Päivitys.

Toinen viikko töitä alkaa olla lopuillaan. Toinen mokoma jäljellä. Nautittavaa, mutta vähän raskastakin. Unettomuus palasi rytinällä kolmisen viikkoa sitten ja jouduin ottamaan siihen nyt lääkityksen, tai oikeastaan sama lääke migreeniin ja unettomuuten. No, toivottavasti se nyt alkaa tepsiä. Mulla ei ole koskaan ennen ollut migreenin estolääkitystä, mikä on oikeastaan hassua koska mulla on kuitenkin ollut aika paha migreeni. Olen aina kuvitellut että voisin päästä siitä jollain jumpalla tai elintavoilla tai käsittelemällä sen syitä tai vähän valaistumalla. Se on vaan pahentunut vuosien mittaan. Raskaus- ja imetysaikaa lukuunottamatta.

Kuinka henkevää aloittaa sairauskertomuksella. Mutta menköön. Tämmöinen(kin) mä olen.

Illat tuntuvat tosi lyhyiltä. Nyt vasta tajuan, miten vähän työssäkäyvät ihmiset tapaavat lapsiaan. Mies on onnellinen kun saa olla vapaalla ja viettää kaiket päivät pojan kanssa. Heidän välinsä ovat kovasti lähentyneet entisestään. Mä nautin että saan syödä lounaan rauhassa, jutellen jonkun aikuisen kanssa.

Mun työhuone on erään järjestön tiloissa. Täällä on mukavia ihmisiä jotka ovat toivottaneet mut tervetulleeksi kahvipöytäänsä. Ja taitto- ja kuvitustyötarjouksiakin olen saanut.

Tavallinen olo. Tosi tavallinen.

Kyllä se siitä

Kirjoitin tämän eilen illalla.

Siirsimme mun tavarat varastosta uuteen työhuoneeseen. Huomenaamusta lähtien olen sitten neljän viikon ajan töissä. Ihanaa!

Mulle sattui merkillinen tapaus. Varastofirman ulko-oven avaussysteemi oli muuttunut joskus aikaa sitten, enkä millään löytänyt sitä uutta avainkorttia enkä totta puhuen edes muistanut, olinko sellaisen saanut. Ennen lähtöä koetin soittaa varastolle mutta siellä oli niin pitkään varattua, että arvelin ettei siellä ole henkilökuntaa paikalla. Mutta tavarat piti saada ulos, paku ja muuttoapu oli jo järjestetty. Lähdin hölmön luottavaisena sinne varastolle jo vähän ennen muuta muuttoporukkaa, ”selvittämään reittiä”. Miten sitä reittiä muka selvittää kun ei ole avainta ja on sunnuntai-iltapäivä? No, heti kun olin saapunut varaston tyhjään pihaan, siihen kaarsi toinen auto. Sieltä nousi rivakasti ulos mies, joka näytti etäisesti tutulta. Perässä nousi nainen, jota tuijotin ja hetken löi tyhjää. Sitten tajusin että mun vanha kurssikaveri, vähän enemmän harmaata tukassa mutta sama tyyppi. En aluksi edes tajunnut olla hämmästynyt ihmepelastumisesta. He olivat menossa omalle varastolleen ja päästivät mut ulko-ovesta sisään, kun tietysti uskalsivat luottaa tuttuun ihmiseen. Oman koppini avain mulla tietysti olikin.

Ja mä kun olen muutaman päivän ajan vannonut uuden oivallukseni nimiin (joka on siis suorastaan klisee mutta kolahti mulle aiemmin tällä viikolla): Kyllä se siitä.

Mistähän se alkoi? Varmaan siitä pikkujutusta, kun kuulin ystäväni kehuvan, kuinka heidän purjehduksensa vauvan kanssa meni tosi hyvin, vauva ei itkenyt ihan koko aikaa... minua rupesi naurattamaan, että ihana asenne, ja näin äkkiä välähdyksenomaisesti, miten negatiivisesti itse suhtaudun moniin tilanteisiin, ja miten pessimistisesti arvioin asioiden lutviutumista, ja miten paljon helpompaa on puhua ongelmista kuin siitä mikä on hyvin. Takaraivossa jyskyttää usein pahin mahdollinen skenaario, vaikka muka koetan ottaa rauhallisesti ja henkevästi haasteet vastaan. Tän havahtumisen jälkeen mulle rupesi avautumaan semmoinen outo mahdollisuus, että jospa asiat todellakin vain ratkeavat jos luotan siihen että ne ratkeavat. Entäpä jos ihan kokonaan jätän pois kaiken vatvomisen? Jos rupean ihan tyhmän optimistiseksi? Kyllä se siitä. Voi, mä en pysty sanallistamaan sitä, mikä tässä mulle tuntui niin... joku semmoinen... helpottava urpoksi heittäytyminen. Ja outo mahdollisuus että tässä kaikkeudessa asioiden on tarkoitus järjestyä ihan oikein, jopa meidän hyväksemme, ihan arkisissakin tilanteissa.

Katotaan miten mun käy :)

Loistava olento

Mulla on työhuone! Mulla on työhuone! Mulla on... ai niin, enhän mä ole vielä allekirjoittanut sopimusta, ei mulla ole vielä mitään - edelliset työhuoneen vuokraamisyritykset silloin joskus vuosi sitten menivät järjestään myttyyn, paperit suunnilleen syttyivät palamaan juuri kun olin asettamassa kynän kärkeä viivan päälle. Työpöytä, arkistolaatikko ja muut kamat ovat maanneet kalliissa varastossa. Se oli varmaan ihan oikein, näihin saakka. Nyt olisi hyvä päästä päivittäin kotoa jonnekin työskentelemään, miehellä alkaa ensi viikolla isyyskuukausi ja meillä on niin ahdasta että maalaushommille ei kerta kaikkiaan ole tilaa.

Olemme sopineet erään ystävän kanssa että ensi syksynä hoidamme lapsia vuorotellen parina kolmena päivänä viikossa niin toinen pääsee aina omalle työhuoneelleen. Olen oikein innostunut. Juuri näin, ei poikaa kannata vielä mihinkään tarhaan laittaa, mutta että pääsee välillä vähän tekemään sitä työtä mitä rakastaa ja poika tapaa vähän muitakin ihmisiä.

Toivumme viime viikosta. Mulla meni unihommat reissussa uudestaan ihan sekaisin. Ja pojalla meni kaikki pasmat, mitä ne sitten lienevätkään, mutta se ilmenee siis kaikessa, unessa, syömisessä, mielialoissa. Ei me oltu kuin mun vanhempien luona miehen työmatkan ajan, ei sen hurjempaa. Ja minä kun kuvittelin että tässähän voisi kesällä lähteä jonnekin oikeen matkalle, vaikka Ahvenanmaalle pyöräilemään pariksi viikoksi, poika pyörävaunuihin (tai miksi niitä kutsutaankaan). Mutta jos paikan vaihtaminen on näin rankkaa niin ei mulla taida vielä olla voimia. Hoijaa.

Toisaalta, miehen kanssa olisi varmasti rennompaa kuin vanhempien. Olenko maininnut: Mies! Luukinttu. Hauska hoopo. Aivan loistava olento.