Hiljaa humiseva perjantai

Sommittelen usein blogimerkintöjä mielessäni. Varsinkin jos olen juuri oivaltanut jotain. Minusta on yleensä hyvä merkki, jos unohdan kokonaan sommitelmani ja kirjoitan jotain ihan muuta, vaikka tyhjänpäiväistä. Nyt on kirkas olo, olen ollut täynnä kaikenlaisia aiheita ja oivalluksia ja olen halunnut lausua painavan sanani tästä jos tuostakin. Nyt ne ovat kadonneet, ne... jutut.

Päivän (usean päivän?) haaste on saada poika syömään muualla kuin sängyssä. Jossain vaiheessa kun imetys oli vaikeaa, huomasin että se sujuu vähän paremmin makuuasennossa ja niinpä taisin totuttaa pojan siihen asentoon. Nyt se ei suostu syömään niin että mä istun ja se on mun sylissä. Se olisi kuitenkin opittava, muuten on aika hankala liikkua pojan kanssa. Tähän asti se on ratkennut niin että se ei vain syö reissussa ollenkaan, ja silloin tulee aika pitkiä taukoja. Mutta se ei ole kivaa koska sitten reissataan nälkäisen lapsen kanssa ja tulee kiire kotiin. Joka paikassa ei ole sänkyjä tarjolla. Nyt mä sitten koetan ottaa sen kaikki raivarit vastaan tyynesti ja vaan viedä sen kärsivällisesti aina tohon sohvalle ruokailemaan. Ei ole toistaiseksi onnistunut. Kumpi antaa ensin periksi, pojan nälkä vai mun hermot?

Imettäminen on ollut usein todella haastavaa näiden reilun neljän kuukauden aikana. Monta kertaa on meinannut usko loppua. Palaan aina toteamukseen: sen ei tarvitse olla täydellistä. Sen hyväksyttyäni huomaan aina että se onkin, omalla kenties omituisella tavallaan. Mä pidän siitä hommasta, kaikesta huolimatta, tosi paljon. Hieno järjestely, isompi ruumis tuottaa tuosta vain juuri oikeanlaisen ravintoliuoksen toiselle, pienemmälle ruumille, kunnes pienempi on valmis sulattelemaan muutakin. Käsittämättömän kätevää ja helppoa. Paitsi silloin kun on ihan saatanan vaikeaa. En kyllä luopuisi päivästäkään (outo sanonta, eihän se ole mahdollista).

Tänään pidän taukoa lorukirjahommasta ja luen jotain mitäsattuu tai katselen ulos kun poika nukkuu. Jos nyt ylipäänsä kauheasti nukkuu kun ei suostu syömään.