keskiviikkona, joulukuuta 24, 2008

Lapissa.

Olen parahiksi toipunut viiden vuorokauden vatsataudista. Kinkku kypsyy uunissa. Äsken kävin ensimmäistä kertaa päiväkausiin ulkona, joella kävelyllä. Oli kaunista ja hiljaista, alakylän talot jäivät pian taakse. Sitkasta, laihaa tuulenpieksemää ja lumen köyristämää puuta. Mustaa ja valkoista. Ajatukset lähtivät lentoon. Häiritsevinä. Palasin aina horisontin viivaan. Se pysäytti joka kerta. Kaksi korppia lensi pitkin uomaa rääkkyen, yllättävän kimeällä äänellä. Hyvää joulua, rauhaa jokaiseen päivään.

sunnuntaina, joulukuuta 14, 2008

Hyvä uutinen

Mies tuli työmatkalta kotiin. Menin avaamaan oven, tervehdin ja painuin samantien keskeneräisen homman pariin. Mies seisoi hämmästyneenä keskellä huonetta laukut vielä käsissään ja kysyi "Mitä sinä nyt teet? Minä olen ollut viikon poissa!" Nolostuin ja menin sivistyneesti halaamaan häntä. Mutta tunne oli edelleen että yhdentekevää. Koetin kysellä että miten lento sujui. Jäykkää. Aloin epäillä että nyt mulla on joku - juttu. Poika oli päiväunilla ja lopulta pyysin että mies tulee vähäksi aikaa mun kanssa köllimään. Vaikkei kyllä olisi huvittanut.

Köllittiin ja halattiin ja rupesi itkettämään. Aikani nyyhkytin ja kun se loppui, olo oli lämmin ja kirkas. Olin ollut vihainen siitä että mies oli poissa. Nykyään saatan sentään tajuta että rakkaus on se, miten sen nyt sanoiksi panisi, oletusarvo, ja jos sulkee itsensä rakkaudelta, niin olisi ehkä syytä tehdä jotain tai kuunnella itseään tai antaa jonkin asian ilmaista itsensä. Jos rakkaus ei avaudu niin on jotain mikä estää rakkautta avautuvasta... mitä se nyt milloinkin on. Keksimme kyllä syitä. Kuinkahan paljon sitä onkaan viettänyt elämästään sulkeutuneena rakkaudelta, eikä ole ollenkaan edes tiennyt tekevänsä niin? Kysymys on retorinen, mitäpä sitä tonkimaan, tiedämme itse kukin että... aika paljon.

Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani häiritsevä ajatus, joka näennäisesti ei liittynyt meihin mitenkään, oli kai tätä samaa suuttumusta. Nyt on rauha maas ja rakkaus maan päällä, ainakin juuri tässä ja nyt.

tiistaina, joulukuuta 09, 2008

Härkänen

Äitini hoitaa poikaa (viereisessä huoneessa, sieltä kuuluu riemastuttavaa loruilua ja dappa-dappa-dapatusta), mies on työmatkalla ja minä koetan saattaa taittotyöt loppuun deadlineen mennessä. Miten minulla on joskus ollut aikaa kirjoittaa ja lukea blogeja?

Kuuluu hyvää. Olen oleillut erään sitkaan ajatuksen ja siihen liittyvän tunteen kanssa, se ei ole suurta kärsimystä mutta omituista ja häiritsevää. Koetan olla ja katsella tätä asiaa itsessäni mutta heti kun herpaannun, mieli heijastaa sen kauas minusta. Sitten kiehun ja kiroilen. Ja aina kun hoksaan, niin katselen ja tunnustelen miltä kiehunta tuntuu. Vähäpätöinen asia, joka ei ulkoisesti edes liity minuun, on saanut isot mittasuhteet.

Pikku tyttö, Peppi joka on jäänyt jotain vaille, purkaa suuttumustaan. Nostaa hevosen. Suuttumus ei sillä vähene. Kaikesta huolimatta, kuten sanoin, kuuluu hyvää. Tuntuu hyvältä ja helpottavalta kirjoittaa, vaikka en voi (eikä ehkä ole tarpeenkaan) kertoa tarkemmin. Jännää. Sydän tuntuu hivenen pehmeämmältä.