Yllättävä hiljainen iltahetki

Mies lähti iltalenkille ja poika kuukahti vedettyään maitopleksit. Ei mulla useinkaan tähän aikaan ole mahdollisuutta istahtaa kirjoittamaan.

Unettomat yöt ovat haastavia, mutta myös ihan hyvällä tavalla. En toistaiseksi ole osannut päästää irti ja vain olla ajatuksettomassa tilassa kovin pitkiä aikoja, mutta sen sijaan olen taas harjaantunut kärsimisessä. Kärsiminen ei muuten ole hullumpaa, kun siinä onnistuu, ehe! Itsesääli tekee hyökkäyksiä ja minä tyttö otan ne vastaan. Kun huomaan, mitä on tapahtumassa, siirryn täysin siihen tunteeseen (mutta en sen valtaan) ja tuijotan sitä sisäisin silmin. Se tuntuu siltä kuin joutuisi jonkinlaisen kohisevan voimaputken sisälle (äh, tälle on mahdotonta löytää eleganttia ilmausta). Sitten olen siinä ja yritän kestää. Ei se kauheus useinkaan kestä kuin muutaman sekunnin, sitten alkuperäinen tunne lakkaa olemasta ja on vain se voima. Vähän niinkuin avantouinti, hetken kirpaisee mutta sitten palkitsee.

Eilen (tai jonakin päivänä, olen unohtanut) kuuntelin hiljentymislevyä pimeässä huoneessa ja rentouduin. Jotain lähti sisältä liikkeelle ja nousi ylös ja ulos, yhtäkkiä itkin hillittömästi. Itkuun ei liittynyt mitään tunnetta eikä ajatusta, ellei nyt helpotusta lasketa tunteeksi. En tiedä enkä välitä, mitä siinä purkautui, mutta rentouttavaa se oli. Vollotin aikani, nousin ja lähdin laittamaan ruokaa, eikä musta edelleenkään tuntunut mitenkään erityiseltä. Mutta olen kiitollinen että sisällä liikkuu.