perjantaina, maaliskuuta 27, 2009

Pehmoeläjä

Kahden viikon opetusjakso on ohi. Oli hauskaa ja raikasta. Oli ihanaa uppoutua uusien ihmisten kanssa aihepiiriin jota rakastan, ihanaa käydä lounaalla vanhojen opiskelukavereiden kanssa jotka nyt ovat töissä entisessä opinahjossa. Olen kiitollinen ja ihmeissäni siitä millaisia opiskelijoita kohtasin. Lempeitä, lahjakkaita, viisaita, huumorintajusia, avoimia, eläviä ihmisiä.

Hieman raskasta ja jännittävää oli myös. En nukkunut kunnolla kahteen viikkoon, jokin pinnanalainen jännitys sai heräilemään. En ottanut asiasta ongelmaa. Nyt kun rupeama on ohi, väsymys alkaa painaa. Lievä huonovointisuus ei ainakaan toistaiseksi ole kääntynyt migreeniksi. Ruumis yrittää toimia vanhan kaavan mukaan, rupeaa painumaan sykkyrään, jännittyy, käpertyy, ikäänkuin suojautuisi, vaikka onkin siten tuottanut vain vahinkoa itselleen. AUKI, sanon itselleni. Rentoudun ja avaudun. Olen ihan pehmeä. Koko olemassaolo tulee iholle. Se ei uhkaakaan minua vaan hivelee ja syleilee. Vaikka kevätaurinko tuntuu aluksi raa'alta. Huono olo väistyy vähitellen, ruumis oikenee. Aistit herkistyvät, tasapainottuvat.

Katsoin netistä ohjelmaa jossa Richard Dawkins koetti kaikin keinoin todistaa kaikille kirkonmiehistä ja poliitikoista opettajiin ja katsojiin, että evoluutio on totuus elämästä ja vain tieteellinen lähestymistapa voi tuottaa oikeata tietoa maailmasta jossa elämme. Olen iloinen ettei minun tarvitse todistaa mitään kellekään. Kaikki vain on niinkuin on. Eikö ns. darwinismikin ole lopulta vain sitä, että kaikki vain on niinkuin on ja tapahtuu niinkuin tapahtuu, ja olemme tässä ja nyt ja se on eräällä tavalla vääjäämätön seuraus siitä että olimme tuolla silloin, ei siksi että maailma toimisi syy- ja seuraus-idealla vaan siksi että... kaikki vaan on niin kuin on, ja se mitä oli, oli? Ehkä silmän mekanismi on aikojen saatossa kehittynyt alkeellisista valoherkistä soluista, mutta se on mennyttä, nyt on nyt, eikä muuta ole. Huu!

Jännää. Miten tieteilijät voivat uskoa käsitteisiin? Kuten syy? Tai seuraus? Eiväthän he pääsääntöisesti kai usko henkimaailman asioihin. Missä ne käsitteet heidän mielestään ovat?

Hmm. Tieteilijät. Siinä yksi käsite, minun päässäni. Kuinka helppoa olisikaan jäädä kyselemään kuvitteelliselta tieteilijältä vielä hieman lisää. Tunnen väittelyn kutsun lievänä jännityksenä hartioissa. Menen pehmeäksi. Hyvää yötä.

lauantaina, maaliskuuta 21, 2009

Toukka

En malta olla kirjoittamatta pientä muistiinpanoa. Paitsi että... nyt kun ryhdyin kirjoittamaan, tajuan että tarpeeni olisikin ehkä kertoa jollekulle kasvotusten. Mutta olettehan te siellä, jotenkin. No... olin jälleen tapaamassa sitä yhtä tyyppiä, istuin hänen kanssaan läsnäolevan puolitoistatuntisen. Sinä aikana näin selkeästi tarpeeni tulla, pelkistyä, pelkäksi siksi mikä olen, ilman näitä lisukkeita, naamioita ja kuoria, jotka ilmenevät vaikkapa jännityksenä... tai sosiaalisena hymynä, jännitystä sekin... tai vastustamisena tai vaatimuksena, kaikki ne ovat sitä samaa.

Ja sitten toisaalta, en voi nopeuttaa enkä pakottaa mitään. Kaikki on niinkuin pitääkin ja kaikki tapahtuu kuten tapahtuu. Kohtaamisessa nousi kuva toukasta joka on kotelonsa sisällä, se kasvaa ja voimistuu siellä, se tarvitsee kuorensa, niin kauan kuin tarvitsee. Tullakseen siksi mikä se on.

maanantaina, maaliskuuta 16, 2009

Ilmoitusasia

Jään nyt tauolle bloggaamisesta ja sen sellaisesta. Pari viikkoa olen päivät pitkät opettamassa, ja sen jälkeen otan varmaan vielä pari viikkoa lepoa virtuaalisesta ihan muuten vaan. Viesteihin vastaan kyllä.

Olkaa sitä mitä olette. Halaus.

lauantaina, maaliskuuta 07, 2009

Kohti vaaraa, Isovaaraa

Syön lounaaksi jääkaappia tyhjäksi. Hmm, mitäs täältä löytyy. Maksamakkaraa. Viininlehtikääryleitä. Oliiveja. Öö... toisenlaista maksamakkaraa. Vähän jukurttia. Pojalta jäänyt mössö. Hapankaalia. Parsakaali nahistunut, hyvä, ei tarvitse kypsentää kauan. Joo, kyllä tästä kylläiseksi tulee.

Olen nukkunut viime yönä kohtalaisesti. Sain työt eilen ihan hyvään vaiheeseen, vaikkakaan en valmiiksi, mutta se oli asiakkaalle ok. Olen pakannut jo pari päivää ja se täytyy viimeistellä tänään. Voisiko, olisiko mitenkään mahdollista, että en kehittäisi mitään tämän kummempaa lähtöhärdelliä? Mitenkähän se olisi mahdollista? Olisiko esimerkiksi niin että en jatkaisi tätä (toki äärettömän tähdellistä) raporttia tämän pidempään vaan tekisin sen minkä tiedän tehtäväksi?

Aikomuksenamme on hiihtää, eräät ystävät siellä ovat uhanneet antaa mulle reikihoitoa nelikätisesti, ja lopuksi on miehen 94-vuotiaana kuolleen mummin hautajaiset. Kaikkea hyvää, siis.

perjantaina, maaliskuuta 06, 2009

Sommittelen

Väsymys hyökyy, mies tulee huomenna, vielä pitää jaksaa valvoa kuumeisen ja kivuliaan pojan kanssa ehkä ensikin yö ja pakata omat ja pojan tavarat ja matkustaa autojunalla Lappiin. Pitää jaksaa... se etten osaa nukkua junassa... nyt pitää kestää vaan tämä hetki, tai ei pidä, mutta se on fiksua, tai ainakin totta. Muu ei ole.

Koetan tehdä töitä, poika nukkuu, olen käynyt tuudittamassa hänet uudestaan uneen ainakin kuusi kertaa. Jännitys pakkaantuu hartioihin. Samalla tiedän että kaikki on hyvin.

En tiedä miksi mutta nyt toimii sellainen lause, että kun huomaan liiteleväni jossain, sanon itselleni "en ole läsnä". Sitten olen. Heti. Ei kovin positiivista ajattelua :D

tiistaina, maaliskuuta 03, 2009

Apua

Mies lähti työmatkalle ja sain heti mahataudin. Olin huolissani että jos se yltyy yhtä hurjaksi kuin viimeksi, joululomalla (mulle mahataudit on vähän uusi ilmiö, en ole aiemmin juuri niistä kärsinyt), ja miten sitten pärjään yksin pojan kanssa. Makasin yöllä mahakouristuksissa ja mietin kauhuissani, että KUKAAN EI KUITENKAAN TULE AUTTAMAAN. Kohta tajusin, että tämä on hulluutta, kaikki järjestyy, on aina järjestynyt, rentouduin. Sitten taas KUKAAN EI TULE... ja taas paluu todellisuuteen. JA TAAS, ja taas, ja TAAS. Uusintakierroksissa oli se hyvä puoli että joka kerralla uskoin itseäni vähän vähemmän. Lopulta mahakipu ilmeisesti hellitti koska olin vaipunut uneen.

Seuraavana päivänä maha oli löysällä mutta pärjäilin aivan hyvin enkä edes tarvinnut apua. Että se siitä. Paitsi että - sitä seuraavana aamuna, eli eilen, laukesi voimakas migreeni, olin aivan veltto ja kyvytön. Lievä kauhu alkoi nousta kun poika aamun alkajaisiksi putosi korkealta sängyltä pää edellä ja heti kohta kaatui pienen tuolin kanssa. Sekin alkoi olla aika poloisena. Tajusin että todellakaan en ole tehtävieni tasalla. Mua pelotti, ahdisti ruveta soittelemaan ihmisille ja pyytää apua. Sitten kun lopulta apua alkoi tulla ovista ja luureista, ihana naapurin perhe lupasi ottaa pojan illaksi luokseen ja eräs äitiyslomalainen enkeli tuli aamupäiväksi syöttämään, ulkoiluttamaan ja laittamaan pojan päiväunille, olin aivan äimistynyt. Melkein itkin silkasta helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Sain maata koko päivän liikkumatta pimeässä ja oksentaa juomisyritykseni ihan rauhassa ja tiesin että poika on parhaissa käsissä.

Olen suurimman osan elämääni ollut huolissani lähinnä siitä että saanko minä tarpeeksi rakkautta, tarpeeksi apua, tarpeeksi mitä hyvänsä. On oikeastaan helvetin hyvä joutua kohtaamaan tuollainen pelko ja nähdä että se on ihan puppua. Minä olen saanut, ja saan, yltäkylläisesti, aina tarpeeksi ja enemmänkin. Olen viime aikoina pikemminkin tajunnut että kannattaa antaa, auttaa, niin paljon kun vaan, eikä yhtään huolehtia että onko se nyt itseltä pois. Ei se ole. Päinvastoin.

Miehen ihana mummi, yhdeksänkymppinen ja täydessä vedossa, syvässä iloisessa kristinuskossa, keroi kerran että kun heillä nuorena perheenä oli iso asuntovelka, tasaisin väliajoin tuli tilanteita että ei kerta kaikkiaan tiennyt mistä sen lainanlyhennyksen tällä kertaa taikoisi. Mummi sanoi että silloin hän aina lähti tarjoamaan apua tutuille perheille, kuka nyt mitäkin tarvitsi. Ja kohta se tarvittava rahasumma ilmaantui heille jostain ihmeen kaupalla. Tämä kertomus nauratti mua. Se on niin tosi.

Tajuan että se mitä mä tarvitsen... on antamista. Se tekee niin hyvää mulle, se aukaisee mut. Ei se aina helppoa ole, mutta viime aikoina olen vähän harjoitellut, heh, jollain pikku jutuilla. Vienyt jollekulle pussillisen pähkinöitä, tarjonnut lounaan, semmoista pientä. Tunnen että mussa on kitkaa, kitsautta jonka on kuluttava pois. Olen pienestä pitäen ollut peloissani että suoriudunko läksyistä, töistä, luvatuista tehtävistä, ja takertunut niihin, mun on hoidettava nää ensin, nyt mä en ehdi muuta..! Autan jos se sopii mulle täydellisesti. No, se saa mennä. Sen aika on ohi.

Niin että jos on jotain niin - autan mielelläni. Autan itseäni samalla. Varsinkin kun ei täällä lopulta ole muita kuin minä. :)