahnalla maustettu kahden kilon lohi. Kiitos kipu, kiitos rakas mies, kiitos sydäntä nyrjäyttävän ihana pikkupoika.

Itkumuurilla

Muuri kohoaa selkää pitkin korkeuksiin ja eristää minut. Jännitystä ja kipua. Niska vääntyy, perkele hengittää. Hirveä pystysuora... voima.

Mykkyyttä. Soimauksia: Jäykkä! Veltto!

Katsotaan. Muurin sisään. Heikko näkyvyys... kiven atomit. Tilaa. Ei mitään. Ei! Olen täällä vankina. Tjaa. Kauniit murikat, tarvitseeko tätä purkaa? Ojentaa vain kätensä läpi. Rystyset verillä! Sydän nurinpäin. Ovi auki.

Sujautan muurin koloon lappusen, postikortin sinulle. Itken ja nauran joen,
perillä ollaan, ja matkalla.


Hyvää uutta vuotta.