Merkillistä, mutta kummallista. Aiemman postaukseni "itkumeditaatio" ei ole toteutunut kuin yhtenä ainoana iltana tähän mennessä. Sinä iltana mies kyllästyi tekemään sirkustemppuja parin tunnin ajan saadakseen pojan nukahtamaan. Makailimme siis hysteerisesti itkevän lapsen kanssa ja puhuimme hänelle rakkaudesta ja pidimme häntä vuoroin sylissä ja vuoroin kättä rinnan päällä, kunnes hän nukahti uupuneena. Nyt näyttää siltä, että hän olisi heti tajunnut mistä oli kyse eikä ole sen koommin vaatinut vanhempia uuvuttavaa erikoiskohtelua nukahtaakseen. Tietenkin siitä on vasta muutama päivä, joten aika näyttää. Eilen poika säpsähteli ilotulitusten paukkeessa hereille jonnekin puoli kahteen saakka, mutta ei itkenyt eikä halunnut tulla kanniskelluksi. Minä pidin kättä hänen rintansa päällä ja se tuntui riittävän rauhoitukseksi. Toisinaan vauvat ovat näemmä hyvin nopeaälyisiä.
Toisaalta voisi siis sanoa että itkumeditaatio toteutui todella tehokkaasti, ainakin toistaiseksi.
Vuoden viimeinen päivä oli hieno. Muutama hyvä kaveri kävi kylässä. Syötiin siskonmakkarakeittoa (ah!) ja perunasalaattia ja suklaata ja saunottiin. Joku joi oluttakin. Illalla saapui eräs ystävä, joka kärsii lapsettomuudesta (siis sananmukaisesti tuntuu usein kärsivän siitä kovasti, eiväthän kaikki kai siitä kärsi) eikä ole koko syksynä tullut katsomaan poikaamme eikä meitäkään. Nyt hän tuli ja oli sydämellinen ja tuntui mulle jopa läheisemmältä kuin aiemmin. En tiedä mikä käänne on tapahtunut. Uusi vuosi, uudet kujeet?
Suomen paviljonkiin Venetsian biennaalissa 2024
1 vuosi sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti