Ajatusten takana

Armollisuus on taas pop. Se ilmenee, kun ilmenee, vaikkapa siinä että hiljentyessäni en pyyhkäise nousevia ajatuksia kiivaasti syrjään tai harmittele, että taas ajattelin. Se on hyvin, hyvin hienovarainen tunne tai asenne tai sisäinen asento... pehmeä olo kehossa, valmius vastaanottaa ja luopua koko ajan.

Turhaudun toisinaan siitä kun ajatuksia aina vaan tulee, vaikka kuinka harjoittaisin hiljenemistä Säännöllisesti & Tositarkoituksella. Mutta varmaan tajuattekin, että turhautuminen on ansa; eiväthän ajatukset vaarallisia ole, kun niihin ei vaan jää asumaan. Viime kertoina hiljentyessäni olen tajunnut: jos tosiaan päästän ajatuksen irti heti, kun huomaan sen ilmenevän, se... unohtuu. Täydellisesti. Paitsi että unohdan kokonaan, mitä ajattelin, unohdan, että olen koskaan ylipäänsä ajatellutkaan mitään. Kunnes taas ajattelen. Ja unohdan. Turhautuminen, huomaan, on pitämistä kiinni menneestä, menneiden ajatusten muistelua. Hah! Mitä väliä, mitä äskeisellä sekunnilla tapahtui? Se on ikuisesti mennyt.

Edellisestä retriitistä jäi mulle elämään jonkun toisen osanottajan huomio, että ei ajatuksilla tosiaan ole niin merkitystä, kun kuuntelee ruumista. Jos ruumis nauttii, asettuu hiljaisuuteen, lepoon, rentoutumiseen, kivuliaitakin ajatuksia voi tulla ja mennä ja ruumis silti kertoo, mikä on todellista ja hyvää: hiljaisuus. Mä huomaan toisinaan, että juuri jonkin vahvan ajatusketjun jyllätessä minä olenkin jossain ajatuksen takana pudonnut suureen hiljaisuuteen ja myös ruumiini lepää syvässä nautinnon tilassa. Se on hyvin merkillinen kokemus, kun tämän maailman oppi, joka istuu mussakin syvässä, on kuitenkin se, että minä olen minun persoonani, ajatukseni. Silloin voin todella omakohtaisesti kokea, että minä olen jotain ihan muuta. Itse asiassa pinnalla jylläävä ajattelu saattaa hetkellisesti jopa toimia minun hyväkseni: se suuntaa itsetietoisuuteni jonnekin muualle kuin siihen, että nyt pitäisi onnistua hiljentymään. Aattelun tuolla puolen olenkin äkkiä vapaa!

Pian on lounasaika. Tapaan lähikupilassa vanhan ystävän, jonka kanssa joskus lukioaikana soutelimme öisellä järvenselällä ja puhuimme kiihkeästi elämästä. Näin ensi kertaa tekokuiden kulkevan taivaan halki. Siinä yössä oli taikaa. Siitä on kuusitoista vuotta ja me olemme uusia ja toisenlaisia, mutta yhtäkaikki on jännää, että hän nyt asuukin tässä lähellä.

Ja lounas, lounashan on aina erinomainen asia.