Yksinkertaista.

Eilen illalla otin nukahtamislääkkeen. Heräsin taas vajaan parin tunnin kuluttua ja valvoin loppuyön. Poika sen sijaan on ruvennyt nukkumaan yöt läpeensä heräämättä enää syömään (tai vauvoillahan on kaikenlaisia vaiheita, nyt on näin). Äiti valvoo.

Nukuin olohuoneen lattialla, jossa voin laskea lämpötilan hyvin alas. Se auttaa usein. Viime yönä oli vain 15 astetta. Mulla oli peiton alla melkein kuuma. Mun piti usein työntää jalkaterät peiton ulkopuolelle. Ruumis käy kummallisilla kierroksilla. Olisi mukava ymmärtää, mistä on kyse. Maito vähenee, kun en nuku, ja toisaalta senkin takia että poika on imemättä melkein puolet vuorokaudesta (se nukkuu yli 11 tunnin keskeytymättömiä yöunia).

Kun mies heräsi, minä melkein itkua tihrustaen selitin hänelle kurjan yöni vaiheet. Ja että kohta en voi enää edes imettää (se on mulle herkkä aihe, drama queen pääsee vauhtiin). Kertoessani vajosin takaisin itsesääliin, josta olin jo keskellä yötä menestyksekkäästi luopunut. Myöhemmin kutsuin miehen ulko-ovelta takaisin ja pyysin häntä auttamaan minua, etten tekisi enää niin, itsesääli ei ole hyvä paikka. Mutta tarvitsen silti tukea! Olen ajatellut, että saadakseni tukea minun pitää valittaa ja olla oikein poloinen. Mies halasi ja sanoi, että seuraavan kerran sanot vain heti, että tarvitset tukea mutta jätät valituksen väliin. Niinpä niin.

Heh.