Ajan kysymys

Ostimme viikko sitten auton. Se on iso ostos, vaikka käytettynä hankittiinkin, ja vaikuttaa varmaan elämään monin tavoin. Mutta toisaalta... aika sama. Muutenkin hankinnat, eritoten jos kyseessä on jokin tekninen laite, jättävät mut usein aika kylmäksi. Harvemmin saan ostamisesta iloa, paitsi toisinaan tyydytystä siitä että työ (hankkimisen vaiva) on tehty. Eikä musta edes tunnu, että se laite sen ostamisen jälkeen oikeastaan olisi mun, se vain on mun käytettävissäni, kunnes lakkaa olemasta. Otan parhaani mukaan selvää, miten laite toimii, mutta mulle ei synny vempaimiin kovin kummoisia suhteita. Ennen saatoin kiintyä vaikkapa läppäriin, pitää sitä vähän kuin liittolaisena, työkaverina. Ja jos se ei toiminut, tunsin itseni petetyksi. Nykyään läppärikään ei herätä oikein mitään (no ei kai, kun sulla on PC, sanoisi parikin kaveria, ehee). Kun tämä läppäri kuoli (mikä sitten osoittautui väliaikaiseksi, laitteiden kohdalla voi käydä niin), se tuntui yhdentekevältä.

No, tätä kiintymättömyyttä voidaan testata, kun joku toinen vaikkapa varastaa tai rikkoo jotain mun ”omaa”. (Ja elämä takuulla testaakin.) Se kyllä hätkähdyttää. Pahin loukkaus, jonka muistan, oli se kun eräälle grafiikan pajalle murtauduttiin ja meidän seinällä kuivuvien töiden päälle oli spreijattu jotain hopeisella vannelakalla. Itse tehty kuva tuntuu omalta, vaikka se tosi asiassa on jo irronnut minusta, eriytynyt ulkoiseksi muodoksi. Idea on kyllä tiettynä hetkenä kummunnut sisältä, se on sillä ainutlaatuisella hetkellä ehkä ilmentänyt jotain omaa. Mutta eihän paperin tai maalin, tai minkään, voi odottaa kestävän aikaa, ja ajassa riehuvia teini-ikäisiä koiperhosia.

Tämä aika on jotenkin jännää, se pakottaa niin tietoiseksi siitä, että eläminen on haurasta ja hetkellistä. Vakuutusvirkailija halusi, että hankkisin heiltä vapaaehtoisen eläkevakuutuksen. ”Näin pienellä satsauksella (pakollinen yrittäjäeläke) olet pulassa tullessasi eläkeikään”, hän sanoi. Mä nauroin vahingossa ääneen ja mies katsoi mua paheksuvasti. En sitten ruvennut selittämään, että kukaan ei tiedä a) mitä mä silloin tarvitsen etten olisi pulassa, b) olenko silloin elossa, c) onko teidän vakuutusyhtiönne olemassa, d) onko edes tätä tuntemaamme maailmaa enää olemassa. No, ei tämä kaikki tietenkään estä eläkesäästämistä tai mitään muutakaan suunnittelua ja varautumista. Kyllä vakuutuksia voi ottaa, on mullakin niitä. Mutta eivät ne lopulta mitään turvaa eivätkä vakuuta, hyvänen aika.

Nykyhetki on merkillinen paikka, sekään ei toisaalta tarjoa turvaa miltään ulkoiselta, mutta nykyhetkessä vain on mahdotonta tuntea huolta tai turvattomuutta, koska ei ole olemassa mitään mihin huoli viittaisi.

Olen viime päivinä hiljentynyt useammin, määrätietoisemmin, siis istunut hiljaa yhtäjaksoisesti vähän pidempiä aikoja. Täytyy sanoa, että se on ollut haasteellista! Ajatuksia, suunnitelmia, kutinaa, kipua, uneliaisuutta. Lyhyitä tipahtamisia rauhan paikkaan. Se on tuntunut kiusalliselta, olen joutunut taas kerran nielemään useita sangollisia ylpeyttäni. Että olenkin näin... alussa. Mutta toisaalta tässä, tässä vain.

Hiljaisuuden ituja

Huomaan olevani yhtä aikaa väsynyt (tai pikemminkin helposti väsyvä) ja innostunut ja jaksava. Kiinnostava yhtälö. Teen paljon, mutta minun täytyy levätä välillä. Vähän väliä. Ja minä lepään. Nautin tästä raskaudesta senkin takia, että se ohjaa minua tottelemaan ruumiin käskyjä epäröimättä. En ole ennen tätä kevättä kokenut tällaista selkeyttä kehoni suhteen. Huomaan hyvin monien asioiden tapahtuvat aivan itsestään. Minun ei tarvitse muistaa tai huolehtia. Sellainen toiminta, mikä olisi mahdollisesti haitallista minulle tai pikkuiselle, loppuu ihan itsestään. En edes muista mennä savuisiin pakkoihin, tai jos intoudun rehkimään kasvimaalla, siirryn pian lepäämään, enkä jää jumittamaan ja yrittämään vielä vähän. Siinä on jotain sellaista uutta kyselemättömyyttä. Tämän vaihteen tarkoitus on tietysti suojella kasvavaa elämää, mutta varmaan myös opettaa naiselle itselleen jotain naisena ja ihmisenä olemisesta.

Olen kuullut monien muiden naisten kokemuksia raskausajasta, ja ne vaihtelevat kyllä valtavasti. Moni joutuu kohtaamaan kaikki mörkönsä ja pelkonsa. Siinä piilee tietenkin mahtava mahdollisuus selkiyttää elämäänsä ja saavuttaa uudenlaista väljyyttä ja vapautta suhteessa tunteisiinsa. Mulle taas on tähän mennessä suotu jonkinlaista tyyneyttä ja rauhallisuutta ainakin suhteessa tähän raskauteen ja sen etenemiseen. Ja ehkä se vaikuttaa muihinkin asioihin. Ainakin nyt pidemmällä raskaudessa (vähän yli puolenvälin) huomaan, että kaiken maailman asiat eivät tunnu niin kovin vakavilta. Teen työni, mutta... minä vain teen sen, se ei ole niin ihmeellistä. Oma kirjankuvitustyöni etenee askel askeleelta, sitä on kivaa tehdä, saan siitä iloa, mutta ei se ole niin suurta. Ehkä siksi sitä onkin helppo tehdä.

Toisinaan tulee haasteita. Jokin aika sitten vauva alkoi liikkumaan kohdussa. Se oli ihanaa. Mutta sitten tulin huolestuneeksi. Miksi se ei tänä iltana liiku, kun eilen tunsin sen liikkuvan? Huoli oli ihan uusi tunne tämän raskauden aikana. En voinut lakata tarkkailemasta ja tunnustelemasta vatsaani. Olin näiden tunteiden kanssa pari kolme päivää, katselin niitä, ja lopulta saavuin pisteeseen, jossa hyväksyin tilanteen. Se liikkuu tai ei liiku, minä en voi tehdä kuin sen minkä teen ja olla se mikä olen. Mua ei huolen keskellä auttanut, kun joku lohdutti että kyllä kaikki menee hyvin. Olen edelleen tietoinen, ehkä jopa hitusen enemmän kuin aiemmin, että mikään elämä ei ole ikuista eikä minulle ole annettu takuita yhtään mistään ulkoisesta seikasta tässä maailmassa. Mutta en ole enää huolissani. Mä näin, ja näen juuri nyt tätä kirjoittaessani, että lopulta lapsi(kin) on rakkaus, ja rakkaus on nyt. Rakkaus ei kuole, vaikka kaikki muu kuolee aikaan ja aikanaan. Kuulostaa korkealentoiselta... mutta en osaa sitä sen konkreettisemmin selittää.

Yksi pikku haaste tuli tällä viikolla eräästä työryhmästä, jossa olen mukana. Kaksi henkilöä otti yhteen. Mun mieleni alkoi vaatimaan, että tämä hieno draama kuuluu minullekin, minun on otettava kantaa, päästävä osalliseksi, puolustettava syytöntä, siloiteltava pelikenttää, milloin mitäkin. Kuuntelin näitä vaatimuksia, pieniä kiusauksia tarttua puhelimeen, kirjoittaa napakka sähköposti, soittaa toiselle sivulliselle päivitelläksemme yhdessä muka viileältä etäisyydeltä... mieli on pelle! Pieni, huvittava olento. Minä en onneksi tehnyt yhtään mitään, vaikka mieli teki. Lopulta toinen draaman henkilöistä erään puhelun yhteydessä sanoikin oma-alotteisesti, että tämä on heidän kahden välinen asia. Siihen ei mielellä ole oikein mitään jatkettavaa. Koko draama hajosi pölynä ilmaan. On palkitsevaa, kun pystyy oikeassa paikassa olemaan reagoimatta.

Ja pinaatinsiemenet itävät mullan pimeydessä.

Sietämisestä

Jotain tapahtuu, mutta en oikein tiedä mitä. On tapahtumisen tunne. Mieli on aika rauhallinen. En ole hiljentynyt kovin usein enkä systemaattisesti, ehkä siksi, että mieli ei useinkaan muistuta itsestään. Ajatuksia on, mutta ne ovat rauhallisia, piileviä, huomaamattomia. En oikein tiedä, mitä ajattelen päivät pitkät.

Luen kirjaa meditaatiosta, Jack Kornfieldin A Path With Heart, joka saa mut huomaamaan, että rauhaisan pinnan alla kuitenkin liikkuu kaikenlaista. Aamuiset unetkin ovat levottomia pienpetoja, ne kiertelevät lisääntymisen ja rakastelun teemojen ympärillä... enkä oikein saa niistä otetta.

Kirjassa puhutaan tunteiden nimeämisestä hiljentymisessä. Tiedän, että olen joskus tutustunut nimeämisen ällistyttävään voimaan, mutta en muista missä ja milloin. Erään toisen kokemus sen sijaan on jäänyt mieleeni: Ystäväni, opettaja, kertoi kuinka hän oli epähuomiossa antanut oppilaalle väärän arvosanan todistukseen ja tämä oli nostanut siitä jonkun jutun. Ystävääni harmitti ja hävetti kovasti, ja hän kertoi minulle, kuinka hänen harmituksen noustessa piti aina hokea itselleen: ”Minä tein virheen. Minä tein virheen”. Tunnistin heti lauseen helpottavuuden. Tapahtuma sai nimen: virhe. Ei sen vähempää eikä enempää.

Kun luen kirjaa, minussa kihisee innostus. Voin ottaa hiljentymisessä apulaisikseni kaikki hankalat tunteet, joita tunnen sen aikana! Ikävystyneisyyden, pelot, levottomuuden, vihan... voin olla hiljaa kulloisenkin tunteen kanssa, kuunnella sitä hiljaisuuden avaruudessa, antaa sille nimen. Pelko. Hei pelko. Sinähän se siinä. Ja vähitellen voin ruveta käyttämään nimeämistä muissakin arjen tilanteissa.

Ja tosiaan, kun olen läsnä vaikkapa inhon ilmetessä (kuten eilen), ja annan tunteelle nimen, inho, sen kanssa on heti helpompi olla. Kohta huomaan, että tunne muuntuukin - peloksi. Sitten takaisin inhoksi. Sitten tunnen raivoa. Outoa, mutta paikoitellen melkeinpä siedettävää. (Ja minä kun luulin olevani ihan rauhallinen!)

Olen näissä asioissa kärsimätön. Tahtoisin, että avautuminen ja selkiytyminen tapahtuisivat heti kun olen oivaltanut jotain. Minun on vaikea hyväksyä, että toisia asioita vain pitää sietää aika kauan, ennen kuin ne voivat avautua. Nyt tuntuu, että olen saamassa lisää eväitä tuohon sietämiseen, sietämiseen, sietämiseen.

Entinen kroonikko muistelee

Kahden viikon sisällä kaksi ihmistä on sanonu mulle, että sähän olet aina se joka on paikalla jo etukäteen, kun on joku kokous tai sovittu tapaaminen.

Minä! Ajoissa! Etuajassa! Se on muuten totta! Mä olen ollut myöhästelijä pienen ikäni, mutta nyt se on jotenkin kääntynyt.

Olenhan mä lukemattomat kerrat hävennyt sitä että haaskaan muiden aikaa. Ihmetellyt, että näinkö vähän kunnioitan toisia? Näinkö haen huomiota? Olen päättänyt luultavasti kymmeniä kertoja, että enää en myöhästele. Mutta päätökset eivät pidä, ainakaan minulla.

Usein kehutaan, että anteeksi on kaunis sana (jopa Suomen kielen kaunein!). Mutta joskus, jopa usein, se on täysin vastuuton sana. Mun ajoissa olemiseni sai alkunsa siitä, että lakkasin pyytämästä anteeksi myöhästymisiäni. Päättelin, että jos kerran olen myöhässä eikä minulla ole aikomusta olla ajoissa ensi kerrallakaan, on aika tekopyhää pahoitella ja selitellä asiaa. Tulin myöhässä, koska olin myöhässä, piste. Tätä kesti pari kolme kuukautta. Oikeastaan lakkasin tuntemasta huonoa omatuntoa myöhästymisestä. Samalla kun kuitenkin havainnoin, miten ikävää ja typerää on tarkkailla kelloa stressihiki puserossa ja kireillä jonkun bussin jäämisestä punaisiin valoihin.

Ja sitten yhtäkkiä, joskus tuossa kevättalvella, löysin itseni joka paikasta todella paljon etuajassa. Mun myöhästymisautomaattini oli mennyt pahasti epäkuntoon. Jouduin menemään kävelylle lähimetsään tai odottelemaan toimistolla seiniä tuijotellen (ja sitten muut vielä tulivat myöhässä ja sain maistaa omaa lääkettäni...). Havaitsin, että se oli kuitenkin huomattavasti mukavampaa kuin myöhästyminen, ehti rauhoittua ennen kuin sovittu asia alkoi. Löysi metsästä liukkaan kallion tai ehti katsella kummallisesti kuvitettua kirjaa. Sittemmin ajoissa oleminen on tasaantunut, saavun vartin tai viisi minuuttia etuajassa. Tai minuutilleen sovittuna aikana. Saa vaihtaa verkkarit ihan rauhassa tai jutella muiden ajoissa saapuvien kanssa.

No, olen minä joskus vieläkin myöhässä. Nykyään havaitsen jo tuntia tai kahta aiemmin, että nyt en ole aikataulussa hommieni kanssa, ja ilmoitan siitä. Mutta se ei tunnu enää niin typerältä, kun en ole kumminkaan se joka on aina myöhässä. Katin pallit, kyllä se tuntuu helvetin typerältä ihan joka ikinen kerta. Ihanaa, aivan mahtavaa, että niitä kertoja on yhä harvemmin.

Parempaa kuin seksi

Luen kaunista kirjaa, D.H. Lawrencen Lady Chatterley’s Lover (1928). Siinä kuvataan seksuaalista rakkautta ihmeen viisaasti ja syvästi. Oikeastaan en muista koskaan lukeneeni fiktiota, jossa rakastelu olisi niin kaunista. Ja silti niin todellista, pelkoineen ja pettymyksineen päivineen. Suorasukaisia kohtauksia ei ole kirjoitettu kiihottamaan lukijaa tai saattamaan häntä romanttisten kuvitelmien valtaan. Ne paljastavat rakastelusta seksiä syvempiä kerroksia, jotka tuntuvat yhä vain olevan kovin tuntemattomia tälle maailmalle.

Tuntemattomia ne ovat minullekin osittain. Vaikka kumppanini on ihana, hellä ja nautiskeleva mies, joka yhä enemmän on luopumassa miehisestä itsekkyydestään rakastelussa.

Pelkkä kiihottuminen on helppoa, mutta todellinen avautuminen käsittämättömän pelottavaa psyykelle, ainakin sille psyykelle joka tätä kirjoittaa. Tunnen sen pelon usein, vain toisinaan voin luovuttaa ja antaa tapahtua pelosta huolimatta. Onneksi olen tajunnut (ja unohtanut ja tajunnut kerta toisensa jälkeen), ettei rakastella voi odotusten ja päämäärien kanssa. Joskus se on ihanaa, vaikkei tuntisi suunnilleen mitään seksuaalista värinää. Joskus sen on kurjaa, vaikka saisi mitä viboja. Joskus orgasmi on ihanaa, toisinaan se jättää tyhjän, vihaisen olon.

Paras vain asettua parhaansa mukaan omaan ruumiiseensa ja kiireettömään läsnäoloon toisen kanssa ja katsoa, mitä tapahtuu. Merkillistä!

Olomuotoja

Rakeita tuli taivaan täydeltä, piiskasi bussin kattoa rytmikkäästi. Kuuro hellitti hetkeksi, jatkui sitten hurjempana, rakeet entistä suurempina tahokkaina. Kun lopulta astuin ulos omalla pysäkilläni, vallitsi hiljaisuus ja aurinko harotti pilvien lomasta lämmittäen varovasti. Tuhannet scillat pudistelivat märkiä jääpaloja harteiltaan. Astelin sulavan jään pehmittämää polkua kotiin mielessäni ei-mitään.

En lakkaa ihmettelemästä, miten hyvää minulle kuuluu. Elämä on läpeensä antoisaa. Pinnassa on aina pieniä säröjä, nyt ihmeen vähän edes niitä. Rakkautta, kevään raakaa kauneutta, mullan ja nokkosten tuoksua, teräviä pieniä potkuja alavatsassa ennen nukahtamista. Pakotonta työtä ja ihanaa, syvää, virkistävää unta. Tinkimättömiä unia, jotka näyttävät: katso ja hyväksy!

Kaikki, mikä on kesken, palaa luokseni. Tuo kipua. Pelkään. En pelkää!

Tiedän, että tulen aikanaan menettämään kaiken. Kuten tekin. Tuntuu helpottavalta hyväksyä liike, että nostan terävää päätäni valtamerestä, kiidän metrini sen voimalla, taitun kuohuksi ja sulaudun takaisin osaksi pinnan alaista.