Movie star

Tuulista, hyytävää
mustarastas huutaa epäilyään.
Ruskeita ruusunmarjoja.

Ja silti, kun seisahtuu ja haistelee ilmaa,
lämpöä,
lämpöä melkoisesti yli absoluuttisen nollapisteen.

Olen elänyt samaa kahta päivää jo pitkään. Ne eivät välttämättä toistu täysin vuorotellen, mutta suurella säännöllisyydellä kuitenkin.

Ensimmäisenä aamuna herään ja tajuan siitä nukkuneeni, lääkkeen avulla tietysti. Päivä alkaa mukavasti. Syön ruisleipää ja jukurttia mustaviinimarjojen kanssa, käyn ulkona kävelyllä, lueskelen lehtiä, pelehdin Obeliksin kanssa, syötän, nukutan. Kun mies tulee kotiin, joogaan tunnin, illalla ehkä teemme jotain yhdessä. Illalla en ota unilääkettä.

Toisena aamuna en herää kun en ole nukkunutkaan. Päivä näyttää synkältä. Ehkä en nuku enää koskaan omin avuin? Ruisleipää, jukurttia. Piristyn vähän. Käyn kävelyllä, lueskelen, pelehdin, syötän, nukutan. Iltapäivällä alkaa väsyttää, itkettää, pelottaa. Ajattelen kovasti. Kun mies tulee kotiin, itken hänelle. Tai murjotan. Tai puren hammasta. Sitten menen toiseen huoneeseen joogaamaan, hiljentymään tai rentoutumaan. Sen jälkeen olo on helpottunut ja rauhallinen. Sitten teemme ehkä jotain yhdessä. Yötä kohden alkaa taas huolestuttaa.

Kuinkahan kauan mun täytyy elää näitä kahta päivää? Ensimmäisenä päivänä on hyvä ja toisena päivänä paha. Jos en tietäisi, olenko nukkunut edellisenä yönä vai en, niin todennäköisesti tuo yksitoikkoinen vuoristorata vähän tasottuisi. Melkein aina olen silti onnistunut tulemaan ulos yksinäisestä sellistäni hiljentymällä tavalla tai toisella. Sekin toistuu usein ihan kellontarkkuudella. Nähtävästi mun on yhä elettävä näitä kahta päivää. Tänään on ensimmäinen päivä. Nyt tuntuu kivalta. Huomenna tuntuu kurjalta. Sitten hiljennyn, ja piristyn. Jännittävä ihminen! Mun pitäisi ilmottautua julkkikseksi, kun mulla on aina uutisia.

Täten ilmottaudun.