Se toimi taas

Olin hermostunut yhdestä työstä, kun minusta rupesi tuntumaan että työn tilaajalla oli visio jota minä en voinut toteuttaa, kun en oikein tiennyt mikä se oli enkä kysymälläkään saanut selville. Ja sitä paitsi, alan olla jo sen verran helposti väsyvä ja äitiysloman tarpeessa, että työasiat tuntuvat vähän tylsiltä.

Eilen illalla sitten pyörin sängyssä (ihan niinkuin minä nyt voisin tämän mahani kanssa enää kauheasti pyörähdellä, mutta sanottakoon se nyt vaikka kuvaannollisesti) ja mietin työkuviota. Tiesin vallan hyvin, etten voisi asialle mitään kello puoli yksi yöllä. Minua turhautti myös, etten saanut ajatuksia hiljennetyksi, vaan ne pitivät minua vallassaan. Kunnes - jokin muistutti itsestään.

Olen kirjoittanut siitä, kuinka hankalan asian tai tunteen kanssa tulee parhaiten toimeen, kun ei väistä sitä (vaikkapa ajattelemalla sitä), vaan katsoo sitä suoraan silmiin. (Miksi ”katsoa suoraan silmiin”? Sanonta vain kuvaa sitä tapahtumaa hirmu osuvasti, ehkä silmät viittaavat tietoisuuteen, ja siksi se tuntuu sopivalta?) Kun muistin tämän, tuntui kuin vanha ystävä olisi tullut kylään! Kesti hetken, ennen kuin sain kiinni tunteesta ja sitten toisen hetken, ennenkuin sain sen naulittua ajovalojen kiilaan – ja se olikin pieni ja pelokas jänis. Kolmantena hetkenä kirpaisi, kun tunsin hermostuksen voimakkaana kaikkialla tietoisuudessani, ja sitten se muuntui nopeasti joksikin, joka ei enää valvottanut minua. Toisin sanoen, sen jälkeen ei ole muistikuvia.

Kuten varmaan huomaatte, minua ilahduttaa ja ihmetyttää tuo ilmiö kerta toisensa jälkeen! Se toimii niin erilaisissa asioissa. Toki on tilanteita, jotka ovat liian haastavia, muodottomia pelkoja jotka ovat nähneet liian vähän päivänvaloa, jotta niitä voisi vielä katsoa ihan suoraan. Mutta totuuden hetki saattaa koettaa niillekin.

Tänään ilmeni, että aavistukseni työn suhteen olivat oikeat – tilaaja oli tyytymätön lopputulokseen eikä halunnut käyttää sitä. Tai olisi käyttänyt, mutta ehdoilla joihin en voinut suostua. No, minusta lopputulos oli hyvä, mutta meitä on moneksi.

Olen ollut melkein koko viikon yksin kotona ja viettänyt aikaa merkillisissä jumituksissa, kykenemättä irrottautumaan lukemisesta tai työnteosta tai milloin mistäkin. Yksinäisyydessä on jokin haaste, jota en vielä oikein hahmota. Luojan kiitos näen, että nyt on nyt eikä mennyttä viikkoa ole olemassakaan. Ei ole mitään syytä moittia itseään mistään (kumma kyllä, kehua voi!). Koko päivän on ollut lähinnä humoristinen olo siitä, että mihin kaikkiin rakoihin sitä itsensä pistääkin rullalle. Mutta ei nyt. Nyt ollaan tässä.

Ai niin, niistä puistahan mun pitikin kirjoittaa. Hehhehee.