maanantaina, marraskuuta 27, 2006

Lehtiä lukemassa

Minä rakastan kieltä. Nautin täsmällisestä ilmauksesta, omaperäisestä sanavalinnasta, sointuvista äänteistä, jouhevasta lauserakenteesta. Siksi tuntuu vähän hankalalta kirjoittaa näin, ettei näe mitä sanoo, eikä voi juuri palata korjaaman hämärän tuntuista kohtaa. Minulla on ollut migreenintapainen jo viitenä päivänä peräkkäin, enkä uskalla nytkään kovin tiiviisti tuijottaa kuvaruutua. Mutta teki kuitenkin mieleni kirjoittaa. Juuri nyt ei ole kipua. Tuli kumisee takassa ja lämpö leviää koko mökkiin.

En ollut tänään töissä. Ainoa mihin kykenin oli, merkillistä kyllä, haravoiminen. Sama juttu eilen. Olen siis haravoinut tuntikausia hämärtyvässä iltapäivässä. Urakka jäi kesken, kun lumet viimeksi tulivat, nyt saatoin jatkaa sitä. Piha ei ole läheskään yhtä puhdas kuin naapurilla (heidän puutarhansa on kuin palanen Versaillesia!), mutta nyt se on mielestäni tarpeeksi hyvä, ja uskon ettei ensi kevään nurmella ole vaikeuksia tunkeutua muutaman hassun tammenlehden läpi. Pihapiirin vanhat puut tuottavat uskomattoman paksun lehtimaton. Jotenkin haravoimisen idea on minusta outo, lehdethän on tarkoitettu tuottamaan uutta humusta maahan, ja minulla on haravoidessani joskus anteeksipyytävä olo. Mutta toisaalta, kuinka ihanaa se onkaan! Se on niin äärettömän yksinkertaista ja selkeää työtä, se tuntuu makoisalta käsivarsissa, lavoissa, syvissä vatsalihaksissa. Migreenin herkistämät silmät rakastavat mustaa maata, mätänevien lehtien kenttiä, silmiin ei satu vaikka kohdistan katseeni pikkuruiseen tummanruskeaan, läpikuultavaan toukkaan, joka paljastuu lehtikeon alta. Mutta valoisia ruutuja, valkoisia kirjan sivuja, muropakkausten kylkiä, kauppojen kylttejä silmät välttelevät. Kirjoitettuja sanoja, ei kiitos. Migreenin pitäisi yleensä kai yltyä myös fyysisessä rasituksessa, mutta ehkä hämäryys ja raikas ilma sitten kompensoivat niin, että hetkittäin unohdan kivun tyystin.

Huomaan ajelehtivani. Lehdet lentelevät rytmikkäästi kohti kasaa, mutta minä seilaan jossain aivan toisaalla, ajatuksissani. Joku sanoo jotain, josta olen tuohduksissani. Äkkiä jostain nousee selkeä mielikuva, jossa minut on todella heitetty ajassa taaksepäin, istun entisen poikaystäväni kotona sängyn laidalla ja eksä katsoo minua vaativan näköisenä. Minun pitäisi ilmeisesti vastata johonkin kiperään kysymykseen, mutta en tiedä yhtään, mitä minulta odotetaan, koska olen juuri aineellistunut paikalle. Mitä helvettiä on tapahtunut? Minua rupeaa naurattamaan. Se on kuva ajatuksista! Ne ovat typerä aikakone, joka ottaa minut pois nykyhetkestä ja viskaa mielivaltaisesti toiseen aikaan ja paikkaan, saa minut uskomaan omaan todellisuuteensa, jopa ahdistumaan, suuttumaan ja luomaan lisää ajatuksia. Ja siinä minä seison, raskaiden, märkien lehtien keskellä, orava tuijottaa minua vaahteran rungolta pää alaspäin.

Koko kolmivuotisen terapiani varmasti suurin oivallus oli seuraava: Herranjumala! Minähän luulen ajatuksissani esiintyviä ihmisiä todellisiksi! No, tästä oivalluksesta syntyi tarve pysäyttää se hirmuinen ajatusten kierre, joka imee voimani. Erilaisilla meditaatioharjoituksilla sain tuntuman siihen, että ajatuksettomassa tilassa oleminen on mahdollista. Seuraavaksi tajusin, että ajatuksettomassa tilassa voi olla muulloinkin kuin risti-istunnassa. Tiesin, että terapian jatkaminen on osaltani turhaa. Joiltakin osin en varmaankaan koskaan tule ”eheytymään”, mutta sillä ei ole merkitystä. Koen joka päivä sen totuuden (joka on siis todellisuutta minulle), että minussa on tila, josta ei puutu mitään. Joka lopulta olen minä.

Minä kävin terapiaa jonkinlaisen masennuksen ja ahdistuksen takia. Sen jälkeen, kun lopetin terapian vajaa vuosi sitten, olen ollut masentunut neljä tuntia yhtenä iltapäivänä! Minä vain en enää ole masentunut. Kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia käyn tietenkin läpi päivittäin, kuten suurin osa ihmiskuntaa. Mutta masennus ja ahdistus ovat minun elämässäni vain typeriä tekosyitä olla ottamasta vastuuta asioistani (ja tässä todella tarkoitan vain itseäni, muilla on muut kuviot).

Tänään haravan varressa tajusin senkin. Minä olen aivan pikkulikasta lähtien tuntenut, että koko tämä elämä, jota minulle tarjotaan, siinä on jotain vinksallaan, kaikki mitä minun odotetaan tekevän, on jotenkin - toisarvoista, sillä jossain, melkein tässä, ihan kielen päällä, on jotain suurta, joka minun pitäisi oivaltaa, mutta minä en koskaan saa siitä kiinni. Niinpä minä etsin ja etsin. Ja olin eksyksissä. Jokainen vuosi toi minua lähemmäs sitä jotain, olin pikkuisen enemmän elossa, jokainen kausi oli vähän parempi kuin aiempi. Silti jotain oli sijoiltaan. Vielä terapiassakin koin jatkuvasti, että jotain tärkeää on nyt tulossa, juuri tapahtumaisillaan, mutta jotenkin sen kokemuksen merkitys aina väisti minua, tai minä sitä. Ja tänään, kivun hivutellessa ohimoa, kuraisen haravan varressa tajusin äkkiä, että tässähän se on, tätä mitä etsin! Että se olennainen todella on tässä, ei minkään ajatuksen takana. Melkein kolmekymmentä vuotta etsin nykyhetkeä! Nyt minun tarvitse enää etsiä mitään. Tärkein on tässä. Kaikki tulee luokseni.

Olen kyllä kiitollinen niille jotka myönsivät minulle rahallista tukea, sekä terapeutilleni, että sain käydä terapiassa aikani. Ilman sitä en olisi tässä (vaan jossain muualla), ja kun juuri tässä on todella hyvä olla, niin - kiitos.

torstaina, marraskuuta 23, 2006

Onko mysteeriä?

Hiljaista. Heräsin särkyyn ja olen parannellut sitä pitkän aamun, aamulta tuntuu vieläkin vaikka lyhyt päivä alkaa jo himmentyä.

Kuten olen kertonut, jokin aika sitten kaikki tulevat työni peruuntuivat. (Tai eihän tuleva tietenkään voi peruuntua, kun sitä ei ole olemassakaan, vaikka toisaalta mikään muu kuin tuleva ei voi peruuntua, sillä nyt-hetki ei mitä ilmeisimmin voi peruuntua, ja mennyt on jo mennyt pois sellaisten mahdollisuuksien piiristä. Täsmällisemmin ilmaisten, otin siis taannoin kynän ja yliviivasin joitakin sanoja pienestä mustasta kirjasta.) Kuvittelin, että tämä saattaisi tarkoittaa sitä, että voisin tehdä vielä vähemmän opetustyötä ja sen sijaan jotain muuta.

Eilen kuitenkin kuulin hyvin kiinnostavasta opetustehtävästä keväälle. En panisi lainkaan pahakseni, jos sitä todella tarjottaisiin minulle. Työ liittyy aihepiiriin, johon olen läpikotaisin rakastunut. Tämä kaikki on kovin kutkuttavaa: elämä antaa, ottaa pois tarpeettoman, vilauttaa jotakin mahdollisuutta ja kenties antaakin jotain muuta, eikä minulta kysytä, minun tulee vain katsoa ja havaita, ilman tunteilua.

Päänsisäinen virtuaalitodellisuuteni tarjoaa nyt monista tutuista osasista koostuvaa mielikuvitushahmoa, joka nauraa minulle, kun teen ihan tavallisista asioista jotenkin ihmeellisiä. Ei siinä mitään mystiikkaa ole, asiat vain tapahtuvat tai eivät tapahdu! Ja sana ”elämä”, sekin tuntuu jotenkin kuluneelta, liian monen omaisuudelta, kuin Stairway to Heaven autoradiossa, tai Times New Roman monistenipun sivuilla. Mutta en anna periksi tottumukselle, en ainakaan nyt. Elämä on ehkä kauneimpia sanoja koko Suomen kielessä. Itse asiassa, kirjoitettuna se vasta näyttääkin kauniilta. Elämä. Tai pienellä,
elämä
- kaunis, jopa tällä Times New Romanilla, jolla tietenkin kirjoitan.

Onko mysteeriä? Onko ihmettä? Sehän riippuu minusta, ja vähän sinustakin, mielikuvitushahmo hyvä. Onko kaikki tässä, ajatusten, toiveiden, halujen, pettymysten ja mielikuvien kieltämättä arkisella kehällä? Vai laskeudunko läpi näiden virtuaalisten olentojen tänne, reaaliseen, värähtelevään, huikaisevaan, äärettömään todellisuuteen? Jonka tunnen ensin mahassani, sitten laskeutuessani, vähä vähältä, joka solussani? Nämä kaksi todellisuutta, todellisuuksia kai molemmat, ovat tässä ihan päällekkäin, kuin rinnakkaiset ulottuvuudet, jotka eivät koskaan kohtaa.

sunnuntaina, marraskuuta 19, 2006

Ihme

Monia uskonto tuntuu ahdistavan. En ihmettele sitä. Minä liityin takaisin kirkkoon kun minua pyydettiin kummiksi, kummius tuntui niin suurelta kunnialta. Ajattelin, että onhan kristinusko sitäpaitsi yksi ihan kelpo tapa lähestyä hengellistä ulottuvuutta meissä. No, sitten kävin yhdessä jumalanpalveluksessa, ja ne löivät kerralla luun kurkkuun. Minä en löytänyt siitä seremoniasta mitään hengellistä, en iloa, en rakkautta, en varsinkaan mysteeriä. En väitä, etteikö näitä olisi kirkossa läsnä, mutta minua ne eivät koskettaneet, koska päällimmäiseksi jäi jokin aivan muu – syyllisyys, outo käsitys ulkoapäin tulevasta armosta, kärsimyksen ihannointi, vapahduksen odottelu. Tämä on tietenkin hyvin yksipuolinen, varmaan epäreilu tulkinta evankelisluterilaisuudesta. Mutta olennaista oli, että tilaisuus ei koskettanut minua, se ei ollut kirkas, minulle. Tiedän, että jotkut ihmiset ovat löytäneet rauhan kristinuskossa tai jossain muussa uskonnossa. Jostain syystä minä en ole löytänyt yhtäkään uskontoa, jonka sanoma näyttäytyisi minulle selkeänä, sellaisena, jota ei vääristä kenenkään vallantavoittelu, dogmaattisuus eikä uskon ulkoisiin muotoihin kiintyminen.

Loppujen lopuksi en usko mihinkään. No, ei se ole aina totta, olen uskonut vaikka mitä, väitteitä jotka osoittautuvat epäolennaisiksi, jonka olen ymmärtänyt väärin, tai yksinkertaisesti omaksunut joltakin hetkelliseltä auktoriteetilta ilman omaa kokemusta asiasta.

Ehkä jonkinlaista heikkoa uskoa oli se lapsuudesta saakka kalvanut tunne, että jotain puuttuu, jotain mitä elämässäni pitäisi olla mutta ei ole. Minulla siis oli käsitys, että jossain kuitenkin on jotain, mutta minä en kuitenkaan tiedä tai koe siitä mitään. Tai ehkä koinkin, mutta mikään ulkoisessa ei peilannut sitä niin selkeästi, että olisin ymmärtänyt. Kaikki uskonnot, joihin sain tutustua ja jotka yrittivät parhaansa mukaan peilata sitä jotain, sivuutin halpamaisina koska ne samalla uhkailivat rangaistuksella tai siirsivät autuuden jonnekin hamaan tulevaan, ehdollisena. Tai käsittivät seksuaalisen rakkauden epäolennaisena tai jopa epäilyttävänä! En tietenkään osannut aina sanallistaa tätä kaikkea. Mutta minussa on aina palanut helvetin luja oikeudentunto, jossain kaukana omantunnon tuolla puolen, ja se on systemaattisesti estänyt minua ottamatta vastaan melkein hyviä tarjouksia.

Tämä oikeudentunto, tai miksi sitä ikinä pitäisikään nimittää, ei estä minua, sanotaan nyt vaikkapa - tekemästä töitä yhtä aikaa sekä talouskasvua rummuttavalle että ekologista kehitystä kannattavalle aikakauslehdelle. Tavallaan molemmat ovat yhtä hyviä tai huonoja. Ne (enimmäkseen) tarjoavat ulkoisia ratkaisuja ulkoisiin ongelmiin, ja onnistuvat ehkä siinä sivussa vain hämärtämään entisestään jotain olennaista, joka ei ole kenenkään eikä minkään ulkopuolella, ei varsinkaan tämän hetken ulkopuolella. ”Maailmaa” on turha yrittää muuttaa tai parantaa. Kaikki täällä olevaisessa muuttuu, mikään ei voi olla muuttumatta, ja asioiden luonnollinen tapa muuttua on kokemukseni mukaan paljon parempi kuin meidän paranteluyrityksemme. Minun kannaltani on olennaista, että tällä hetkellä nautin suunnattomasti kuvitusten tekemisestä, sekä ylipäänsä että juuri näille lehdille. Ilo on ylivoimainen opas. Oikeudentuntoni myhäilee hiljaa - vain omatunto, tuo tapojen ja uskontojen ohjelmoima pikkusielu, inisee toisinaan.

Innostuin kirjoittamaan uskonnosta, kun luin Skitso-Jannen ateistisen julistuksen, joka sitten päätyi, luullakseni hyvin erilaisista lähtökohdista, hyvin tutun kuuloiseen lopputulemaan: ”On vain tämä, tässä ja nyt”. Totta tosiaan. Tiedän, koen, että mitään muuta ei ole, ei mitään toista hetkeä, ei äskeistä suudelmaa, ei ylihuomista luentoa, ei eilistä bussimatkaa. Juuri tämä hetki on ihmeellinen, täydellinen, ikuinen. Kaikki on tässä, tässä mikä avautuu aina nyt, sisäisessä hiljaisuudessa, eikä se vaadi uskontunnustuksia eikä selityksiä. Siksi minä muotoilen sen näin: minä en usko mitään, minä vain koen mitä koen. Kun olen tarpeeksi hiljaa, kuten juuri nyt, koen ihmeen.

keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006

Kahvilassa

Istun ja kirjoitan rautatieasemalla Roberts Coffeessa, koneeni jopa löytää jonkin langattoman verkon ja on yhdistävinään siihen. Mutta internettiin en kuitenkaan pääse. Ei se mitään; voin päivittää Hiljaisen Tienoon myöhemmin.

Olen menossa hakemaan miehen kummityttöä ja tämän siskoa tarhasta. Lähdin niin hyvissä ajoin liikkeelle, että minulle jäi aikaa oleilla. Olen kyllästynyt siihen, että olen usein myöhässä. (Eikä lasten hakemisesta nyt ainakaan saa myöhästyä). Viime aikoina olen katsellut myöhästelyäni ja sitä, mistä se milloinkin saa alkunsa. Ja kas, olen ollut myöhässä hieman harvemmin. Ja vähemmän kerrallaan. Eräs ystävä, jolle kerroin ”ongelmastani”, sanoi ihan viisaasti, ettei minun kannata soimata itseäni siitä(kään), vaan kannattaa pohtia, mitä iloa on ajoissa olemisessa ja antaa sen motivoida itseni toimimaan toisin. Tänään näen taas, miten hyvää tekee olla ajoissa: sain tämän rauhallisen hetken keskellä rautatieaseman vilinää, huomasin että minullahan on tietokone mukana ja sain kirjoittaa nämä rivit sisäisestä hiljaisuudesta käsin. Tämä päiväkirja on sellainen taikakone, että kun ryhdyn kirjoittamaan sen nimissä, alan kirjain kirjaimelta laskeutua rauhaan ja hiljaisuuteen.

Jokin voima (en tiedä miksi muuksi sitä kutsuisin) on minussa, juuri nyt, keskellä minua, ruumiissani ja silti jossakin ruumiin tuolla puolen. Se nostaa sormiani, saa sydämeni sykkimään, ja minä lepään. Äskeinen espresso, se saa sykkeen hieman kiihtymään, mutta ei liikaa. Katselen, tunnustelen tapahtumia tässä ruumiissa ja sen ympärillä, tuota kaunista vanhaa pariskuntaa joka istuu lähelläni ja kehuu leivonnaisiaan. Korkojen kopsetta, tuulipukujen suhinaa, matkalaukkujen rotinaa, kylmäkaapin matalaa möyrinää, kahvilan lämpimiä värejä.

Terveisiä täältä, kauniista paikasta.

perjantaina, marraskuuta 10, 2006

Loukkaantumisesta

On paras opetella hiljentymään niinä aikoina ja hetkinä, kun ei ole mitään erityistä ongelmaa. Sitten se taito tulee käyttöön myös niinä aikoina, kun on vaikeaa, tai pikemminkin aikoina, jolloin mieli haluaa kaikin voimin tehdä muutoksista ongelmia. Mutta rupeapa hiljentämään ajatuksiasi ensi kertaa silloin, kun joku on juuri haukkunut sinut, kun olet tullut jätetyksi tai olet saanut potkut. Tai kun olet itse tehnyt jotain josta tunnet syyllisyyttä. Se ei onnistu, mieli on liian vahva, ja se on voimainsa kukkuloilla onnettomuuden edessä.

Olen harjoittanut hiljentymistä nyt suunnilleen puolentoista vuoden ajan. En ole välttämättä hiljentynyt joka päivä suunnitelmallisesti, mutta aie on läsnä koko ajan. Kun istun bussissa, koetan pysäyttää mukaansatempaavan ajatusketjun, tai jos en kykene siihen, katselen sitä vähän etäämmältä. Ehkä koko ajatus menettää voimansa; tai sitten ei, mutta ehkä seuraavalla kerralla.

Eilen tapahtui asia, josta loukkaannuin. Kukaan ei tehnyt suoranaisesti väärin minua kohtaan, menettelipähän vain eräässä työasiassa tavalla, joka ei lainkaan vastannut toiveitani. Näin heti, että en nyt kykene pysäyttämään soimaavia ajatuksiani enkä ottamaan niihin kunnollista etäisyyttä. Koska minulle ei auennut mitään rakentavaa tapaa vastata sähköpostiin, jossa minulle ilmoitettiin uudesta käänteestä, minun ei siis kannattanut vastata lainkaan. Kävin astangatunnilla ja vietin illan lepäillen. Mieli rauhottui liikunnassa ja pysyi rauhallisena loppupäivän. Varoin puhumasta asiasta kenellekään, koska olisin vain lähtenyt päivittelyn ja valittamisen noidankehään ja menettänyt vielä yöunenikin. Tänä aamuna, erinomaisesti nukutun yön jälkeen, minun pitäisi nyt sitten vastata postiin, ja rauhattomat ajatukset ovat taas lähdössä lentoon. Näen kuitenkin, etten voi asialle mitään, minun on vain elettävä sen kanssa. Huomaan, että tunnen myös jotain uutta – innostusta? - muuttuneen asian edessä. Ehkäpä tämä käänne olikin aivan oikein? En vielä tiedä miksi tai miten.

Se en ole minä, joka loukkaantuu. Se on pikkumainen, itsekeskeinen osa psyykeäni. Kenen tahansa mieli on täynnä näitä pikkumaisuuksista. Minua kannattelee se kokemus, että minussa on jotain muuta ja paljon perustavanlaatuisempaa kuin vellova mieli. Joskus on hetkiä, jolloin on vaikea tuntea tätä todellista minää, mutta kun sen muina hetkinä on tuntenut kasvavasti, tämän tiedon varassa sietää hankalatkin tilanteet. Itse asiassa, eilisestä pienestä koetoksesta selvisin aika hienosti!

Nyt on päivä uus, joka hetki on uus.

keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006

Croquis & muita intoja

Erikoista. Mistähän lähtien taglineni on ollut "voimistuvan läsnäoloa"? Koko ajan? Olen joskus aikoja sitten, mielestäni, kirjoittanut voimistuvaa läsnäoloa, enkä ole siihen sen koommin kajonnut. Mutta voimistuvan läsnäoloa kuulostaa arvoitukselliselta, monitulkintaiselta. Mikä voimistuu? En taida korjata sitä ainakaan toistaiseksi.

Viimeksi kirjoitin siitä, miten elämääni tuli yhtäkkiä yllinkyllin tilaa, kun kaikki tulevat taitto- ja opetustyöt peruuntuivat. Sittemmin tapahtunutta: minulle soitettiin ja pyydettiin tekemään isohkon aikakauslehden kansikuva. Muitakin kuvitustöitä on taas ilmassa. Jihuu! Jos kansihomma toteutuu, kuten nyt näyttää, siitä tulee näkyvin kuvitus, jonka olen koskaan tehnyt. Ja kyllä, kuvittaminen on mieluisinta puuhaa, mitä keksiä saatan. Joskus vuosia sitten oli yksi kesä, jolloin sain tehdä kuvituksia kokopäivätoimisesti. Olin älyttömän onnellinen enkä ollut uskoa, että joku vielä maksaa tästä onnesta. Sitten unohdin koko jutun ja sotkeuduin moneksi vuodeksi erilaisiin uusmediakuvioihin. Minun piti palaa niissä loppuun muistaakseni taas, missä se minun onneni olikaan. Onneksi sotkeuduin, onneksi paloin, onneksi muistin!

Koska olen täynnä intoa, tahdon avautua vielä seuraavastakin asiasta: croquis. Oi! Croquis!

Koko eilisen päivän piirsin ja maalasin vimmatusti luonnoksia kansikuvaa varten. Iltapäivällä pohdin, menisinkö illaksi joogaamaan vaiko Kuvittajien Tallille piirtämään alastonmallia, nopeita asentoja. Jooga olisi tietenkin parasta vastapainoa, mutta... jostain syystä päädyin kuitenkin croquis-iltaaniin. Ja se oli taivas! Minulla oli uutta, vahvaa syaanin väristä mustetta jota levitin siveltimellä, ja malli otti muutaman minuutin asentoja. Malli soitti samalla kitaraa, omia laulujaan, ja se pakotti meidät piirtäjät olemaan hiljaa ja syventymään tekemiseen tavallistakin intensiivisemmin. Croquista tehdessä kaikki itsekritiikki, tai ehkäpä koko itse, karisee pois, on vain havaitseminen, työ, leikki, ilo. Siinä lajissa lopputulokset ovat mielestäni toissijaisia, mutta muutamista piirroksistani olin hirmu ilahtunut. Ne näyttivät minulle välähdyksenomaisesti sen, minkä olen jollain tavalla tiennytkin; käsialani on kehittynyt hirmuisesti viimeisen vuoden aikana. Jäljessä on uutta voimaa, rentoutta, vaivattomuutta. Siinä on myös maalauksellisuutta - aiemmin olin piirtäjä, rajaaja. Mukaan ovat tulleet uudenlaiset värit, pinnat, aukijäämiset, avautumiset.

Voisin helposti jatkaa innostuksen aiheistani yön tappiin asti, itse asiassa eräät typografiset ja väriopilliset seikat ovat vielä tyystin käsittelemättä, mutta ehkä menen kuitenkin nukkumaan. Unetkin ovat olleet niin hurjan kiinnostavia viime aikoina!