Jotain

Kirjoitin eilen, mielestäni lennokkaasti, tytön kastajaisista jotka olivat lauantaina, pihalla sateen ja myrskyn keskellä. Jouduin keskeyttämään kirjoittamisen, talletin, mutta nyt on teksti tiessään. Harvemmin mua tällaset harmittaa mutta nyt kieltämättä hieman. Enkä millään viitsi ruveta rekonstruoimaan tekstiä muististani. Sanon vain jotain mitä en siinä ehtinyt sanoa: olipa hienoa nähdä mulle eri yhteyksistä tutuksi tulleita, rakkaita ihmisiä yhden pöydän ääressä. Välillä vain pysähdyin tuijottamaan ja huokailin onnesta, kun sain heidät kaikki yhdellä kertaa havaintoni piiriin. Kuinka kaunista!

Tervehdys

Voitte varmaan arvata (mikäli täällä joku vielä käy), miksi en pahemmin kirjoita. Kyllä, elämä on täyttä! Kastajaiset lähestyvät ja teettävät paljon pientä säätöä joka täyttää ne hetket jolloin joku ei kutsu mua. Ja loput hetket taas... käytän joogaan tai chi kungiin tai hiljenemiseen. Niillä pysyn tolkuissani, enkä pelkästään tolkuissani vaan aika onnellisena. Nyt poika on kipeänä ja on vähän tylsää kun emme ole päässeet ulos. Odotan miestä kotiin suunnistamasta, jotta saan vähän haukkaata raitista ilmaa.

Sataa.

No joo, poika ehti piirtää kalsareihinsa, tietenkin, sillä välin kun keskitin katseeni hetkeksi ruudulle.

Tänään mulla oli tilaisuus istua hiljentymässä vähän pitempään, melkein tunnin. Pian aloitettuani alkoi selkää ja hartioita hieman särkeä. Olkapäät ikäänkuin kiristyivät eteenpäin. Se oli läpikotaisin tuttu tunne, en paljon siitä häiriintynyt, kuuntelin vaan. Jossain tunnin lopulla jotain alkoi yhtäkkiä tapahtua, mun läpi kulki energia joka asteittain suoristi selän, niskan, veti hartiat alas, lapaluut loksahtivat oikeille paikoilleen, olkapäät rennoiksi taakse, tuli tilaa, tilaa.

Semmoistahan tää on. Turha yrittää mitään. Asiat tapahtuu lopulta kumminkin itsestään.