Suhinaa ja kunnon show

Raollaan olevasta ikkunasta käy tuulenvire, joku lintuseurue sirkuttaa syksyisesti, makuuhuoneen verhon läpi siivilöityy okran väristä valoa. (Hassua, valo ja okra eivät yhdessä synnytäkään kunnollista mielikuvaa, okra on käteen karheaa vanhaa maata, ja valo aineetonta ja hetkellistä).

Näin se on, kun olosuhteet ovat muutoksessa, tai jos on keskellä vaikkapa väsymystä tai ahdistusta, tai jos on hirveä kiire, tai mitä hyvänsä hötäkkää, hiljaisia hetkiä kuitenkin tarjoutuu. Ei niissä aina osaa levätä, mutta nyt lepään, vanha talo humisuttelee hormejaan eikä mitään oikeastaan tapahdu, muuta kuin näitä tyhjästä nousevia kuiskauksia ja huiskauksia jotka vaipuvat takaisin hiljaisuuteen. Ihmeellistä, että sitä tämä koko elämän mäiske lopulta on! Kovin kiireisenä ei vain huomaa, että kaikki asiat nousevat ei mistään ja aikanaan raukeavat tyhjiin. Edes "kovin kiireinen" ei ole jatkumo, se on hetken tunne ja ajatus, k i i r e i s y y d e n väleissä on tyhjiä aukkoja.

Silloinkin, kun oli "hirveän rankkaa", lapsi oli vauva, minä uupunut, yksinäinen, stressaantunut, istuin monesti nukkuva lapsi sylissä enkä ajatellut mitään, edes kellon tikitystä ei meillä kuulu ja Kehä I niin kaukana että se kuulostaa etäiseltä koskelta. Niinä hetkinä vallitsi rauha ja ongelmattomuus. Joskus tuntui että juuri tämä kakkavaippa menee yli voimieni, ja sitten lapsi yhtäkkiä teki jotain, alkoi jokeltaa tai nauraa hersyvästi ilman syytä, ja uupumus oli hetkeksi pois pyyhkäisty, repesin hillittömään nauruun ja tunsin taas elämän sykkivän kaikkialla.

Mutta niin. Vieläkin on ajoittain "hirveän rankkaa". Nyt ihan uutta rankkaa, kun päivärytmi on muuttunut, kun poika on hoidossa ja minä teen enemmän töitä. Olen mielestäni saanut liukua uuteen rytmiin pehmeästi, mutta välillä olen niin väsynyt että tahtoisin vaan romahtaa. En tiedä miksi ihan tavalliset asiat, kaupassa käynti töiden jälkeen, keittiön siivoaminen, tuntuvat hetkittäin lähes ylivoimaisilta. Miten selvisivät maatalon emännät, kahdeksan lapsen äidit, jotka joka viikko avannossa pyykkäsivät koko perheen tekstiilit? Miksi minä olen niin paljon heikompi? Tiedän kellonajankin, romahtaisin mielläni klo 17:30 suunnilleen joka päivä. Puutostauti? Mielenvika? Silkkaa ryhdin puutetta?!

Se on vähän työlästä... jos romahtaa. Jos mies sattuu olemaan kotona ja niin pääsee käymään. Sieltä on hidasta ryömiä ylös. Ja koko ajan hieman hävettää. Että tämä ei nyt ollut ihan parasta mihin tiedän pystyväni. Jos ruumiini on väsynyt, miksi mieleni tulkitsee sen psyykkisesti täysin epätoivoiseksi tilanteeksi? Miksi se (minä, sillä hetkellä se olen minä) käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen?

Ehkä se on vaan sitä.

Ei kustannuksilla eikä laadulla niin väliä. Kunhan saadaan hirveä show.

Naps

Väsyttää. Tulevaisuus hirvittää. Isoilta tuntuvia uusia asioita hyökyy elämään. Siinä hötäkässä ne unetkin menivät... vaikka nyt nukun tosiaan jo paremmin. Koetan löytää aikaa joogaamiseen ja hiljentymiseen, vaikka aika on kovasti kortilla nyt. Mutta muuten ei mistään tule mitään. Tai tulee, sekavuus ja uupumus. Ihana tuntea, että kostit on olemassa.

Jossain taustalla on kuitenkin hiljainen tieto joka säteilee kaikkeen: vaikka mulle tapahtuisi mitä, ei se ole niin vakavaa. Eikä niin todellista. Elämä tässä vaan leikkii ja kokeilee muodoillaan. Välillä koen häivähdyksenomaisesti olevani jotenkin... läpinäkyvä. Tai ikään kuin mun läpi tuulisi. Hulluuden ensi merkkejä? Vähän aikaa sitten, unettomuuden keskellä, tuntui että voisinkin tulla hulluksi, mieli vaan ylikuumenisi ja nyrjähtäisi lopullisesti RÄTS! Tästä aukenee kaksi aika erilaista skenaariota... vaikka en tiedä kuinka erilaisia ne ovat. Kuvitteellisia, joka tapauksessa, nyt. Nyt on vaan nyt, sattumoisin aika rauhallista sisällä ja ulkona, lehmukset vilkuttelevat, valkoiset haituvat matkustavat työhuoneen ikkunan ohi yläilmoihin.

Haukkaan, omena napsahtaa.

Lähettiläitä

Mulla oli parin kolmen-viikon unettomuusjakso, ensin nukuin katkonaisesti ja sitten valvoin osia yöstä ja sitten kokonaan, yöt alkoivat kulua lopen uupuneessa huurussa. Päivisin, no, voimme kuvitella. Rupesin epäilemään, miten suoriudunkaan alkaneista töistä. Pitäisikö vain ottaa lapsi hoidosta ja jatkaa kotona... No, siihen asti väsyneimpänä päivänä, viime viikolla, mulle soitti vanha tuttava, joka kertoin kärsivänsä stressistä ja sen seurauksena unettomuudesta, oli kuullut yhteiseltä tutulta että mulla oli lapsen tultua ollut unettomuutta, ja kysyi neuvoja. Skarppasin, en sanonut mitään nykytilanteestani vaan kerroin että kaikkein tärkeintä on saada stressitaso laskemaan, kaikin mahdollisin keinoin. Kerroin niistä lukuisista konsteista joilla mä jaksoin aina yhden hetken ja yön eteenpäin, ja lopulta toivuin. Mainitsin kyllä, että unettomuus saattaa uusia kun sille on kerran herkistynyt, mutta sittenhän on nämä konstit käytössä, kertaalleen testattuina, se on jo helpompaa. Puhelun jälkeen olo oli selkeä. Tosiaan, mulla on kaikki nämä konstit, nyt vaan illat rauhotetaan, joogaa, vähemmän kahvia, jos valvottaa niin yöpala ja lämmintä maitoa, saunomista, rentoutumista nautiskelua. Lempeitä iltakävelyjä, meditaatiota, rauhallista hengitystä. Eikä huolta yhdestä yöstä, kunhan suunta on rennommaksi. Tajusin että olen vaan mennyt vähän ylikierroksille ja nyt rauhotutaan. No, nää konstit todella tepsii. Nyt olen taas nukkunut paremmin, ehkä joka toinen yö valvon osan yöstä mutta suunta on ihan selvä.

Niin. Viime aikoina on elämä on ohjaillut itseään hupaisilla tavoilla. Kerron joskus lisää, mutta perjantain Taiteiden yöhön liittyvä pikku esimerkki: oltiin parin tutun perheen kera Tuomarinkylän kartanolla, Kengurumeininki soitti ja lapset pomppivat. Menimme rouvain kanssa kolmisin kahville ja kävimme pöytään, jossa istui valmiiksi joku mies. Olin toivonut että voisimme jutella keskenämme, mutta mies halusi osallistua, hieman humalaisella nuotilla. Ilmeni, että hän on runoilija, tai siis sen hän ilmoitti ensimmäisenä. Lausui meille viimeisimmän runonsakin. Olisin voinut vaihtaa pöytää, känniset runoilijat, aagh. Muut naiset sen sijaan suhtautuivat suvaitsevammin, huvittuneesti, ja se tarttui minuunkin. Päädyimme puhumaan runoudesta ja kääntämisestä, ja jokainen meistä naisista tunnusti että on elämänsä aikana kirjoittanut pöytälaatikkoon. Siitä sukeutui ihan leppoisa kahvihetki, kunnes runoilijan lapset ryntäsivät vaatimaan istumapaikkojaan. Eilen illalla kun poika oli mennyt nukkumaan, otin luonnoskirjan, ajattelin piirtää jotain. Aloinkin kirjoittaa, siitä tuli runoa, ja se vaan virtasi, täysin vaivatta. Kirjoitin kaksi pitkähköä runoa joihin ihan itsestään muodostui joku alku ja loppu ja pointti. En ole aikoihin tehnyt runoja, paitsi niitä hieman runomaisia tekstejä joita tässä blogissa joskus ilmenee. Merkillistä oli se helppous! Se etten oikeastaan tehnyt mitään.

Hoitoon totuttelua

Vien pojan hoitoon, tänään jätän hänet sinne jo puoleksitoista tunniksi, pyöräilen alkajaisiksi Malmin torille. Aurinko ei ole vielä korkealla, toripöydille siivilöityy ja heijastuu epäsuoraa valoa. Valitsen juustokolmion ja mustan kahvin. Tekisi mieli jutella jonkun kanssa. Viereisessä kiikkerässä pöydässä tummaan pukuun pukeutunut mies, ehkä pohjoisafrikkalainen, ja kullanväriseen huiviin ja hameeseen pukeutunut kaunotar, ehkä edellisen vaimo, täyttävät kaavaketta. Mies kirjoittaa, pyyhkii, keskustelua, pään pyörittelyä. Kysyn, voinko auttaa. Kyllä, kyllä, kiitos, hankala lomake, he tekevät minulle tilaa pöydän ääreen. Mies puhuu melko hyvää suomea, asunut täällä kaksikymmentä vuotta, nainen englantia, hän on aiemmin asunut Amerikassa. Naisen pitäisi uusia oleskelulupansa. He ovat somaleita. Tavaamme lomaketta yhdessä, ihailen vaivihkaa naisen profiilia, se on kuningattaren. Lomakkeessa on epämääräisiä ilmauksia, en meinaa ymmärtää vaikka suomi on äidinkieleni, mihin tässäkin oikeastaan halutaan vastausta? Mutta on henkisesti helppoa täyttää toisten lomaketta, jos asia olisi minun, olisin jo ahdistunut ja keksinyt jotain muuta tekemistä. Monisivuisen kaavakkeen toisella sivulla huomaamme, että kaikki kysymykset ovat myös englanniksi. Ja nainen puhuu hyvää englantia. Meitä naurattaa. Lähden töihin.

Ei mulla varsinaisia töitä vielä ole, käyn piirtämässä omiani. Se tuntuu hyvältä. Piirrän uusiksi edellisenä päivänä hiilellä tekemäni kuvan, nyt siitä tulee jo paljon komeampi, mutta paperin muoto ei ehkä ole oikea. Huomenna kokeilen levämpää. On aika hieno sattuma, että perhepäivähoitaja asuu minuutin pyörämatkan päässä mun työhuoneesta.

Haen pojan, hän on pärjännyt hienosti, kerran vain suuttui kun ei saanut ottaa toisen lelua. Semmoinen hän on, saattaa raivostua hirmuisesti jos asiat eivät mene juuri niinkuin hän tahtoo. Sätkii, potkii, heittäytyy ja kiljuu niin että korvat soivat, ihan pienestä pitäen. Niin käy taas, kun viemme hänet käsien pesulle hetkellä jolloin hän olisi tahtonut leikkihuoneeseen. Mä en enää kauheasti edes huomaa näitä raivareita, otan vaan syliin ja pitelen lujasti, sanon että ei hätää, nyt vaan täytyy lähteä/antaa lelu/lopettaa kivien viskely kaivoon - mutta nyt, muiden, hieman sävyisämpien lasten läsnäollessa pojan käytös näyttää taas hurjalta. Kerron hoitajallekin että tää on siis ihan tavallista eikä johdu sinusta tai tilanteesta. Vaikka luulen, että hän on nähnyt ihan kaikenlaisia lapsia ja temperamentteja.

Ennen lähtöämme leikin poikani ja muiden hoitolasten kanssa. Olen tutustunut muihinkin, kolmeen pieneen tyttöön, näinä päivinä kun olemme totutelleet hoitoon. "Milloin sinun äiti tulee hakemaan sinut?" kysyy kiharapäinen kolmevuotias minulta. Yhtäkkiä he kaikki tuntuvat läheisiltä, miten helppoa lapsia onkaan rakastaa, välissä ei ole - sitä jotain, mikä estää sanomasta että rakastan jotakuta aikuista, jopa sellaista josta pidän kovasti, vaikka tiedän että samaa rakkautta kaikki on. Lasten kanssa sillä on tilaa ilmetä pidäkkeettömästi.

Kotimatkalla, kaupan pihassa, viritän ostoskasseja tangon molemmin puolin. Kaksi pikkutyttöä nojailee kaiteeseen. "Mut isän äidin äiti eli siis satavuotiaaks! Ihan älyttömän vanhaksi! Se kuoli sinä päivänä kun sillä oli ne satavuotisjuhlat, kun vieraat oli lähteny! Siis ihan älyttömän vanhana." Sama tyttö jatkaa juttua, toinen nuolee mehujäätä, kuuntelee. "Tiedäksä et Kiinassa, mä näin yhen ohjelman, tyttöjen jalat sidotaan ja sitten ootetaan jotain tosi monta vuotta ja lopuks ne siteet otetaan pois ja sitten niitten jalat on tämmöset (tyttö näyttää käsillään miten pienet jalat ovat, ja kippuraiset)." Minä olen saanut kypärän pojan päähän, sitten vielä turvaistuimen remmit. "Arvaa mitä, tänä kesänä mä sain virvelin koukun tähän!", tyttö osoittaa sormeaan tai kämmentään, en näe tarkkaan. "Mökillä, se meni tosta läpi, ja tuli tosta melkein ulos." Polkaisen pyörän liikkeelle, saavutan tasapainon kantamusten kanssa. Lapsuuden ihmeet tiivistettynä pariin minuuttiin.

Rajan rajallisuus

Olemme käyneet tutustumassa perhepäivähoitajaan parina päivänä. Tänään, toisena päivänä, kun saavuimme puistoon jonne hoitaja ja hänen muut lapsensa olivat jalkautuneet, poika jo ryntäsi hoitajaa kohti kädet levällään, silmät säkenöiden, syöksyi syliin - melkein! Viime hetkellä hän hämmentyi, jarrutti, meni kylki edellä, pisti sormet suuhun. Mutta sitten siitä puoliksi sylistä kuikuili ja virnuili, oli lähtevinään pois ja keinui hetken ees taas väljässä sylissä, joka ei halunnut olla tunkeileva, halusi antaa pojalle sen ajan minkä hän tarvitsee. Minusta tuo oli aika nopeaa toimintaa! Kerran tavattu ihminen. Poika ei ole missään vaiheessa kovin paljon vierastanut, se on aina ollut innoissaan kun tapaa ihmisiä ja tunnistanut nopeasti ja erehtymättömästi sellaiset henkilöt, jotka tavalla tai toisella ottavat hänestä vastuuta.

Mutta kaikkeen tähän olemme kyllä varmasti myös näyttäneet esimerkkiä, varmaan poika aistii että hänen vanhempansakin säkenöivät kun tapaamme ystäviä ja vieraita ihmisiä. Emme sitä paitsi koskaan pojan vauvana ollessa epäröineet antaa häntä vieraiden syleihin - nykyään hän tietysti itse päättää. Sekä minä että mies olemme semmoisia että meille on helppoa ja mieleistä lähestyä useimpia ihmisiä tilanteessa kuin tilanteessa. Semmoisen ystävyyden, jossa toiselle voi kertoa melkein kaiken, luominen on meille luullakseni yhtä hidasta ja haparoivaa kuin muillekin. :)

Minä tunnistan tietyn rajan, kuvittelen rajan, jonka yli päästän porukkaa kovin hitaasti. (Ei niin että siellä olisi väkijoukkoja tungeksimassa :)). Siinä kohti on jotain kipua, pelkoa että olen tungeksiva tai että joku tungeksii. Mulla ei ole ollut tarvetta tehdä tälle taipumukselle/rajalle/kivulle mitään. Jos se on asia joka mun tulee vielä kohdata niin se kyllä ilmaisee itsensä aikanaan.

Onhan noita hetkiä ollut, olen kokenut jotakuta kohtaan suurta ystävyyttä, tasapainoillut siinä rajalla että kuinka paljon voin lähestyä toista, kokeillut jäätä, saanut huomata että hänelle olen vain yksi ok tyyppi muiden joukossa, ei enempää. Joskus se tekee kipeää, vaikka näen että se on ihan hyvä niin. Itsekin "torjun" ihmisiä hienovaraisilla keinoilla, jos he pyrkivät lähemmäs, useammin, kuin minä voin sallia.

Mutta. Voin olla tosi läsnä ja rakastava ihmiselle, josta pidän, odottamatta häneltä mitään sen syvempää. Sillä onko sen syvempää?

Voin myös olla läsnä ja rakastava ihmiselle, josta en pidä tai jonka koen tunkeilevana tms. Silloin rakkaus vain saattaa ilmetä aika yllättävässä ja lujassa muodossa.

Eivät ystävät ole paremmuusjärjestyksessä (mihin se järjestys olisi kirjattuna?) eikä kukaan hengaile tietyllä fiksatulla etäisyydellä minusta, kaikki mikä voi liikkua ja muuttua, liikkuu ja muuttuu, ja suuri ihailu ja ystävyys jota koen jotakuta kohtaan on lopulta myös heijastusta. Multa ei puutu mitään mitä olisin toiselta hakemassa. Raja, no, katsellaan, mitä se on, onko sitä.

Useiden asioiden kuvitteellisuudesta

Se mitä kirjoitin edellisessä merkinnässä aisteissa olemisesta on ihan totta. Mulle tekee hyvää tulla yhä vahvemmin, useammin, kestävämmin aisteihini, ja harjoittaa ja harjoitella sitä taitoa määrätietoisesti.

Kuitenkin... nykyään, kun kirjoitan tai puhun niin, että tässä ongelma tai puute, ja tässä siihen ratkaisu(yritys), mulle jää hassu olo, semmoinen että tässä on nyt jotain... epätodellista. On vaikea sanallistaa missä se epätodellinen on. Siinä kai vain että... ei ole kuin tämä yksi hetki, ja tuo aika-akseli, joka pingottuu puutteellisen ja ratkenneen asiantilan välille, on kuvitteellinen. Se syy-seuraussuhdekin on jostain näkökulmasta ihan kuvitteellinen. Äh. On niin vaikea muistaa, että aikaa ei ole, kun on ikänsä vaivalla opetellut hahmottamaan aikaa (ja mä olen ollut siinä tosi huono, mulla on ollut oma local time joka tekee omituisia kuperkeikkoja). Mutta jokin osa musta siis kokee ettei aikaa ole ja kun sitten luon jatkumoita, se jokin hihittelee taustalla, sen verran kovaäänisesti että jollekin toiselle osalle mua tulee epävarma olo. Sellaista! Viime päivinä olen kumminkin usein harjoittanut aisteihini palaamista ja se on älyttömän hyvää, puutteista & ratkaisuista viis. Ei ole ongelmaa, ei siis ratkaisuakaan, kumma.

Tänään olin vähän-sylikummina uudelle pienelle tytölle. Tytöllä oli siis kolme kummia joista kahden piti keskenään päättää kumpi on sylikummi. Aluksi sovimme että se on se toinen mutta kun lapsukainen itkeskeli, päädyimme vaihtelemaan häntä sylistä toiseen. Nälkä, väsymys, hiostava taikka raapiva kastemekko, ei-maidonhajuiset sylit, kaikuva rakennus... kuka tietää. Mutta hienosti se meni! Rakas lapsi! Kastettavia oli kaksi, kaksoset, suloiset nimet saivat, ja kaikkialla hirveästi juoksentelevia pikkulapsia joita aina joku kynnelle kykenevä koetti pitää silmällä. Vahtimestaria hermostutti ja pappia hermostutti että pysyykö homma kasassa, mutta me juhlaväki emme hermostuneet, ei se ole niin tärkeää kuulla kaikkea, eikä pysyä kasassa, kunhan on mukavaa ja asiat rullaavat painollaan. Minusta koko kastaminen on lopulta ihan hupijuttu, ikäänkuin jonkun oleminen jumalan lapsena voisi mitenkään riippua jostain vanhoista rituaaleista. (Miten se ikinä voisi?!?! Mitä ova Isät kuvitelleet? Isot lihakset!) Onhan omakin lapseni kyllä kastettu, omituinen tilanne, katuisin sitä jos katumisessa olisi järjen hiventäkään. Mutta kokoontuminen ja vanhojen ystävien tapaaminen, yhdessä todistaminen kun toiset saavat nimen maallista vaellustaan varten, kummiksi tuleminen, toivottaminen tervetulleeksi, juhliminen, keitto kahvi ja kaakku, se on hauskaa, ihan todellinen hupijuttu!

Eräs vanha rakas ystävä joka on viime aikoina myös innostunut näihin juttuihin ja ruvennut, no, tulemaan aisteihinsa :), ehdotti että kirjoittaisimme yhdessä kirjan. Näistä jutuista. Kuuntelin mitä hänellä oli sanottavaa, ja kun hän oli aikansa puhunut, hän yhtäkkiä tokaisi jotenkin että: nyt tajuan että en mä mitään kirjaa, mä vaan kai tahdon että voisi jakaa näitä asioita jonkun kanssa. Minua nauratti, se oli niin hyvin hoksattu, ja nopeasti. Eihän kukaan tiedä, jos tuleekin joskus joku kirja, se sitten eri juttu, ei kylläkään varmaan mikään vakavamielinen opus, mutta olennaista on tosiaan jakaa ja tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja jos tekisi kirjan, sitä ei voisi kuitenkaan tehdä sormi pystyssä koska luojan tähden, mä olen yhä uudestaan niin alkeissa etten voi mennä ketään neuvomaan. En sano tätä väheksyäkseni itseäni (voi pieni itse, sinua on ihan tarpeeksi väheksytty, en jaksa enää vaivautua edes siihen). Toki kerron kokemukseni jos joku kysyy, ja joskus sitäkin sattuu. Blogissakin kerron vain oman kokemukseni, koen tulevani kuulluksi, ja joskus jokin mitä kirjoitan sattuu kolahtamaan jonkun toisen tilanteeseen, ja kun luen toisten blogeja, ne kolahtelevat, kosmisella erehtymättömyydellä ja huumorintajulla.

Tästä pääsisinkin luontevasti seuraavaan aiheeseen, sellaiseen, josta mun on aina tarkoitus kirjoittaa, mutta en ikinä ehdi siihen, nytkin olen jo kirjoittanut kyllikseni. Muhikoot taikka kadotkoot!

P.S. Missä (kypsyys)vaiheessa ruusunmarjat kannattaa poimia? Miten ne kannattaisi kätevimmin säilöä?