Aamu maan päällä

Herättyäni ryhtyi sisäinen radiotaajuuteni ensi töikseen soittamaan Kuoppamäkeä.

Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen.

Siniset on järvet, sinisyyttä heijastaen.

Nolo polte kurkussa. Sentimentaalisuuskohtaus? On tarkistettava kalenterista, onko jokin isänmaallisuuspäivä. Ei ole.

Valkoinen on hanki, valkoiset on yöt kesien.
Valkoiset on pilvet, lampaat nuo taivaan sinisen.

Kyllä, tämä on näitä päiviä kun olen niin täynnä jostain tulevaa voimaa että en melkein halvaannun. Huutomerkit jokaisen pisteen tilalla. Jos se voima jää vain tähän kihisemään, olen pulassa. Kirjoitan. Mutta jokainen sana, jonka kirjoitan, tuntuu vaillinaiselta, löysältä, en tiedä miten ilmaista - ja ilmaisu on se mitä voima lopulta vaan hakee. Juuri nyt näen tarpeen selkeästi, tiedän että kaikki menee ihan oikein, kun vaan rauhassa teen - mitä teenkään. Ah, sana "voima" tuntuu myös kovin rajaavalta. Mutta EI SE MITÄÄN! Kaikki on juuri niin kuin pitää, ritisevä maaliskuun aamu pohjoisella pallonpuoliskolla, kylmäkäynnistän auton. Vaihdekeppi on jähmeä, kytkimessä kahdenkymmenen kilon punnus, ikkunat sisältä kukallisessa panssarijäässä, johon saa kerralla raaputettua vain neulankärjen levyisen karhean viivan. Pakko mennä, mennä, tiheän viivaston läpi näkee tosi hyvin kun keinuttaa jatkuvasti päätään. Turvallista matkaa! Onko tuo mustarastas joka katoaa pihlajikkoon? Talvijakevät, kaikki tuntuu tihentyvän. 

Sydän palaa, en voi antaa sen palaa kauan, en, on löydettävä tie maahan, maan minuun, aamun ensimmäinen sävel.

Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen.
Lämmön tunsin kuitenkin lujuudessa graniitin.

Niin! Isänmaa on tietysti jotain mikä on jälkikäteen konseptoitu, kansallisvaltioiden viivasto skraapattu havainnon hämärrettyyn pintaan. Täällä sitä suunnistetaan, siristellen, pystyakseli huojuen. Tuhatta ja sataa.

Itkeekö astronautti isänmaata? Vai kuitenkin äiti maata? Mutta ei tehdä tästä sukupuolikysymystä, se merkitsisi vain lisää käsitteitä, hämmennystä. Sydämen poltteen on vain löydettävä yksinkertainen yhteys. Sen on laskeuduttava kohti maata, sen sijaan että se nousisi päähän. Tässä se on. Koti maa. Niin suuri rakkaus että sitä ei pään yksinäisyys kestä, siihen sulautuu. Kiitos. Maa. Käsittämätöntä, käsitteetöntä. Että se on synnyttänyt minut, kantaa minut. Sanat ovat liian suuria, pateettisia, liian pieniä. Mustarastaan laulu.

Hiljaa kuusten kuiske soi, terveisensä tuuli toi.

Totta, olen nyt puu, kuusen geometria maan pinnassa. Ihmeellistä miten sanatkin asettuvat ja löytävät yhteytensä, eivätkä enää ole voimattomia tai väljähtyneitä. 

Sininen ja valkoinen värit ovat vapauden.

Unohdan niin helposti että vapaus on olla sitä mitä olen. Maan olento, pystysuora. Että vapautta olisi huidella jossain, heilua, huojua. Heliumpallona tuulten vietävissä. Kimeällä äänellä kiihkeästi huudellen. Ikuinen vappu! Toisaalta - onhan sekin yksi osa minun vapauttani! Kokeilla sitä ulottuvuutta. Ja palata kotimaahan. Juuret syvällä maan pimeydessä, ilma täynnä jäähilettä, ylimaallisia värejä.