lauantaina, helmikuuta 28, 2009

Laiskottelun aakkoset

Mies on lähdössä taas työmatkalle varhain huomen aamulla. Me jäädään pojan kanssa viikoksi kahden. Tuntuu haikealta. Ja tietysti on hieman rankka viikko edessä.

Olen katsellut sitä kun mä teen jotain mitä "ei pitäisi" tehdä sen sijaan että tekisin sen mikä "pitäisi": luen Harry Potteria vaikka pitäis tehdä töitä, rupean kokkaamaan sotkuisesti ja pitkän kaavan mukaan silloin kun olisi aihetta pikaisesti siivota, valvon myöhään vaikka kannattaisi mennä nukkumaan, lorvin, laiskottelen, makoilen, roikun netissä... olen löytänyt tähän kaikkeen uuden vaihteen. Olen ruvennut nautiskelemaan. Joo, tiedetään, ensi viikolla tulee varmaan olemaan aika tiukkaa töiden suhteen koska olen tehnyt kaikkea muuta. Mutta mua ei kaduta, ihanaa, mua ei kaduta, koska olen tehnyt mitä olen tehnyt ja vielä iloinnut joka hetkestä. Nyt vaan maksan viulut. Tai en nyt, nyt mä kirjoitan tätä ja nautin kamomillateetä ja kohta alan hieroa jalkojani. Ahh.

Pian nähdään taas, mitä siis tapahtuu, kun jättää työt kasautumaan. Tästä on vaan nyt ainakin yksi kärsimyskierros pois. Olen mä ennenkin lorvaillut, mutta en näin puhtain sydämin.

perjantaina, helmikuuta 27, 2009

Haavistelua

Mä en ole koskaan ollut kova haaveilija mutta nyt tuntuu että haaveita on... ilmassa. Haave on sana jota en tunne ihan omakseni, ne ovat aavistuksia tai jonkinlaisia mahdollisuuksia uudesta, jonka aika ei ole ihan vielä, mutta kuitenkin minä hetkenä hyvänsä. Ja haaveilu on sitä, että antaa uudelle tilaa syntyä ja kypsyä, ihan itsekseen, kauheasti puuttumatta siihen. Ehkä hiljaa katsellen jostain nousevia kuvia ja ideoita. On paras olla aika skarppina ettei lähde kauheasti ajattelemaan niitä. Eilen hiljentyessäni rupesi mielen pintaan pullahtelemaan erääseen aihepiiriin liittyviä ideoita, ja jossain vaiheessa mieli sai niistä otteen ja rupesi vatvomaan ja paisuttelemaan ja huolehtimaan että mitenkäs sitten tämä yksityiskohta hoidetaan, enkä ollut kyllin nopea tajutakseni mitä tapahtui. Nyt huomaan että vatvomisen seurauksena innostus nuopahti alkuunsa.

Ei se mitään. Innostuksiakin tulee ja menee.

Kiinnostavaa kyllä havainnoida seurauksia.

Olen lapsesta lähtien kokenut että kuvan-, tai laajemmin taiteen tekeminen tai jokin siihen liittyvä on minun alaani, eikä mua ole ammatillisessa mielessä oikein muu kiinnostanut, mutta viime aikoina on ruvennut aavistelemaan että pysyäkseen mun rakkautena senkin täytyy tulla vielä jotenkin... lähemmäs... en osaa vielä muotoilla tätä...

Jotain sellaista, että jos taide tulee jatkossakin olemaan mun alaani, tahdon sillä – ilmentää – rakkautta – läsnäoloa – tätä rauhaa josta käsin katselen ja todistan olemassaolon melskettä. Tällä hetkellähän minä teen tilaustöinä vaikkapa erilaisia kuvituksia ja taitan kirjoja ja esitteitä, se on tosi hyvää ja nautin siitä että saan sommitella ja valikoida oikeanhenkiset fontit ja hienovaraisilla keinoilla nostaa esiin olennaisen, nautin siitä että saan aikaan järjestyksen joka on samalla kertaa levollinen ja dynaaminen. Ja iloinen tai dramaattinen tai mitä hyvänsä mikäkin tehtävä vaatii. Kuvituksen teossa se taas on jotain semmoista että jokin sellainen näkökulma tai tunnelma, jota ei tekstin keinoin voida (tai edes yritetä) ilmaista, välittyy vähän kuin... varkain. Tai mistä minä tiedän välittyykö, minähän vain teen kuvan, nautin siitä että minulle välittyy jotain sanatonta, ja nautin siitä kun väri leviää yllättävällä tavalla ja viiva joka meni pieleen laittaa kaiken uuteen valoon.

Aavistelen, että kun hiljentyminen keskellä ja keskelle elämää on tullut mulle niin olennaiseksi, niin ehkä jonain päivänä tahtoisin olla mukana opettamassa sitä, tavalla tai toisella. Kun mä nytkin jo opetan värejä ja kuvittamista toisinaan, ei tunnu edes kovin kaukaiselta ottaa mukaan syvempiäkin ulottuvuuksia... sopivassa yhteydessä (vaikka ainahan ne mukana ovat, tahdoimme tai emme). Mutta hiljentyminen ja sen myötä elämän itsensä luovuudelle avautuminen tuovat kuvantekoonkin jotain ihan muuta kuin – työtä.

Katselen.

keskiviikkona, helmikuuta 25, 2009

Kuolema talossa

Kappas. Ei mun ollut tarkoitus kirjoittaa mutta tämä ikkuna oli auki, ja tässä sitä ollaan. Tuntuu hyvältä kirjoittaa omalla nimellä. Ja naamalla. Selkiyttää elämää. Ei ole mitään erillisiä saarekkeita. Jos vaikka, sanotaan, joku opiskelijani tai työnantajani tai opiskelukaverini eksyisi tänne, niin - tervetuloa vaan.

Hiirenloukut ovat napsaisseet jo kuusi pientä kaulaa poikki.

Joskus joulukuussa lintulautaa laittaessa ihmettelin, minne on kadonnut se suuri säkillinen maapähkinöitä ulkoeteisestä. Perheemme maalaispoika kertoi vieneensä sen joku aika sitten kellariin. Mitä hel-??? Kellariin! Mä juoksin, vaikka se oli tietysti pelkkää filmausta siinä tilanteessa. Maakellarin lattialta löytyi säpäleinen säkki ja muutama maapähkinän kuori. Harmailla pikku ystävillä oli ollut melkoiset orgiat. Niillä eväillä (räjähdysmäisesti) vahvistunut kanta on sittemmin rapsutellut ja kipsutellut ja kuopsutellut ympäri taloa.

Mulla on tässä kuussa ollut vain neljä migreeniä. Se on neljä vähemmän kuin viime kuussa, ja ennätys sitten viime kesäkuun. Nämä neljä ovat kyllä olleet aika rajuja, koska en ole käyttänyt kohtauslääkkeitä vaan potenut kivut alusta loppuun. Joka tapauksessa näyttää siltä, että jokin tai jotkin uusista konsteista ovat alkaneet tepsiä. B2-vitamiini, kamomillatee, jokailtainen itse tehty vyöhyketerapia. Kenties myös se jokin energeettinen asia mikä tapahtui sen yhden tyypin tapaamisessa. Olen jostain syystä myös laihtunut, en ole tullut syöneeksi yhtä paljon kuin tavallisesti - ehkä ruoka imeytyy paremmin enkä siksi ole niin nälkäinen, kuka tietää? En kyllä tahtoisi juuri laihtua, mutta toisaalta luotan että se muoto jonka ruumis omaksuu, kun voin hyvin, tuntuu hyvältä, oli se sitten millainen hyvänsä.

Mmm. Vielä kun tapaisin uudestaan sen jättiläishämähäkin vessassa , niin - hauska tappaa vanha tuttu.

sunnuntaina, helmikuuta 22, 2009

Moi! Minä tässä!

Minä olen guru. Viime yön uni muistutti siitä, minkä jo tiesinkin. Ei ole muita guruja, loppujen lopuksi.

Mutta se mies jonka tapasin pari päivää sitten, oli läsnäoleva mies, oli hyvä istua hänen kanssaan, ja jotain uutta avautui.

Minähän en mistään energiavirroista mitään tiedä - tarkoitan etten ole koskaan perehtynyt vaikkapa shakrajärjestelmään tai muihin vastaaviin. Aistit minulla kuitenkin on, tunsin että se mitä siinä tilassa tapahtui oli jotain energeettistä. Myöhemmin minussa heräsi tarve ottaa pikkuisen selvää tietyistä jutuista. Huomasin pian, että mieleni olisi hirmu mielellään ruvennut kehittelemään jotain näiden ideoiden ja käsitteiden varaan. Vaikkapa tukoksia siinä ja tässä energiakeskuksessa! Viime yön uni muistutti, että olennaista on pysyä aisteissaan eikä lokeroida sitä mitä tapahtuu, ainakaan ennalta tiedettyjen käsitteiden mukaan. Muuten olen vain luomassa mielikuvituksellisia esteitä, joiden ylittämisessä sitten taatusti pysyn touhukkaana.

Unessa pikkupojat hankkivat ilotulitteista jonkinlaisia huumaavia palovammoja joiden avulla pääsivät uusille tajunnan tasoille. Herättyäni, vielä unen maailmassa, ihmettelin, lievästi huonovointisena, mitä sitten kun ilotulitteita ei ole saatavilla? Sitä paitsi pojat olivat saaneet aikamoiset paloarvet, ja arpikudos tietysti heikensi uusien ilotulitteiden tehoa. Heh.

Kaikki on niin mielettömän yksinkertaista. Teen mitä teen, perehdyn taitto-ohjelman manuaaliin tai tapoihin mallintaa energian liikettä ihmiskehossa, teen sen tietoisena. Ei väliä, mitä teen, vaan miten teen. "Ratkaisu" kaikkiin "ongelmiin" on vaan läsnäolo. Minä joka havainnoin sitä mikä tapahtuu. Voisin lopettaa blogin pitämisen tähän, koska sanoin juuri kaiken olennaisen.

Kiitos henkiset opettajat, kiitos manuaalit, kiitos rohdot, kiitos lapsenvahdit, kaikki se mistä on jotain apua tai hyötyä käytännön asioissa. Käytännön asioita piisaa. Kiitos tälle viimeisimmälle miehelle, jonka sain tavata. Olen erityisen kiitollinen, että sain olla läsnä kokonaisena, voimakkaana, naisena, havaitsijana. En mennyt ongelmiin enkä humpsahtanut menneisyyteen. Sain sanoa ääneen yhden kamalan jutun eikä siitä tullut pienintäkään ongelmaa. Sain kertoa totuuteni ja kokemukseni ja toinen kuuli ja katsoi ja ymmärsi. Se on iloa se.

Tässä olen! Katsokaa! Jännitystä ruumiissa, minä katselen sitä, annan sille tilaa. Lievää kivun tapaista siellä jossain, sykettä, pistelyä, paljon levollisuutta, rauhaa, kuplivaa iloa, hiljaisuutta. Tilaa!

Nyt tiedätte kuka minä olen, ettekä kuitenkaan.

lauantaina, helmikuuta 21, 2009

Tilaa.

Sykettä.

Annan tilaa.

Teen tilaa.

En tee.

En tilaa mitään, kiitos.

Ei, mutta kiitos.

Teetä.

Varpaita.

Varpaiden välejä.

Tilaa.

Ilme. Häivähtää.

Ilmenee.

Tyhjää

olla

auki

perjantaina, helmikuuta 20, 2009

Siedettävä keveys

Tämä vuosi on ollut uudenlainen. Olen nähnyt selkeämmin omia piintyneitä kuvioitani ja katsellut niitä tunnustellen, jotenkin rauhallisempana ja kevyempänä. Ilman odotuksia, siis aina kun olen voinut. Ja kas kummaa, kuviot ovat lähteneet liikkeelle, elämään, muuttumaan. Vähän kuin katselisi lehtien putoilua vaahteroista ja sitä miten ne asettuvat uusiksi sommitelmiksi maahan.

Näen useammin, että tämä kaikki on leikkiä, jota minä katselen, kaikki nämä tapahtumat, muutokset, kivut, ongelmat, henkilöt, tunteet... ja minä vaan katselen ja ihmettelen. Välillä, aika useinkin, mua vaan naurattaa. Kaikenlaisia kohtaamisia, tulijoita, menijöitä, ajatuksia, hirviöitä! Merkillinen maailma.

Olen tänään menossa tapaamaan miestä, jota, no, en osaa paremminkaan sanoa kuin että olen kuullut kutsuttavan guruksi. Soitin hänelle mielijohteesta kerran kun olin migreenin kourissa ja hän lupasi ottaa vastaan. Aihe on siis migreeni, jollain tapaa, ainakin olevinaan, mutta mua rupesi melkein heti soitettuani huvittamaan kamalasti. Mitähän tämäkin merkitsee? Miksi menen sinne kun mulla... ei ole mitään ongelmaa?

No, ehkä minä voin kohdata uuden ihmisen ilman mitään ongelmaa.

sunnuntaina, helmikuuta 15, 2009

Joella on jään päällä vain ohut lumihuntu. Haastavaa mutta hauskaa hiihtää.

Olin eilen Tampereella hiljentymispäivässä. Toisten kohtaaminen läsnäolossa ja ilossa vahvisti jotakin sellaista tietoa, että en ole etsimässä mitään elämältä enkä haluamassa mitään keneltäkään. Ihan ensimmäiseksi en ole vaatimassa mitään itseltäni. Voin nähdä, että mulla on että pidän siellä täällä kiinni jostain vanhasta tai että tunnen ajoittain kärsimystä, ja samaan aikaan olla vaan mikä olen, syyttömänä, häpeämättömänä ja vailla huolia!

Poika juo hyvin intohimoisesti vettä. Se on kiintynyt kirjavaan pieneen huopasydämeen (jonka tuntematon pieni tyttö taannoin lahjoitti miehelle Forumin kulmalla, kysyttyään onko tällä ystäviä), ja kantaa sitä mukanaan poskeaan vasten ja pyyhkii siihen räkänsä.

torstaina, helmikuuta 12, 2009

Konstit on monet

Älkää ihmetelkö jos on tavallista enemmän kirjoitusvirheitä. En voi lukea kovin tarkkaan mitä kirjoitan... migreenipäivä, kuukautisten alkupäivä, sinnittelen.

Mulla on käytössä suunnilleen kaikki tuntemani keinot. Vahva B-vitamiini ja magnesiumsitraatti, kolme kuppia kamomillateetä päivässä, opettelen painelemaan oikeita vyöhyketerapiapisteitä, ystävä lähetti jopa reikiä... kaikki keinot paitsi migreenilääkkeet! Jos tekee vyöhyketerapiaa niin ei kannata ottaa särkylääkkeitä, ne kuulemma huonontavat sen tehoa. Siispä en ole ottanut, mutta pystyssä ollaan! Mitä nyt välillä lepäilen. Kipua ei juurikaan enää ole (aamulla meinasi alkaa ihan kunnon kohtaus mutta se meni ohi). Ihmeellistä ja ihanaa, sillä usein tämä päivä kuukaudesta on semmoinen etten juurikaan liiku ja makaan pimeässä verhojen takana. Kipu meinaa vähän väliä lähteä päälle mutta sitten istun teelle tai painelemaan jalkojani, ja se helpottaa. Huikeaa.

Nyt pitää lopettaa, ruudun läheisyys ei tee hyvää silmille.

Olé!

tiistaina, helmikuuta 10, 2009

Tolli, suus kii!

Sana kiitollisuus on aika hieno, sitä lausuessa suu käy monia erilaisia asentoja ja vaiheita. Sana soi kauniisti. Kii-tol-li-suus. Olen joskus laulanut sen nimisen laulun. Yhdessä ylämäessä. Kovaa. En muista enää mistä asioista se kertoi, mutta muistan tunteen, tai pikemminkin samantapainen tunne herää nyt.

Ei ole mitään, mistä en olisi kiitollinen. Niin se on, vaikka... kuulostaa vähän uskomattomalta. Sitä ei voi järkeillen selittää. Niin moni asia on pielessä tässä maailmassa, mutta... me emme tiedä mitä teemme. Silloin kun emme tiedä. Siispä ei ole mitään syytöstä eikä ketään syyllistä. Siispä - kaikki on kunnossa. Sovellapa tämä lähimpiin ihmisiisi! Eilen oli taas vähän haastavaa kun mies tuli hiukan myöhässä ja meinasin myöhästyä joogasta.

Tein eilen illalla pienen meditaation, jossa annetaan kiitollisuutta herättävien asioiden nousta mieleen sisäänhengityksellä, ja annetaan kiitollisuuden levitä, tai miten sen nyt sanoisi... annetaan se eteenpäin, ulospäin, uloshengityksellä. No, en osaa selittää, mutta tajuat varmaan. Mies ja poika nousivat ensimmäisten joukossa mielen pintaan; tällä hetkellä kiitollisuus miestä kohtaan liittyy erityisesti tähän, että saan hänen kanssaan harjoitella ja harjoittaa selkeyttä ja läsnäoloa hyvin haastavissa tilanteissa. (Eivät ne ulkoisesti varmaan haastavan näköisiä ole, tämä mies on varsin kohtuullinen olento, mutta sisäisesti, mulle.) Ja oikeastaan pojan kanssa sama juttu; hänen kanssaan olen joutunut ja joudun usein kohtaamaan kärsimättömyyteni, vaatimukseni siitä miten asioiden "pitäisi" sujua, pitkästymisen tunteet, hartiajännityksen... Mutta nyt tuntuu että mikään ei ole paikallaan, kaikki on liikkeessä ja muutoksessa näiden asioiden suhteen. Tai joidenkin asioiden!

Ja sitten tietysti se miten paljon iloa nämä tyypit tuovat ja välittävät ja peilaavat mun elämään!

Kynttilä, jonka olen juuri puhaltanut sammuksiin, savu kiemurtelee tuikeana viivana, steariini värisee ja hohkaa kuumuutta. Puiset lastat, kauhat, voiveitset, joihin tarttuessa kädessä tuntuu yhtä aikaa lämmmin ja viileä, kova ja pehmeä aistimus. Orava joka ilmaantuu keittiön ikkunan taa ja esittää pitkän hyppelehtivän koreografian heinikkoisessa rinteessä juuri kun pojalla meinasi mennä hermot kesken ruokailun, ja painon, melkein imun, ja kihelmöinnin tunne jalkapohjissa, joihin saan aina palata mentaalisilta seikkailuiltani. Olen kiitollinen aistihavainnoille, jotka onnistuvat palauttamaan mut nykyhetkeen. Meinaan kirjoittaa "hyvin" kiitollinen, "äärimmäisen" kiitollinen, tai muuta sellaista, mutta sillä ei ole määrää.

Jos sinulla on hetki, kerro joku asia josta olet kiitollinen.

torstaina, helmikuuta 05, 2009

Passé

Se työ josta aiemmin kirjoitin, vaativuus suhteessa puolisoon, ja emootioiden sulattaminen ennen kuin ne nousevat vaatimuksiksi toista kohtaan, näen että se on ihan vaan sitä samaa hommaa kuin kaikki muukin. Että tää on näin yksinkertaista. Kaikki levottomuus on sitä että olen irrallaan nykyhetkestä, kaikki levottomuus on oikeastaan vaatimusta, että asioiden pitäisi olla jotenkin toisin, se on suuntautumista menneisyyteen tai tulevaisuuteen, se on nykyhetken kieltämistä.

Läsnäolo tässä, tässä vaan, joka solussa, ilman ajatuksia (tai niitä tyynesti kuunnellen), on nykyhetken hyväksymistä. Poika kääntää päänsä, ei suostu avaamaan suutaan, tai juoksee karkuun kun tulen ulkohaalarin kanssa, miten helppo mun onkaan mennä päähäni ja hartioihini, olen nousemassa lentoon (koskaan kuitenkaan pääsemättä!), miten helppoa on olla harmissaan että nyt päiväunet myöhästyvät kymmenen minuuttia. Tai mitä hyvänsä, tilaisuuksia olla hyväksymättä tätä hetkeä on päivän mittaan tuhansia! Pesin juuri kattilaa ja huomasin että haluaisin että se olisi jo pesty. Siis palasin alas kehooni, varpaisiin ja mahaan ja koko olemukseeni ja nautin harjan pyörittämisestä terästä vasten. Ihan puhdas tuli. Läsnäoloa ei voi mitata hetkissä, ei ole tuhansia tilaisuuksia olla läsnä, on vain nyt.

Tää on kovaa työtä, ei se olekaan niin että mun on solahdettava rauhan tilaan aina kun vaan muistan läsnäolon, vaan aikomus, aikomus on se juttu. Sata, tuhat kertaa päivässä korjata kurssia. Ei se ole koko ajan kivaa eikä siitä aina seuraa rauhallista oloa. Välillä se on ihan ahterista. Silti siitä seuraa se, että ongelmia kertyy vähemmän, kun päästän itseni vähän harvemmin luomaan niitä. Vähän useammin saan itseni kiinni itseni itse teosta. Ja päästän irti. Kuten Lauri kirjoittaa, läsnäololta en voi, tai ei kannata, vaatia mitään. Ei edes rauhaa, ei edes iloa, ei etenkään valaistumista. On vain oloa poissa ajatuksista, kehossa (tai aistien tuolla puolen jos niikseen tulee), nyt. Pitää vaan lopettaa ongelmien luominen, kaikki muu on jo kunnossa.

Näin yksinkertaista. On vain läsnäoloa, ja sitten sitä muuta. Tähänkö kaikki elämäni ongelmat kilpistyvät? Tähän! Hehee, olin taas taannoin sellainen huumoripläjäys että pakko kertoa! Mietin yksi päivä lapsen kasvatusta, että miten sitä sitten joskus siinä ja siinäkin tilanteessa. No, minä totesin siihen että ei sillä väliä mitä teen, kunhan olen läsnä nykyhetkessä, poissa itsen vaatimuksista. Ja kappas, silloin tämä itse, ihan erillisenä tyyppinä, äkkiä loukkaantui! Syäntä kirvellytti! Enkö kelpaa edes kasvattamaan! Miksi minua aina sorsitaan! Koulussakin jo kiusattiin, ystävät jätti, enkä oppinut lentämäänkään vaikka aina uneksin siitä että kohoan koulun pihasta siivilleni, ja nyt tämä! Olet kampeamassa minua pois lapseni luota! No, voit arvata että repesin. Itkuun ja nauruun. Voi kulta pieni. Taidat olla vähän passé.

keskiviikkona, helmikuuta 04, 2009

Talossa

Huomaan käyneeni tuolille risti-istuntaan. Aika rentoon sellaiseen. Työt odottavat mutta kevyt flunssanpoikanen saa mut nautiskelunhaluiseksi. Söin pienen jäätelöannoksen ja join mustaa kahvia. Ahh.

Eilen oli sovittu nuohooja. Huomasin tutuksi käyneen punaisen pakettiauton kaartaneen pihaan, avasin oven ja tuijotin mustaa naamaa. Sehän onkin tyttö! Tai nainen, mutta ihanan tyttömäinen. Menin hämilleni. Minulla on pieni heikkous sieviin, poikamaisiin tyttöihin jotka virnistävät reippaasti. Tyttö tuli yksin, kun aina ennen on käynyt kaksi isoa miestä jotka jättävät ovet auki pakkaseen ja huutelevat toisilleen hormin kautta. Ei tällä tytöllä kauan mennyt kun homma oli hoidettu. Pahoitteli mustia jalanjälkiä takan edessä. Tunsin ylenpalttista kiitollisuutta.

Ja lisää hyvää: mies Sysmästä toi äsken halkokuorman. Hän peruutti hirviömäisesti puhisevan rekkansa millilleen siihen mihin ehdotin ja kippasi jättikuorman maahan juuri niin että kellarin ovelle jäi kapea kulkureitti, parkkipaikka jäi vapaaksi ja halot olisi helppo heitellä kellarin ikkunasta sisään kulkematta yhtään edestakaisin. Täydellistä! Mä maksoin sileillä seteleillä.

Piti kirjoittaa ihan muusta, mutta tässä sitä ollaan eikä muuta voida.

maanantaina, helmikuuta 02, 2009

Hankala ämmä

Tavattoman hyvä istua tässä. Näpytellä näitä koskettimia ja katsoa kun ruudulle ilmaantuu jotain. Kiristystä hartioissa, lievää levottomuutta jossain... sydämen tienoilla. Se kaikki on ihan ok. Sallin sen laskeutua alaspäin.

Vastikään näin, miten vaativa olen. Parisuhteessa. Vaativuus varmaan jopa synnyttää parisuhteen; kun olen vain läsnä sille mitä on, ei ole mitään suhdetta, on vain minä, ja hän, jos sattuu olemaan lähistöllä. Katselen.

Kun muutama viikko sitten näin vaativuuteni koko laajuuden ja typeryyden, tunsin syvää häpeää. Jostain syystä nimesin sen häpeäksi, minusta tuntui että tämä on nyt aitoa sitä itseään. Häpeä asettui jonnekin tuonne keskivartalon tienoille ja poltti ja poltti. Polttaa yhä, ajoittain. Minusta tuntui että minun pitäisi mennä piiloon, ei niinkään muiden katseilta vaan olemaan paikallani kuin joku... haavoittunut eläin joka makaa ja käyttää kaiken energiansa parantumiseen. En voinut puhua asiasta pariin päivään, olin vaan hissukseen ja aina kun olin aisteissani, tunsin poltteen. Joskus sanotaan ettei pidä hävetä, mutta tuntui välttämättömältä antaa sen jonkin palaa. En tiedä, eikä minun tarvitsekaan tietää mitä tarkalleen tapahtui.

Vaadin rakkautta ja vaadin läsnäoloa toiselta. Tajusin, että kun minussa herää vaatimus vaikkapa toisen läsnäolosta, en ole ensinnäkään ollut itse läsnä nykyhetkelle koska moinen on päässyt syntymään, enkä ole edelleenkään läsnä, koska vaatimus elää. Tätä on maistaa omaa lääkettään.

Tietenkään vaativuuteni ei tullut mulle yllätyksenä, sen kanssa olen painiskellut vähintäänkin koko sen ajan kun meillä on ollut lapsi. Aiemmin mulla ei vain ole ollut keinoja eikä tarpeeksi tahtoa lopettaa sitä, eikä ehkä tajua siitä miten haitallista se on. Mutta nyt musta tuntuu että häpeä, tai se jokin, tuhosi jotain vanhaa ja raivasi tilaa. Nyt olen jo muutaman kerran, tuntiessani vaatimusten nousevan, mennyt vaan hiljaiseksi ja pudotellut emootioita alas, alas, kohti palleaa, kohti varpaita, kunnes enää ei ole mitään vaatimusta, jokin on vaan mennyt mun läpi. Tai tuhoutunut, muuntunut jossain matkalla. Mitä hyvänsä. Toistaiseksi se on ollut aika kivuliasta ja työlästä, mutta sentään mahdollista!

Joskus mies ei ole huomannut mitään, eli olen onnistunut olemaan ilmaisematta vaatimuksia, toisinaan olen tuntenut itseni kuin joksikin pakkopaitaan puetuksi mielipuoleksi joka vielä suukapulan sivusta sylkee ja örisee kirouksiaan. Kun vaan avaan suuni, jotain kummallista pääsee ilmoille... mutta se on jo niin hullua että mua on lopulta alkanut naurattamaan. Mies katsoo mua kummissaan ja mä punastelen ja hihittelen. En voi pyytää edes anteeksi koska en tiedä syydänkö taas jonkun uuden vaatimuksen seuraavassa hetkessä, mitä sellaisella anteeksipyynnöllä tekisi!

No, nyt on draamahuippu ohitettu ja on työtä. Ei enää häpeää, vaan... kerta toisensa jälkeen palaamista nykyhetkeen ja pysymistä, taiturointia, toikkarointia siellä, narun levyisellä tiellä, parhaani mukaan, aina kun huomaan vaatimusten nostavan päätään. Toistaiseksi se on ollut hikistä työtä, ehkä se helpottuu ajan kanssa kun vain muistan pysyä tässä. Ei helvetti mulla ole takaisin kääntymistä. On niin äärettömän arvokasta saada lopulta nähdä joku vanha kuvio selkeästi.

(ihmettelytauko)

Ettei mitään kuviota ole.

Kiitos.