Toinen ilon purkaus

Kas, niin kävi, etten minä olekaan nyt stressaantunut. Edessä on viikko jota minun tulisi vanhan kaavan mukaan pelätä, mutta en suostu siihen. Itse asiassa, olen ehtinyt hoitaa yhtä sun toista, johon luulin ettei minulla ole aikaa. Hieman ihmeellistä.

Olen ruvennut sanomaan kaikille, että teen parhaani. En lupaa mitään, mutta teen parhaani, ja sitten myös teen. Se nähtävästi vapauttaa minussa voimia aivan valtoimenaan. Itse asiassa, siitä lähtien kun lakkasin lupaamasta mitään muuta kuin tehdä parhaani, olen keskimäärin pysynyt aikatauluissa paremmin kuin koskaan ennen. Se on suoraa seurausta siitä, että tiedän, että minun täytyy tehdä vain se minkä voin, jolloin en ole niin stressaantunut ja kykenen toimimaan jouhevasti. Ja kykenen vieläpä nauttimaan siitä mitä teen, jopa deadlinejen lähestyessä!

Iloitsen tästä kaikesta suunnattomasti, koska minusta on pitkään tuntunut, että elämäni olisi aivan tavattoman hyvää, jos vielä oppisin olemaan stressaamatta. Stressi sitoo niin paljon voimia ja pilaa niin monia muutoin hyviä asioita. Ja nyt se sitten helpottaa – totta puhuen en olisi ikinä uskonut. Minä tunsin, että olen tuomittu siihen. Se ei ollut totta!

Havahtuminen

Elämä on ollut hyvin työntäyteistä, ja sama tiivis meno jatkuu vielä viikon tai kaksi. Opetustyö on alkanut, ja olen taas huolehtinut ja viettänyt joitakin unettomia öitä sen takia. Eilen hiljentymis-illassa oivalsin, miksi. Kyllä, se on varmaan stressiä. Mutta paljon olennaisempaa on nähdä, että elämä yrittää nyt kaikin keinoin näyttää minulle jonkin uuden totuuden, jota en ole oikein osannut ottaa vastaan. Elämä ravistaa minut hereille keskellä yötä, se antaa minulle migreenin, se keksii kummallisia unikuvia - se tekee kaikkensa, jotta heräisin. Eräänä unettomana yönä vaivuin hetkeksi horteeseen ja aloin heti nähdä hyvin elävän tuntuista unta: erittäin ponteva ankka seurasi minua metsässä ja koetti herättää huomioni kaikin keinoin. Se pyöri maassa, vipelsi ympärilläni, kiipeili puissa, asettui outoihin asentoihin, vikisi ja räpytteli... minä olin kiusaantunut ja yritin vältellä ja pakoilla sitä, mutta se seurasi minua kaikkialle. Miksi se yritti herättää huomioni? Koska se oli järjettömän, palavan, kertakaikkisen rakastunut minuun! Ja minä yritin olla kuin en huomaisi mitään.
Eilen hiljentyessäni tämän unen ja muutaman muunkin asian merkitys pulppusi äkkiä pintaan hyvin kirkkaana ja selkeänä: elämä rakastaa minua ylenpalttisesti ja koettaa havahduttaa minut totuuteensa, ja minä hölmö koetan vain tuudittautua tavalliseen stressiini ja vanhoihin pelkoihini. Ikäänkuin jokin olisi tärkeämpää kuin rakkaus! No, onko? Tänään minun on pakko, tänään minun on kunnia vastata, että ei, ei ole. Loppujen lopuksi millään muulla ei ole mitään merkitystä kuin rakkaudella. Stressaapa siinä!