Poika oli kasvanut huimasti, noussut keskimittaisesta korkeimmalle pituuskäyrälle. Kyllä se on syönytkin, syönyt ja syönyt, mulla ei ole meinannut edes maito aina riittää, no, nyt tiedän yhden syyn. Välillä pitää syöttää tippa linssissä kun se imee kuin älyttömän lujaa (prkl).
Nämä viikot ovat toisaalta olleet hissuttelua, tissuttelua, mukavaa hiljaiseloa kodin seinien sisällä, ja toisaalta välillä tunteiden vuoristorataa. Onneksi saan mylläköihin yleensä etäisyyden, viimeistään puhumalla miehen kanssa tai soittamalla jollekin viisaalle ystävälle. Tänään nauroin jo katketakseni kun myönsin kaverille, että tässä taannoin oli kyllä yksi väsynyt, migreenin viruttama päivä, jolloin kaduin sydämestäni että olen lähtenyt koko hommaan – mikä kauhea loukku, ja pahemmaksi ja lopullisemmaksi sen tekee se että sitä loukuttajaa rakastaa niin kamalasti!
Pojan kanssa oleminen ei sinänsä ole se vaikein juttu, vaan se että on (usein) niin sidottu kodin seinien sisälle. Ja se että imetys ei ole käynnistynyt niinkuin elokuvissa, se sattuu usein, ja toisinaan maito loppuu kesken. Kun imetys ei suju, se vie mielen matalaksi, ja sen voima tehdä niin on ollut toistaiseksi tosi vahva. Imetys kun on tällä hetkellä aika keskeinen osa sekä mun että pojan elämää, herra kun vielä hörppii päivät pääksytysten, se on se tapa, jolla me ollaan yhdessä. Joskus taisin kirjoittaa siitä, miten ruoka on materian muotoon tullutta rakkautta ruumista kohtaan – nyt tuo lause on todempi kuin koskaan. Mutta se että maito loppuu, ei tarkoita, että rakkaus loppuu, sen koetan muistaa ja kertoa joka kerta tolle pikkuisellekin. Rakkaus pysyy, vaikka joutuisin tekemään jotain ikävää kuten pujottamaan paidankauluksen pään yli, rakkaus pysyy kun olen toisessa huoneessa, rakkaus pysyy, tää maailma vain sattuu olemaan tällainen alkamisten ja loppumisten maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti