Mitä tiedän?

Tänään olen pohtinut, en edes pohtinut, oleillut sellaisen asian kanssa kuin että mitä minä oikeastaan tiedän. Jonkinlaista kauhunsekaista helpotusta on ilmassa, päästän jostakin irti tai jokin päästää irti, tai jokin on päässyt irti avaruusaluksessa, en tiedä mistä mutta jotain tapahtuu, ehkä. Järjen, väittelyn, tieteellisen tietämisen tasolla en tiedä yhtikäs mitään, mulla ei ole ainokaistakaan saati pitävää argumenttia läsnäolo- ja hiljentymis-asioiden puolesta. Ei mitään todistetta eikä mitään todistettavaa. Mutta ei mulla ole oikein mitään tietoa mistään millään muullakaan tasolla. Ei hajua jumalasta, kuolemasta, tarkoituksesta. Ei mistään mitä en koe itse. Menneet kokemukset voivat olla satuja vaan, ja jopa tämänhetkinen kokemus, se on vain - huu. Seuraan jotain, mikä tuntuu "oikealta", "laskeudun" johonkin mikä tuntuu hyvältä (tai sitten pahalta mutta "tarpeelliselta", ties miksi), koen "laajenemista", yhtä lailla voisin sanoa että mua pyörryttää tai olen varmaan tulossa keski-ikäiseksi tai yxfghjkl hfd.

Olen lukenut kaikenlaista, ja luettu värittää tai ohjaa tulkintoja kokemuksistani. Käytän sanoja, joita olen kuullut käytettävän, kuvaamaan kokemuksia, jotka... menivät jo, tai o v a t n y t. Joskus lukemani tuntuu oikealta - siinäpä painava todiste. Älytöntä, etten tiedä mitään painavampaakaan.

Tässä sitä vaan. "Läsnäolo", mitä? Oikeastaan en voi jatkaa tämän kirjoittamista, tämä ei johda mihinkään. Ha! Olla vaan täysin tai tyhjin siinä mitä on. Mitä tahansa hyvänsä pahansa onkaan.

Absurdia, että mun pitää nyt ruveta taittamaan kehitysyhteistyö-aiheista artikkelikokoelmaa.

Harakka huttua keittää

Aamusauna. Puhtaat sukat ja alusvaatteet, eilisen paita jossa on lapsen räkää. Heräsin siihen että olen virkeä. Huurteisissa puissa häärivät magentanharmaat punatulkkunaaraat, tikut suussa. Lapsi juoksee isänsä perässä ja itkee. Isä ei saisi nyt käydä edes eteisessä. Kuivaa nenänsä miehen kalsareihin. Miehet istuvat sylikkäin ja katselevat tulta.

Eilen illalla puristelin mustapäitä vessan peilin edessä. Rakas vanha harrastus jolle en nykyään tahdo löytää aikaa. Äkkiä minuun iski niin hirmuinen kiitollisuus että polvet notkahtivat ja minun oli käytävä pytyn kannelle istumaan, hengittelemään ja hokemaan, kiitos, kiitos, kiitos. Sivusilmällä näin että lavuaari oli pinttynyt läikikkääksi hanan alta. Tätä tämä on. Laajenin hetkeksi joksikin suureksi ja kiehuvaksi, kylmän kiehuvaksi. Kiitos, kiitos, kiitos. Tuli tunne että olisi pitänyt mennä vieläkin alemmaksi, polvilleen, mutta sitten olisin kumartanut pyttyä, ja se tuntui jo liiottelulta.

Nyt poika istuu tarjottimella ja huutaa mukiin. Se on totta, en tajua noita miehiä, lapseni on minulle arvoitus, hänen voimansa jota voin vain... pidellä, halata, en hallita. Hiljentymisillassa tapahtui jotain, kenties omassa psyykessäni, kenties kaikkien kesken, jotain mille ei ole muuta kuvausta kuin haparoivia teonsanoja: käännähtelee, hämmentää.

Kysymys rakkaudesta

Kävelen hitaasti ja nautiskellen. Mulla on jalassa kengät jotka kopisevat, rytmi kuulostaa mukavalta. Olen etuajassa. Mies jolla on laajentuneet pupillit, ohittaa mut ja sanoo: "Joo kyllä minäkin tässä kävelen ihan rauhassa, katselen maisemia! Mutta kohta alan huutaa kuin pieni eläin, ei tarvitse pelästyä." Annan miehen pyyhkiä ohi ja jään seuraamaan, minkä kohtauksen hän on päättänyt saada. Ihan kohteliasta varoittaa mua. Kohta mies kaartaa ajokaistojen puolelle ja alkaa karjua ikkunoille: Pera! Pera! Jostain korkealta kuuluu toisen miehen ääni, käskee huutajan matkoihinsa, hänellä on naisseuraa, huutaja perääntyy luimistellen ja syljeksien. Minulle tulee mieleen, että kadulla voi siis erottua (paitsi karjumalla kuin eläin, myös) kävelemällä hitaasti ja kiireettä. Lähden nykyään ajoissa, siihen ei oikeastaan ole mitään syytä, mutta seurauksena on se että saan kävellä hitaasti, katsella kaupungin valoja ja lätäköitä ja jäädä tilaisuuden tullen rauhassa juttelemaan tuttujen tai tuntemattomien kanssa.

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, mitä rakastan luonteenomaisesti. Mun suuret rakkaudet ovat kauneus ja toiset ihmiset (ihmisten seura). Niistä nautin ehkä eniten ja useimmin tässä elämässä ja niiden kautta mulle usein avautuu läsnäolo. Rakastan kyllä muitakin asioita mutta jos valitsen vain kaksi, valinta ei ole vaikea.

Musta olisi kauhean hauska kuulla, mitä asioita sinä, joka satut lukemaan tätä, rakastat luonteenomaisesti? Vastaa tähän tai kirjoita aiheesta vaikka oma blogimerkintäsi, jos huvittaa.

Edit: Hmm, tuntui että voisi vielä täsmentää... minä rakastan tietysti yli kaiken rakkautta, koska se on lopulta olemukseni, ja miestä, koska olen nainen. Mutta tässä puhun luonteenomaisista rakkauksista, jotka ovat eri yksilöillä ehkä aika erilaisiakin.

Ruumis kirjoittaa

Pitäisi rohjeta... testata eräs idea. Lopputulos voi olla aika hieno. Vähän pelottaa tarttua siveltimeen. Kohta sen teen. Ihan kohta.

Olen tainnut vaihteeksi sopeutua siihen että olen iltapäivät kotona ja teen töitä kun lapsi nukkuu. Aluksi päiväjärjestys tuntui hieman uuvuttavalta ja yksinäiseltäkin, vaikka työt ovat mieluisia. Nyt tuntuu kaikin puolin mainiolta. Olen ruvennut tajuamaan, miten ehkäistään sitä että iltapäivällä on niska-hartiaseutu jumissa ja mökkihöperö olo. Siten, että pysyn nahoissa ja lihoissa ja luissa koko ajan, vaikka istuisin koneen äärellä. Hartioita pitää liikutella, pysyä varpaiden, takamuksen tuntemuksissa, oikaista selkää, venytellä nautinnollisesti. Kolmen tunnin ajan! Sen lisäksi, että on läsnä töille. On erinomaista harjoitusta, että työpäivä on lyhyt. Jos mun nyt pitäisi tehdä kahdeksantuntista, en varmaan jaksaisi pysyä nahoissani, lihoissani & luissani koko päivää.

Niska jumiutui viikonlopun pilateksen jälkeen vanhalla tutulla tavalla. En vieläkään oikein huomaa ajoissa, milloin ja miten sitä pitää varoa. Olen kuitenkin sen tähden jättänyt joogailun väliin parina aamuna, oikaissut vällyjen välissä itseni oikein suoraksi ja jatkanut unia tai sitten pysytellyt vajaan tunnin (kunnes poika herää) siinä lämpimässä, läsnäolevassa ja nimettömässä olossa, johon on niin helppo jäädä kun on vasta vähän havahtunut tähän maailmaan. Ahhh. Se on... täydellistä. Melkein tekisi mieli kiittää, että niska jumiutui. No, pihkura: Kiitos!

Vanha kaveri

Vanha kaveri ottaa yhteyttä. No terve terve! Mikäs sut sai soittamaan/tekstaamaan/skypettämään/kirjoittamaan? Siitä onkin tovi. Luojan kiitos. Mutta ilmeisesti sulla on vielä sanottavaa.

Vanha kamu on vähän erilainen miehen hahmossa ja naisen hahmossa. Naisen hahmossa se on hyökkäävä, tunkeileva ja piittaamaton mun herkistä tunteista, enkä mä osaa pistää rajoja että ei kiitos, ei tätä mulle. Miehen hahmossa se on vauvamainen aikuinen mies joka haluu olla mun ystävä, ihastunut/äitihahmon tarpeessa, myös tunkeileva niin pitää yhteyttä mieluiten joka päivä eikä yhtään tajua että mua ei vois vähempää kiinnostaa mutta koska olen niin ihana ja kiltti, en voi sanoa sitä hänelle ihan suoraan eikä hän tajua mun epäsuoria vihjeitä eikä sitä etten välillä vastaa aikoihin.

Nyt se on italialainen heppu jonka kanssa satuin juttelemaan skypessä. Jossain vaiheessa huomasin, ettei hänen kanssaan oikein syntynyt juttua mua kiinnostavista asioista, joten meinasin unohtaa koko asian... mutta hän alkoikin pommittaa mua viesteillä. Vastailin silloin tällöin kohteliaasti. Olen hänelle kamu, sisko, ystava for ever. Eikä mua edelleenkään kiinnosta. Mutta nyt hän on ruvennut pyytämään multa apua johonkin pulmaansa, tahtoisi Suomessa käydessään tulla kylään jne. Eihän siinä mitään, mutta kun ei kiinnosta koko ihminen. Taas tässä tilanteessa! Eikähän tämä nyt edes mikään tilanne ole, en ole pallo jalassa eikä kukaan kurki illalla ikkunan takaa, mutta paikotellen pistää raivostuttamaan ja turhauttamaan, että osaan antaa niin vääriä viestejä ja vedän edelleenkin puoleeni näitä tyyppejä. Miten voisinkaan ilmaista ettei kiinnosta, kun olen itse yksinäisenä / pitkästyneenä hetkenä ottanut hänen viestinsä melkein ilahtuneena vastaan ja jorissut niitä näitä kanssaan, koko ajan ajatellen että tekisin jotain muuta mieluummin mutta kun muuta ei ole tarjolla? Tätä se laiskuus teettää. Ja pelko että mua pidetään tylynä, ja sitä paitsi onhan se kiva kun on ulkomaisia kontakteja!

Mahassa on hauska hyrinä. Miten hupaisaa toimintaa. Tästäkin saisi oivan sketsin. Nainen joka ei osannut pitää puoliaan. Onneksi olen naimisissa, muuten varmaan joutuisin avioon tän italiaanon kanssa :D

T-sanoja

Sain Villiinalta T:n. Jos luet tätä ja haluat osallistua, minä jakelen vuorostani aakkosia kommenttiosastolla.

Työ. Tässä olemassaolossa minun on tehtävä monenlaista työtä pysyäkseni hengissä tai ainakin jotenkin menossa mukana. Rakastan työtäni, enkä voisi kuvitella mitään minulle tällä hetkellä sopivampaa kuin kuvittamisen, taittamisen ja opettamisen kombinaatio. Toisinaan työ on hartiavoimin tehtyä, mutta toisinaan, kasvavassa määrin, se sujuu kuin...

Tanssi. Kun päästän irti jännityksistä, niin arkisesta toiminnasta tulee muotojen koreografiaa, ruumiin leikkiä juustohöylien ja likapyykkien ja lasertulostimien kanssa. Kuten kaikki Taide, myös tanssi kyselee mitä kauneus tai rumuus on tai toisinaan yksinkertaisesti vain roihuaa kauneutena, toisten tanssia on kaunis katsoa eläytyen ja oma tanssi tuntuu joka solussa kauneuden kokemuksena, siis suunnattomana helpotuksena. Tanssi musiikin tahdissa tanssilattialla tai olohuoneen lattialla keskellä päivää on ruumissa olemisen juhlaa. Rakastan sitä, kun ruumis on ensin jäykkä ja kaino, mutta lämmetessään ja päästessään rytmiin se muuttuu yhä elävämmäksi, ja lopulta se tekee asioita joihin en tiennyt sen pystyvän, nopeammin, yllättävämmin ja älykkäämmin. Eikä sillä taidolla ole enää mitään tekemistä itseni kanssa. Olen tanssinut afrikkalaisia tansseja, ne rytmit ja liikkeet ovat tavattoman iloisia ja maadottavia, koko ihmislauma tanssii niitä yhtenä hikisenä ruumiina. Kun liike breikin jälkeen vaihtuu toiseen ja sitten seuraavaan ja seuraavaan, on pakko laittaa ajatteleva mieli pois päältä ja antaa vaan yhteisen ruumiin tietää mitä pitää tehdä.

Taide. Tarvinneeko mun selittää?

Hei, oletteko huomanneet, miten upea on Quantum of Solace 007 –leffajulisteen Typografia? Huokaisen joka kerta kun ohitan bussipysäkin. Se suuri Q-kirjain, varmaan kustomoitu, ihana! Se miten nollat solahtavat sanojen sisään ohuina ja hivenen tummempina, ja se lopun toisiinsa selin oleva pari, seiska ja ase! Ah. Solace-sanan S on jännästi vähän isompi, sen alaviivakin on alempana kuin seuraavien kirjainten, ja sanat on jaettu riveille hieman orgaanisesti toisiinsa nähden. Kaunista.

Tietoisuus. Juuri nyt tuo sana tuntuu kovin maskuliiniselta, sellaiselta jota... palvon miehessä. Omassa miehessäni ja miehessä yleensä. Tietoisuus joka saa minut syttymään ja toisaalta suoristumaan itsekin. Onko ihme että miljoonat naiset itkevät kuunnellessaan Barack Obamaa? Tämä mies avaa ja lävistää meidät lujilla, oikeudenmukaisilla, kirkkailla sanoilla ja täyttää meidät suoruudella... kyllä, me pystymme, me toimimme, me rakastamme tässä maailmassa joka on niin mutkallaan ja rähmällään, mitä ikinä se vaatiikaan. Lauri kirjoittaa hienosti Obamasta tai pikemminkin siitä, mitä hän meille edustaa.

Toiminta. Sitä etten jää ajattelemaan ja kääntelemään asioita mielessäni vaan toimin silloin kun on sen aika. Viime päivinä minussa on avautunut omakohtainen oivallus, ettei oikeastaan ole niin väliä mitä teen, vaan miten teen. Olen kuullut sen sata kertaa, mutta nyt rupean tajuamaan mitä se tarkoittaa. Se on kuulkaa tavattoman helpottavaa! Olen ollut kova arpomaan pikkuasioissa, että olisikohan nyt hyvä keittää riisiä vai quinea-siemeniä ja teenkö virheen jos lepään sen sijaan että putsaisin pöydän ja millähän tavalla viisas ihminen siirtyisi lapsen syöttämisestä siihen että se syö itse? Olen alkanut tajuamaan, esimerkiksi lapsen kanssa, että ei sillä ole niin väliä mitä teen, kunhan teen mitä teen rennosti ja läsnäolevasti, parhaani mukaan. Poika on aina tehnyt itse aloitteen, kun sillä on ollut aika siirtyä johonkin uuteen vaiheeseen. En minä voi ajattelemalla ottaa selville, mikä on oikein.

Loput t-sanat ovat Tee, erityisesti Rooibos (vaikka täytyy myöntää että tässä kohdin olen vähän enemmän k-ihmisiä), ja Tapani/Tapio, joista jompi kumpi on melkein kaikkien läheisten miesten toinen nimi, Talo, jossa saan asua niin kauan kuin saan, mutta joka ei ole omaisuuttani, ja Tila - mitä muuta kuin tilaa täällä lopulta on?

Kymmenenkö näitä piti olla? No nyt tuli kyllä mieleen vielä Tähdet ja avaruus, yhdennellätoista hetkellä. Lempiviihdettäni. Ei niinkään blogi mutta se lehti.

Menossa mukana

Jotain on tapahtumassa.

Söin jälkiruoan ennen pääruokaa. Se ilahdutti mua. Kahvia ja hamppukeksin. Ei vitsejä, tai ihan vapaasti toisaalta! Kuka mitäkin rakastaa. Mä rakastan kauneutta ja ihmisiä. Kauneus ja ihmisten seura ravitsevat minua. Äiti sanoi että jo pienenä Anu aina heräsi säteilemään heti kun tuli vieraita. Sanoi sen vähän kirpeästi. Nyt äiti ja isä saavat vuorostaan olla vieraita, jotka tulevat taloon ja joille voin säteillä, mielelläni heidän kanssaan. Kauneus, kun kohotan katseeni ikkunaan, oli päivä miten musta ja märkä tahansa. Kiiltomusta, kaunis on tien pinta, sanoo graafikko. Kauneus on kuolemisen sivutuote. Kaikki tämä muuttuminen ja kuoleminen roihuaa kauneutena. Viimeiseen hengenvetoon, ja kummaa kyllä, vielä sen jälkeenkin. Kuoleminen ei lopu edes kuolemaan.

Ja toisinpäin. Kauneuden kokemus särkee sydämessä. Sydämen. Se repeää auki, kerta toisensa jälkeen. Kuura joka himmentää värit ja jäljelle jää pinnan alainen hehku, kehä ykkösen sinfonia tilhille, peiton mellakka siihen sointumattoman lakanan päällä, aina kun avaan aistini. Pääruuaksi oli spagettia ja mung-papukastiketta. Mahassa on lämmin, juustoinen olo. Poika nukkuu pakkasessa. Työt, sommitelmat, saavat odottaa vielä hetken.

Ihmettelen, mitä tämä kauneus oikein on, miksi se on? Ja toiset ihmiset? Kaikki tämä roihu. Kiitos! Ihan täysillä tässä maailmassa mukana. Eikä kuitenkaan, ja siltikin. Täytyy tuntea joka solua myöten kaikki mikä ilmenee. Päästää irti näistä jännityksistä, niinkuin nytkin teen, hei hei. Ei mun tarkoitus ole olla epäselvä tai kryptinen, sanat tunnustelevat tietään sisäänpäin kirjainten pimeydessä, tai siis ulospäin ruudun häikäisyssä. Naapurissa käynnistyy auto, ja itkuhälytin pärisee hetken.

Alt+tab vaan, ja olen rakkaiden velvollisuuksien parissa.

Kotiin

Ikkunalasien väliin on jäänyt vettä, se aaltoilee bussin liikkeiden mukana kulmalta toiselle. Poikkileikkaus merestä. Rintakehän sisällä tuntuu sama liike, hyvän olon, tai onko se hyvää vai mitä, en tiedä, mutta siinä on hyvä levätä. Koneisto allamme pitää matalia kurahduksia ja kumahduksia, poika ja tyttö puhuvat jostain mikä on kiertänyt Facebookissa, varmaan joka päivä tai joka toinen päivä, joka puolelta tullut, ihan tajutonta, ajoneuvo pysähtyy täsmällisesti kyltin kohdalle ja astun toisena ulos. Kävelen vinossa, vaappuen, kainalossa jätelavalta poimittuja lastulevyjä. Maalausalustoiksi. Kuusen latvassa istuu varis ja nyt näen sen, mitä olen aina ihmetellyt: miten niin painava lintu voi istua tukevasti kapean vuosikasvun päässä, ei se noin vain käykään, latva taipuu, huojuu, miten elegantisti lintu levittääkään siipensä, pyrstönsä hakiessaan tasapainoa. Liike pysähtyy äkkiä, lintu jää nurinpäin käännetylle nuottiavaimelle istumaan. Hiljaisuus. Syntynyt siluetiksi, ei mitään ylimääräistä. Ja tuo musta, kapeaharteinen kuusi taivaan haikeita, vaaleanpunaisia ja -sinisiä vivahteita vasten. Miten voikaan olla näin hyvin, että saa mennä kotiin rakkaiden luo, että saa elää tulevia ja meneviä nautintojaan ja vaikeuksiaan tällaisen meren pisarana, sellaista syvyyttä vasten. Saa tehdä työtä jota rakastaa, melkein kaikkea siinä, sitä puisevaa rutiiniakin. Puut ovat hämääjiä, ne osoittavat, osoittavat ylöspäin, että mikään ei ole aivan sitä miltä näyttää, rutiinitkin, näennäisessä pysyvyydessään, toistuvuudessaan, tavanomaisuudessaan. Kävelen ylämäkeen, halki pienten valojen kujan, märkien oksien läpi, ja siinä se on. Puinen mökki puunrankojen ja kuolleiden puunlehtien keskellä. Koti, sanan ihan tavallisessa merkityksessä.