Auki

Lumikellot pisaroivat esiin takapihan metsiköstä. Scillat ovat vielä nupullaan - talo seisoo koillisrinteessä, jossa kaikki tapahtuu tähän aikaan vuodesta vähän myöhemmin kuin toisella puolella katua. Aika varhainen myöhemmin!

Kannettavani kuoli muutama päivä sitten, kuukausi takuuajan umpeutumisen jälkeen. Ei se mitään. Olen saanut lainata miehen konetta töihini. Vielä tämä viikko opetusta entisessä opinahjossani, sitten minulla ei oikein olekaan töitä tiedossa. Ihanaa päästä tekemään omaa satukirjaani. Rahathan siinä äkkiä loppuvat, mutta luotan että selviän jotenkin syksyyn saakka. Sitten, jos elämä suo, olenkin äitiyslomalla.

Olen viilipytty. Se on mukava muoto.

Tyhjää täynnä

Luulen että minulla tapahtui tässä taannoin aika merkittävä oivallus hiljentymisen suhteen. Ja oivallus jatkuu, värittää jokaista päivää. Se rauhoittaa minua suuresti, lopettaa sen pähkäilyn että pitäisi meditoida useammin, hiljentyä päättäväisemmin, voi olen taas elänyt sumussa, ja muuta hömppää.

Tälläkin kertaa se idea tuli jonkun toisen suusta, kuten niin usein. Olen varmaan kuullut sen lukemattomia kertoja ennenkin (ja todennäköisesti olen oivaltanut sen ennenkin). Lause kuului jotenkin näin: minulle ei kuulu mitään sen kummempaa. Se iski.

Suurin osa ajasta kuluu semmoisessa ”ei mitään kummempaa” –tilassa. Ei ole mitään erityistä tehtävää, ei tunnetilaa, ei ajatusta. Olen aiemmin kokenut sen tilan hieman ahdistavana tyhjyytenä, ja usein tulkinnut sen juuri sumuksi, jonkinlaiseksi ei-läsnäoloksi. Ja toisinaan ehkä täyttänytkin sitä tilaa jollain ajattelemisella tai tekemisellä joka nopeasti mutta väliaikaisesti pyyhkii ahdistuksen pois. Nyt sitten tajusin, että juuri se ei-mitään on läsnäolon ydintä itseään, puhdasta olemista, tyhjyyttä hyvinkin. Jostain syystä olen nyt voinut jättää sen ahdistuksen pois siitä päältä ja levätä siinä ettei ole mitään erityistä.

Onhan se tietenkin aika hurjaa olla pohjiaan myöten ja pohjimmiltaan aivan tyhjä. Moni masentunut tai ahdistunut ihminen kuvailee tätä tyhjyyttä. Ehkä heille ei ole kukaan kertonut, ettei tyhjyys ole negatiivista, oikeastaan on jo aika pitkällä jos kokee sen tyhjyyden voimakkaasti.

Eräs ystäväni kertoi tästä samasta asiasta, omia kokemuksiani paljon voimakkaammalla kontrastilla: hänellä oli nuorempana pelottavia öisiä kokemuksia, jolloin hän tunsi irtautuvansa ensin ruumiistaan ja sitten kaikesta, tulevansa imaistuksi tyhjyyteen, lakkaavansa olemasta kukaan. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi, kun ei voinut käsittää, mitä nämä kokemukset olivat. Myöhemmin hän tutustui läsnäoloon ja hiljentymiseen - ja kohtasi sitä kautta lopulta saman tyhjyyden. Ja tyhjyydestä tuli koti.

Minusta tuntuu, että herkät ihmiset, joissa on säilynyt paljon lapsen kaltaista läsnäoloa, kohtaavat helposti näitä tyhjyyden kokemuksia mutta ahdistuvat niistä, kun mikään ympäröivässä maailmassa ei anna niille merkityksellistä selitystä. Itse asiassa koko maailma kehottaa pitämään lujasti kiinni mielestä, ajatuksista, nimestä, identiteetistä ja tietenkin omaisuudesta ja sen semmoisesta, se on tervettä. Muu on vähintään huolestuttavaa.

Minun mieleni on aina ollut sillä tapaa pirullisen itsepäinen ja vahva, että vaikka olen joskus ollut masentunut, en ole kokenut tavanomaista urbaania vieraantuneisuuden tunnetta suurempaa tyhjyyttä - en ennen kuin olen hyvin tietoisesti ruvennut antamaan sille tilaa. Ja yhä vain, useimmiten, tunnen hiljentyessänikin olevani kiinni tässä maailmassa ja aisteissani, olen pintaa syvemmällä mutta en ehkä kovin syvällä. Vaikka tämä ei totisesti ole mikään mitattava asia, enkä minä tiedä lainkaan, mitä tuleman pitää. Joka tapauksessa - mieli ei voi luopua ennen kuin se voi.

Kaikki aikanaan. Ei sen kummempaa.

Starman

Tänä aamuna kävin lääkärissä ja jouduin äkkiarvaamatta ultraan ja näin eka kertaa sen pienen tyypin siellä kuvaruudulla. Semmoinen samanlainen rakeinen ihmisen muotoinen hahmo joita on nähnyt niin monissa ruttuisissa lompakosta kaivetuissa mustavalkokuvissa. Hämmennyin, kun hymyni ei meinannut laskea lainkaan. Kahdesta punaisesta viivasta lähtien olen kyllä tuntenut, että jotain erilaista tapahtuu mun ruumiissa, enkä ole oikeastaan ajatellut asiaa sen enempää, ja se on tuntunut oikealta. Että antaa sen tapahtua, mitä ikinä siellä tapahtuukaan, ja elämä takuuvarmasti hoitaa kaiken tarvittavan valmistautumisen. Mun tarvitse yrittää yhtikäs mitään. Lopuksi, ehkä, ponnistaa.

Siellä se nukkui, mun sisällä. Lähempänä kuin mikään.

Samalla outo aavistus, vaikea sanallistaa, kuin olisi katsonut kaukoputkella jonnekin valovuosien päähän, kaukaiseen universumiin.

Ilo

Edellisissä merkinnöissä kuvailemani tilanne on oikeastaan jatkunut mutta jotenkin olen nyt kaiken keskellä kyennyt pitämään pääni kylmänä. Olen tehnyt toiselle osapuolelle selväksi, millä ehdoilla voin jatkaa tehtävääni. Jotenkin onnistun löytämään itsestäni sellaisen sopen, jossa minun on täysin hyvä olla, jota mikään poru ei ravistele. Tunnen, että se on suuri saavutus; ei oma saavutukseni vaan jokin on saavuttanut jotain minussa. Ainakin tämän asian suhteen ja nyt.

Tuntuu myös äärettömän vapauttavalta nöyrtyä. Nähdä ja myöntää keskeneräisyyteni, vilpillisyyteni, huolimattomuuteni – ja samalla pysyä siinä paikassa, joka ei ole mitään näistä, jolle ei ole mitään määreitä.

Nuorempana koin, että minulla on heikko tai hauras itsetunto. Niin. Niin se on, itse on hauras ja heikko, onneksi, mutta olen taas kerran tuntenut, että minä en ole se. Näen, että persoonani on pieni osa minua, minun pintaani, mutta minä en lopulta ole se. Itseni ei tunne edes itseään, ja vielä vähemmän se tuntee sitä mikä on itseä suurempaa. Miten helpottavaa, suunnatonta kiitollisuutta herättävää, ettei minun arvoni, olemiseni, tämä elämä, ole riippuvainen mistään ulkoisesta arvioijasta (joihin itseni luen). On taas vähän helpompaa tehdä parhaansa kaikissa tämän maailman olosuhteissa, kun voin tehdä sen hieman tyynempänä. Miten merkillistä on havaita, kuinka poliisi pamputtaa, syyttäjä huutaa, tuomari heiluttaa nuijaansa, ne koettavat ensin viedä yöunet ja sitten käyttää väsymystä nujertaakseen minut - ja nähdä samalla että ne ovat hyttysiä härän selässä.

Ah.

Ruoka. Söin juuri bouillabaisse-keittoa joka sai minut melkein kyyneliin (ruoka ja siitä seuraava kiitollisuus saattavat tehdä sen). Lauantainen hiihtäminen vetisellä järvenselällä ja makkaran paisto kalliolla, jolta näkee kilometrien päähän. Tämänaamuinen sumu, joka kadotti koko naapuruston. Joku bloggaaja kirjoitti kuinka olisi haaskuuta jättää suorat, rehelliset mielipiteensä maailman asioista ilmaisematta ja ruveta kirjoittamaan siitä, miten kivoja ovat kukat, lumi ja sen semmoiset asiat. (Lainaus on tietenkin epätarkka ja irti asiayhteydestään). Voi pojat, tytöt. Kukat ja puut ja lumen sulaminen eivät ole vähääkään pliisuja. Ihmiset rupeavat toisinaan nössöiksi, mutta elämän kauneus on huikaisevaa ja hurjaa.

Jos on kerran puhuttava tai kirjoittettava, ihailu ja ihmettely ovat aika hyviä vaihtoehtoja. Sanoi eräs viisas ystävä kerran, enkä unohda sitä.