Kuusamon anti

...oli semmoinen, että kuljeksin hillasuolla hämärtyvässä illassa ja huomasin, että haluaisin hirveästi löytää lisää hilloja, oikein semmoisen hirmuisen kultapesäkkeen, eikä hilloja näkynyt kuin yksi siellä ja toinen täällä ja mä halusin lisää. Mun hartiat oli jännittyneet niin etten pystynyt enää laskemaan niitä alas. Näiden päälle tuli pettymys itseen. Enkö nyt voisi samoilla tällä kauniilla tuoksuvalla suolla ihan vain ilokseni, kuten olin suunnitellut, ja taasko mä jännitän! Kantapäitäkin hiersi uudet kumpparit, voi räkä. Siinä mättäällä mulle sitten valkeni että ei se mitään, saa haluta, saa jännittää, saa hiertää. Ei se mitään. Saa olla tämmöinen. Tältä se tuntuu. Tältä se tuntuu.

Lueskelin vuokramökillämme uusinta Yoga Journalia ja siinä oli kelpo artikkeli anteeksi antamisesta. Että kaunat joita kannamme sisällämme raskauttavat omaa elämäämme ja aiheuttavat kipua. (Ja että vaikka on tarpeellista antaa anteeksi ja päästää irti menneistä, niin ihan loppujen lopuksi ei ole mitään anteeksi annettavaa koska me olemme lopulta yhtä.) Tajusin että ehkäpä jotkin kivut mun elämässä liittyvät, tosiaan, niihin menneisiin joista mun on vaikea päästää irti, juuri niihin jotka pyörivät mun mielessä. Ihan juuri niihin eikä johonkin abstraktiin tai johonkin mitä en uskalla muistaa tai... mitä hyvänsä. Niin, ajatella, joku on joskus tehnyt väärin mua kohtaan. Se on ihan liikuttavaa miten semmoisiin voikin takertua. Kun olen itsekin toiminut vaikka miten kolhosti ja itsekkäästi. Mutta se ei ole vain tahdon asia päästää irti, olisin mä sen jo tehnyt. Voisi antaa itselleenkin anteeksi ne... (sekavaksi menee, vaikka onkin totta, niin, voisi mennä jo nukkumaan, onneksi tämä huomio on kirjoitettu viimeisenä vaikka se onkin tässä keskellä kaikkea.)

Siinä oli kertomus äidistä, jonka parikymppinen poika oli tapettu ja surmaaja, toinen samanikäinen, oli tuomittu vankilaan. Murtunut äiti meni vankilaan tapaamaan surmaajaa aikeenaan kertoa hänelle kuinka vihaa tätä. Mutta kun hän näki pojan yksinään ja surkeana tapaamishuoneen nurkassa, hän äkkiä näkikin vain kärsivän ihmisen. Hän pyysi mielijohteesta saada halata tätä. Kun he halasivat, äiti kertoi, syvä anteeksianto tulvahti hänen lävitseen. No niin, sori, tämä oli tämmöinen sentimentaalinen itkuntiristyskertomus, ja mua taas itkettää, mutta eikö ole ihmeellistä, että anteeksi voi antaa ihan mitä tahansa. Eikä mulle tässä hullussa maailmassa ole tehty sen kummempaa kuin kellekään toiselle, mutta silti pidän kiinni... Niin kauan kuin pidän.

Mä en tiedä mitään muuta tapaa kuin olla hiljaa ja kuunnella ja hyväksyä se että kyllä, on hiljaisuutta ja tyhjyyttä ja tilaa mutta on myös kaunaa ja jännitystä ja haluamista ja pettymystä. Kuunnella ja kuunnella ja olla läsnä ja olla tuomitsematta. Siinä artikkelissa ehdotettiin tiettyjä rituaaleja avuksi anteeksi antamiseen. Mä olen kai vähän huono soveltamaan semmoisia konsteja. Mutta katsotaan nyt. Katsellaan.

Lähden

Kuusamoon viikoksi koko perheen ja lähisuvun voimalla. Iltaiset hiljentymiset jatkukoot siellä jossain. Kirjoittamaan en pääse.

Olen huomannut hiljentymisistä raportoinnin hankalaksi, se raportti pitäisi antaa pian hiljentymisen päätyttyä, aamulla ei enää muista, mitä siinä oikein tapahtui tai avautui. Mutta en tahdo avata tietokonetta niin myöhään... hmm... kynä+paperinpalanen tuolin vieressä voisi olla hyvä idea. Muistiinpanot voi sitten myöhemmin puhtaaksikirjoittaa koneelle.

Muistutus itselle: hanki istumiseen parempi tuoli. Nykyisessä ryhti lysähtää väkisin.

Siinä raportti

En muista eilisiltaisesta hiljentymisestä paljon mitään. Taisin olla aika väsynyt. Oli hyvä olla, sen sentään muistan, ja sen kun hoipuin punkan puolelle.

Olen taas ruvennut nukkumaan hyvin. Ihanaa.

Mies niittasi kirjahyllynsä joka suunnalta umpeen hienolla afrikkalaiskankaalla. Kuulemma jotta poika ei repisi kirjoja ja työkansioita.
- Miten sä itse aiot käyttää tota? Kysyin.
- Täytyy opetella luopumaan.

Epäortodoksista hiljentymistä

Olen nyt ottanut uudeksi tavaksi hiljentyä joka ilta juuri ennen nukkumaanmenoa, kymmenestä minuutista puoleen tuntiin. Tätä ennen olikin pitkä kausi että meditaatiohetket olivat satunnaisia. Rentoutusta ja lepäilyä olen kyllä harrastanut päivittäin.

Jos hiljennyn heti yhdeksän-puoli kymmenen aikaan, heti kun lapsi on nukahtanut, piristyn siitä enkä ehkä myöhemmin petiin mennessä saakaan unta. Sitä paitsi pojan nukkumaan mentyä pitää yleensä vähän siivota, ja on paljon parempi siivota ensin ja alkaa sitten tavalla tai toisella rauhottua yöunia varten. Saatan kyllä olla jo niin väsynyt että hiljentyminen on vähän sumuista. Mutta parempi, paljon parempi niin kuin ei ollenkaan. Ja se toimii monesti myös unilääkkeenä: lopetan kun alan pilkkiä ja siirryn suoraan petiin. Heh, ei ihan suoraan meditaatio-oppaista, mutta... se toimii. Tässä elämässä, tällä hetkellä.

Ehkä hommaan tulee tiettyä kurinalaisuutta, jos otan tavaksi raportoida näistä hiljentymisistä? Kun aloitin ehkä viikko sitten, pari kertaa meni niin että ruumiin kivut ja jäykkyys yhdistettynä levottomuuteen saivat mut vääntelehtimään koko istumisen ajan. Ajatukset tietysti laukkasivat myös, ruumiin ja mielen liikkumattomuus kun ovat yhteydessä toisiinsa. (Ei varmaan olisi huono idea tehdä muutamia rauhallisia, venyttäviä joogaliikkeitä ennen paikalleen hiljentymistä? Osaako joku vinkata vaikka netistä jotain sopivia liikesarjoja, en ole tehnyt hatha-tyyppistä joogaa kovin paljon? Koetin etsiä mutta en kai keksinyt sopivia hakutermejä...)

No, ilta illalta olen rauhottunut ja laskeutunut hiljaisuuteen vähän vähemmällä porulla. Usein se on mennyt niin että olen ensin levoton, sitten löydän muutamaksi hetkeksi hyvän, rauhallisen, liikkumattoman tilan jossa vain seurailen hengitystäni tai aistimusta eri puolilla ruumista. Lopulta alkaa nukuttaa, selkeys katoaa ja havahdun puoliunesta vain kömpiäkseni sänkyyn. Kuten sanoin, tää kuvio on nyt palvellut mua, kaikki mikä auttaa nukahtamaan on tosi arvokasta ja menee puhdasoppisuuden edelle. Tietenkään meditaation idea ei ole vaipuminen horrokseen. Mutta olen kyllä saanut myös ne sitä edeltävät rauhan ja tietoisuuden hetket ja ehkä se jo vähän vaikuttaa päiviinkin. Ainakin olen ollut hirmu iloinen ja nauttinut lapsen aiheuttamista jatkuvista pikku yllätyksistä - olen ylipäänsä huomannut itsessäni hitusen enemmän joustavuutta. Edelleen pikku kivut ja jännitykset hankaloittavat istumista. Olkapäässä on pistävä tunne, jonka olen liittänyt ainakin nukkuma-asentooni ja ehkä patjan tai tyynyn laatuun. Nukun kyljelläni, olen aina nukkunut ja nautin siitä, mutta ruumis, etenkin hartioiden seutu, menee siinä lyttyyn eikä täysin oikene päivän mittaan. Katsellaan tilannetta.

Eilen illalla mies huomasi, että olen hiljentymässä ja liittyi joksikin aikaa seuraani. Tuntui tosi hyvältä istua yhdessä. Toisten ihmisten kanssa hiljentyminen voimistaa läsnäoloa. Laskeuduin heti vähän syvempään ja rauhallisempaan paikkaan. Hiljentyminen rakkaan kanssa voimistaa rakkautta.

Kuulumisiin.

Katse taaksepäin

Kymmenen kuukautta ja risat tässä maailmassa. Lapsella on ensimmäinen korvatulehdus. Jotenkin liikuttavaa. Äsken se söi ensimmäistä kertaa itse lusikalla. Lusikka on muutaman päivän ollut pojalla käytössä, mutta nyt se onnistui saamaan sillä pari lusikallista suuhunsa. Siitä on tulossa, muuan muassa, länsimainen ihminen. Onneksi paljon, paljon muutakin.

Olen nyt ensimmäistä viikkoa miehen isäkuukauden ja yhteisten lomien jälkeen pojan kanssa kaksin kotona. Tää on jotenkin omituisen... helppoa. Helppoa ja mukavaa. Koko kesä on ollut enimmäkseen mukava. Nyt voin katsella taaksepäin ja todeta, että oli tavattoman raskas talvi ja kevät. Luin artikkelin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, ja siinä oli paljon tuttua. Tunsin sentään alusta asti rakkautta lasta kohtaan ja onneksi aina välissä oli mukavia hetkiä ja mukavia päiviä ja onneksi on ihana mies. Mutta toisinaan elämä oli yhtä... Mordoria, kuten Mitvit asian ilmaisee (hieno kirjoitus, ja erityisen hienoa että se on kirjoitettu). Kaikki näytti synkältä, kaikki menossa huonompaan suuntaan. Mulla oli ihana lapsi mutta itse olin pilalla. Usein tunsin olevani kuin lastu lainehilla, mitä tietysti toisessa, hyvässä mielessä olenkin, mutta nämä laineet ja tyrskyt olivat mielialoja jotka vaihtelivat, no, mielivaltaisesti, tietenkin. Hormoneilla ja vaikealla imetyksellä oli iso osansa, muuttuneella elämäntilanteella omansa eivätkä viime talven huikea pimeys ja unettomuudesta uupuneena vauvan kanssa neljän seinän sisällä kökkiminen helpottaneet asioita. Ja kun sitten lähti liikkeelle, väsyi entistä enemmän.

Mun on kyllä kiitettävä itseäni, että aika hienosti olen tästä kaikesta tähän saakka selvinnyt. Sen jälkeen kun tajusin tilanteen, olen hiljentynyt ja levännyt usein ja opetellut rentoutumaan. Stressitaso on kuin onkin askel askeleelta laskenut ja unenlaatu parantunut. Lääkkeillä on oma osansa, mutta tiedän kyllä että unta ei tule nuijallakaan jos on tarpeeksi kierroksilla.

Jos joskus saamme toisen lapsen, tiedän mistä mun pitää ennen kaikkea pitää huolta: levosta. Sama pätee myös töiden aloittamiseen ja mihin tahansa uusiin elämäntilanteisiin. Lepo ei tarkoita kahdeksan tunnin keskeytymättömiä yöunia (pikkulasten kanssa niistä ei kannata haaveilla), vaan päivittäistä hiljentymistä, lepäilyä, makoilua, rentoutumista. En aluksi pojan synnyttyä tajunnut tätä ja puuhasin kiivaasti kaikkea "omaa" lapsen päiväunien aikaan. Se oli tavallaan kivaa mutta ehdin mennä aikamoisille kierroksille ennenkuin oivalsin että mun tila ei ole enää normaali (elämä kun oli muutenkin niin mullistunut etten tiennyt millaista sen pitäisi olla). En nukkunut öisin enää lainkaan ja päiväsaikaan olin epätoivoinen. Niistä lukemista laskeutumiseen onkin sitten mennyt monta kuukautta. Tiedän että kahden lapsen kanssa päivittäistä lepoa voi olla vaikeampi järjestää, ja töitä tehdessä lepäilyä ei tahdo muistaa tai muka ehtiä, mutta se on vain tehtävä. Tiedän jo muista elämänkokemuksista että kun kerran hankkii herkkyyden johonkin asiaan, kuten nyt unettomuuteen, se uusiutuu helposti. Keho on oppinut sen.

Mutta ruumis oppii myös rentoutumaan ja hiljentymään. Tai pikemminkin se mieluusti palaa siihen mikä sille on luontaista. Kun elää jotakuinkin helppoja aikoja, kannattaa opetella rentouttamaan ruumiinsa ja hiljentämään mielensä. Mielen jo myllertäessä raivopäänä sitä on todella vaikeaa käskeä ensimmäistä kertaa vaikenemaan. Kuka tietää, ehkä juuri hiljentymisen takia kaiken mustuuden seassa oli iloisia hetkiä, absurdia hauskuutta, rakkauden avautumisia, oivalluksia? Sen ainakin tiedän, että oli monia hetkiä jolloin tajusin katselevani itseäni ja murhettani vähän etäämmältä, hetkiä jolloin lakkasin pakenemasta tuntemuksiani jatkuvaan ajatusten kehään, hetkiä jolloin katselin itse mörköä silmästä silmään ja se punastui ja katosi.

Tuosta vain

Pojan mielestä on älyttömän hauskaa katsella maailmaa nurinpäin, peppu pystyssä, jalkojen välistä. Musta on tietysti älyttömän hauskaa katsoa takaisin. Milloin mistäkin asennosta. Lapsen mielestä on ihmeellistä kun mä katoan sekunniksi verhon taa ja ilmestyn taas. Mustakin se on ihmeellistä. Että kadotaan ja ilmaannutaan. Tuosta vain. Ei tämä nyt niin pysyvää ole.

Sanon jotain kumminkin

Äkkiä tuli olo että voisin avata tietokoneen ja kirjoittaa pitkästä aikaa. Oli joku ideakin. Sitten kirjoitin laskuja ja maksoin laskuja. Se olo tyhjeni siihen. Taisi ajaa saman asian.

Ajoin pihanurmea, kun huomasin sieltä täältä heinikosta nousevan ihastuttavia vaalean lilan värisiä kukkia, jotka olivat avautumassa (isäni tunnisti kasvin myöhemmin joksikin malvaksi, ja juuri malvanvärinen se onkin). No, piha näytti jonkin aikaa siltä kuin siihen olisi iskenyt pahanlaatuinen pälvikaljuus. Nyt se on hieman tasoittunut ja malvat kukkivat korkeammissa nurmitupsuissa. Iltahämärissä päivänkakkarat ja siankärsämöt ovat epätodellisen itsevalaisevia. Takapihan kivimuuria vasten riiputtaa yksinäinen sormustinkukka viimeisiä myrkyllisiä kellojaan.

Sormustinkukan muisti eräs vanha rouva. Se on digitalis, siitä tehtiin sydänlääkettä. Kiitos, herra Alzheimer, että luovutit tämän tiedon.

Kesätilt

Olen tehnyt töitä enkä ole iltaisin viitsinyt enää palata tietokoneen äärelle. Nyt lastenkirja on jo aika pitkällä, teen kuvia urakalla. Osa on mielestäni valmiita, osa tehty osittain, jokunen on kokonaan tekemättä ja osa täytyy tehdä uudestaan. Aika jännä nähdä, saanko kirjan julkaistua jonakin päivänä. Musta siitä on tulossa aika hyvä.

Mulla ei oikein ole ollut mitään sanottavaa. Jättäydyn suosiolla lomalle. Jatkan Hiljaisen tienoon kirjoittamista sitten kun huvittaa. Luulisin että ainakin heinäkuu menee.

Nauttikaa kesästä, myös niistä asioista joita ette kesältä odottaisi. Niin minä aion tehdä, parhaani mukaan.

Luuv!

Päivitys.

Toinen viikko töitä alkaa olla lopuillaan. Toinen mokoma jäljellä. Nautittavaa, mutta vähän raskastakin. Unettomuus palasi rytinällä kolmisen viikkoa sitten ja jouduin ottamaan siihen nyt lääkityksen, tai oikeastaan sama lääke migreeniin ja unettomuuten. No, toivottavasti se nyt alkaa tepsiä. Mulla ei ole koskaan ennen ollut migreenin estolääkitystä, mikä on oikeastaan hassua koska mulla on kuitenkin ollut aika paha migreeni. Olen aina kuvitellut että voisin päästä siitä jollain jumpalla tai elintavoilla tai käsittelemällä sen syitä tai vähän valaistumalla. Se on vaan pahentunut vuosien mittaan. Raskaus- ja imetysaikaa lukuunottamatta.

Kuinka henkevää aloittaa sairauskertomuksella. Mutta menköön. Tämmöinen(kin) mä olen.

Illat tuntuvat tosi lyhyiltä. Nyt vasta tajuan, miten vähän työssäkäyvät ihmiset tapaavat lapsiaan. Mies on onnellinen kun saa olla vapaalla ja viettää kaiket päivät pojan kanssa. Heidän välinsä ovat kovasti lähentyneet entisestään. Mä nautin että saan syödä lounaan rauhassa, jutellen jonkun aikuisen kanssa.

Mun työhuone on erään järjestön tiloissa. Täällä on mukavia ihmisiä jotka ovat toivottaneet mut tervetulleeksi kahvipöytäänsä. Ja taitto- ja kuvitustyötarjouksiakin olen saanut.

Tavallinen olo. Tosi tavallinen.

Kyllä se siitä

Kirjoitin tämän eilen illalla.

Siirsimme mun tavarat varastosta uuteen työhuoneeseen. Huomenaamusta lähtien olen sitten neljän viikon ajan töissä. Ihanaa!

Mulle sattui merkillinen tapaus. Varastofirman ulko-oven avaussysteemi oli muuttunut joskus aikaa sitten, enkä millään löytänyt sitä uutta avainkorttia enkä totta puhuen edes muistanut, olinko sellaisen saanut. Ennen lähtöä koetin soittaa varastolle mutta siellä oli niin pitkään varattua, että arvelin ettei siellä ole henkilökuntaa paikalla. Mutta tavarat piti saada ulos, paku ja muuttoapu oli jo järjestetty. Lähdin hölmön luottavaisena sinne varastolle jo vähän ennen muuta muuttoporukkaa, ”selvittämään reittiä”. Miten sitä reittiä muka selvittää kun ei ole avainta ja on sunnuntai-iltapäivä? No, heti kun olin saapunut varaston tyhjään pihaan, siihen kaarsi toinen auto. Sieltä nousi rivakasti ulos mies, joka näytti etäisesti tutulta. Perässä nousi nainen, jota tuijotin ja hetken löi tyhjää. Sitten tajusin että mun vanha kurssikaveri, vähän enemmän harmaata tukassa mutta sama tyyppi. En aluksi edes tajunnut olla hämmästynyt ihmepelastumisesta. He olivat menossa omalle varastolleen ja päästivät mut ulko-ovesta sisään, kun tietysti uskalsivat luottaa tuttuun ihmiseen. Oman koppini avain mulla tietysti olikin.

Ja mä kun olen muutaman päivän ajan vannonut uuden oivallukseni nimiin (joka on siis suorastaan klisee mutta kolahti mulle aiemmin tällä viikolla): Kyllä se siitä.

Mistähän se alkoi? Varmaan siitä pikkujutusta, kun kuulin ystäväni kehuvan, kuinka heidän purjehduksensa vauvan kanssa meni tosi hyvin, vauva ei itkenyt ihan koko aikaa... minua rupesi naurattamaan, että ihana asenne, ja näin äkkiä välähdyksenomaisesti, miten negatiivisesti itse suhtaudun moniin tilanteisiin, ja miten pessimistisesti arvioin asioiden lutviutumista, ja miten paljon helpompaa on puhua ongelmista kuin siitä mikä on hyvin. Takaraivossa jyskyttää usein pahin mahdollinen skenaario, vaikka muka koetan ottaa rauhallisesti ja henkevästi haasteet vastaan. Tän havahtumisen jälkeen mulle rupesi avautumaan semmoinen outo mahdollisuus, että jospa asiat todellakin vain ratkeavat jos luotan siihen että ne ratkeavat. Entäpä jos ihan kokonaan jätän pois kaiken vatvomisen? Jos rupean ihan tyhmän optimistiseksi? Kyllä se siitä. Voi, mä en pysty sanallistamaan sitä, mikä tässä mulle tuntui niin... joku semmoinen... helpottava urpoksi heittäytyminen. Ja outo mahdollisuus että tässä kaikkeudessa asioiden on tarkoitus järjestyä ihan oikein, jopa meidän hyväksemme, ihan arkisissakin tilanteissa.

Katotaan miten mun käy :)

Loistava olento

Mulla on työhuone! Mulla on työhuone! Mulla on... ai niin, enhän mä ole vielä allekirjoittanut sopimusta, ei mulla ole vielä mitään - edelliset työhuoneen vuokraamisyritykset silloin joskus vuosi sitten menivät järjestään myttyyn, paperit suunnilleen syttyivät palamaan juuri kun olin asettamassa kynän kärkeä viivan päälle. Työpöytä, arkistolaatikko ja muut kamat ovat maanneet kalliissa varastossa. Se oli varmaan ihan oikein, näihin saakka. Nyt olisi hyvä päästä päivittäin kotoa jonnekin työskentelemään, miehellä alkaa ensi viikolla isyyskuukausi ja meillä on niin ahdasta että maalaushommille ei kerta kaikkiaan ole tilaa.

Olemme sopineet erään ystävän kanssa että ensi syksynä hoidamme lapsia vuorotellen parina kolmena päivänä viikossa niin toinen pääsee aina omalle työhuoneelleen. Olen oikein innostunut. Juuri näin, ei poikaa kannata vielä mihinkään tarhaan laittaa, mutta että pääsee välillä vähän tekemään sitä työtä mitä rakastaa ja poika tapaa vähän muitakin ihmisiä.

Toivumme viime viikosta. Mulla meni unihommat reissussa uudestaan ihan sekaisin. Ja pojalla meni kaikki pasmat, mitä ne sitten lienevätkään, mutta se ilmenee siis kaikessa, unessa, syömisessä, mielialoissa. Ei me oltu kuin mun vanhempien luona miehen työmatkan ajan, ei sen hurjempaa. Ja minä kun kuvittelin että tässähän voisi kesällä lähteä jonnekin oikeen matkalle, vaikka Ahvenanmaalle pyöräilemään pariksi viikoksi, poika pyörävaunuihin (tai miksi niitä kutsutaankaan). Mutta jos paikan vaihtaminen on näin rankkaa niin ei mulla taida vielä olla voimia. Hoijaa.

Toisaalta, miehen kanssa olisi varmasti rennompaa kuin vanhempien. Olenko maininnut: Mies! Luukinttu. Hauska hoopo. Aivan loistava olento.

Vatsasta puhuja

Mies ehdotti yksi ilta, että piirtäisimme molemmat aina jonkin saman asian ja sitten verrattaisiin piirroksia. Hän "ei osaa piirtää", minä taas teen sitä (usein) työkseni. Mies kikatti tikahtuakseen vertaillessaan piirroksiamme kebab-annoksesta, meidän autosta, hevosesta. Mutta kun sitten piirsimme molemmat kuvan itsestämme, tuli miehen omakuvasta paljon näköisempi. Minä olen jotenkin kadottanut sen, miltä näytän. Ei ole ollut aikaa katsella peiliin pitkään aikaan ja ulkonäkö on tietysti muuttunutkin. Olin hämilläni koska olen aina ennen helposti osannut piirtää itseni. Nyt olen sitten välillä luonnostellut itseäni ja välillä alkanut tavoittaa jotain nykyisestä ulkonäöstäni. No, ikä näkyy, ja raskausaika, ja kevään unettomuuskin. Se kuuluu asiaan että kokemukset jättävät jälkensä, mutta kuitenkin asia on myös vaivannut, ei rypyt ja semmoiset vaan jostain syystä erityisesti vatsa. Se ei ole enää litteä. Oli hämmentävää kun kroppa muuttui raskaudessa ja synnytyksessä niin nopeasti, kun muutokset yleensä hiipivät pikku hiljaa. Piirreltyäni itseäni silloin tällöin menin eräänä iltana alasti vessaan ja katsoin peiliin. Yhtäkkiä hyväksyin täysin sen mitä näin. Tuntui hyvältä. Tuommoinen naisihminen.

Lähden pojan kanssa viikoksi reissuun kun mies lähtee työmatkalle. Voi olla etten pääse tai ehdi sinä aikana kirjoittamaan. Hyviä päiviä sinulle, kuka ja minkä näköinen tällä hetkellä oletkin. Tää on muuttumisleikki.

Astanga-pohdintoja jotka liudentuvat sekalaiseen

Aamulla heräsin aika ilkeään migreenin alkuun. Kiskottelin, join mustaa teetä, söin aamupalaa. Ei auttanut. Pyysin miestä jäämään vielä siksi aikaa että otan lääkkeen ja lepään kunnes kohtaus menee ohi. Onneksi miehellä on se mahdollisuus. En oikein pysty hoitamaan vauvaa migreenissä. Tai kai sitä pakon edessä tekee mitä vaan, mutta aika hurjaa se on kun valot ja äänet ja liike sattuvat ja tuo poika on koko ajan vaaroissa ja kiljumassa ja joka verhon raosta leikkaa sisään armoton kevätaurinko. Ja oksettaa. Lääkepistos taas aiheuttaa sen että en voi ajaa autoa vähään aikaan ja tänään olisi mentävä neuvolaan, sinne voisi hyvin kävellä ellei aurinko olisi niin armoton, lääke poistaa säryn mutta ei valonherkkyyttä ja valo laukaisee kivun uudestaan – miten oikein pääsisimme neuvolaan? Taksilla? Ah, mikä vyyhti. Pistos myös tekee sen että loppupäivän on aivan uupunut ja lapsen kanssa oleminen on joka tapauksessa tosi raskasta. On mulla lääke jolla on vähemmän sivuvaikutuksia, mutta jotenkin tunsin että se ei nyt auttaisi. No, muistin että jooga. Aurinkotervehdys ja ehkä seisomasarja ja loppuliikkeet. Mies oli sitten pojan kanssa ja minä joogasin, siihen meni suunnilleen saman verran aikaa kuin piikin ottamiseen ja lepoon sen jälkeen. Niska ja yläselkä heräsivät kohmeesta, veri lähti kiertämään ja koko ruumis valpastui. Vähitellen kivuliaisuuden tunne poistui tyystin, toisin kuin usein lääkkeellä. Myöhemmin päivällä vielä huomasin, että kuukautiset olivat alkaneet. Kuukautissärkyyn ei yleensä ole auttanut oikein mikään! Merkittävää. En lakkaa hämmästelemästä joogan tehokkuutta. Hah, joskus tuntuu että se todella on ihmelääke vähän kaikkeen!

Kun tämä kesä tuli, en oikein enää raskinut joogata. Talvella se toimi, kun ulkona oli pimeää ja märkää tai liukasta. Miehen tultua töistä kotiin minä vetäydyin makuuhuoneeseen tekemään harjoitusta. Nyt olen mieluummin lähtenyt ulos lenkille kun siellä on niin ihanaa. En saa tarpeekseni ulkoilmasta! En oikein tiedä miten saisin jatkettua joogaharjoitusta kesän ajan, meillä on sisällä niin ahdasta ja hämärää ettei se kutsu harjoittelemaan. Voi kun lähistöllä olisi joku valoisa sisätila minne mennä tekemään harjoitusta silloin kun itselle ja perheelle sopii, mutta onko semmoisia paikkoja olemassa? Hm, voisikohan pihassa tehdä? Astangajoogaa neuvotaan tekemään sisällä, miksiköhän? Ollessani Kökarissa taiteilijaresidenssissä joogailin toisinaan paljailla kallioilla (ihastuttavan hörhö mielikuva, eikö vain). Kyllä se ihan hyvin luontui. Tietysti ulkona saa helposti vetoa, ja keho pitää saada tasaisen lämpimäksi ettei satu mitään. Ja sopivan tasainen alusta pitäisi olla, silokallioita meillä ei sentään ole vaikka piha muuten lähestyykin täydellistä. Hohoo, tämähän vaatii testailua! Naapurit, saatte taas ihmetellä tämän talon menoa. Tonttia elävöittävätkin seudun vanhimman talontötterön ohella valtava heinää ja puuntaimia kasvava multakasa, koiran hauta, rälläkkää soittava puolisotilaallinen juoppo volvoamazoninsa kanssa, seinän korkuinen pino vanhoja autonrenkaita ja meidän melkein jokailtainen nuotio ja vaihtuva kööri sekalaisen näköisiä ja värisiä barbecue-vieraita.

Poika tekee heräämistä. Oli niin virkeä olo että rupesin rentoutushetken sijaan kirjoittamaan blogia, saa nähdä tuleeko seuraamuksia. En ole enää uneton mutta väsynyt vielä. Mutta koko ajan vähemmän; eilen illalla kylvin papua ja hernettä kasvimalle ja olen jaksanut vähän kastella ja kitkeä puutarhaa. Nyt nuo hommat tuntuvat virkistäviltä, sormet suorastaan syyhyävät. En ole vielä raskinut käyttää suojakäsineitä, tuntuu ihanalta saada kynnenaluset mustiksi, sormiin pikkuruisia tikkuja ja haavoja, kämmenselkä rahisevan kuivaksi. Ulkona tuoksuu hieman pyörryttävältä, maa ja puut ja varmaan puhelinpylväskin erittävät mahlojaan alkukesän huumassa.

Täi täi,

sanoo poika. Nousee seisomaan stereoita vasten, painaa playtä ja saa vanhan sikhitekno-kasetin soimaan yhdettätoista kertaa päivän aikana. Hekottaa ja hetkuttaa lantiota. Kahdeksankuinen, mutta ei tunnu enää useinkaan niin vauvalta... nyt norppapää pilkottaa näytön takaa, se kaluaa kannetta Van KANTTA JA P äsi käsiks näppäimiinkin. pitÄä pitÄä taukoa.AA

Mies tuli mettästä, reidessään karmeat karhun kynnenjäljet. Tai ainakin jonkin karahkan. Mietittiin pitääkö haavoja lähteä puhdistuttamaan ensiapuun mutta sitten se lorotti haavaan TOSIVAHVAA desinfiointiainetta ja kieriskeli hetken tuskissaan. Ei lähdetä. Ehkä kumminkin Maailma kylässä –festareille, tai sitten ei. Mulla on erinomaisen päättämätön olo. Haluaisin mennä juoksulenkille, gourmet-illallisen ja baariin kavereiden kanssa, yhtä aikaa. Vaan nukkua. Omaa aikaa. Olla perheen kanssa. Suututti kun mies haavoitti itsensä. En tiedä miksi.

Mutta nyt on taas rauha, ihan tässä vaan, tämän virkkeen myötä, näine hyvineni. Kun perustin Hiljaisen tienoon, päätin että voisin sen avulla palata nahkoihini aina kun on tarvis. Usein on. Toimii.

Uloshengitys. Välillä mä tarvitsen sen että mies päättää.

Meillä oli kaksi tuttua pikkutyttöä taas yötä hoidossa. Kasvimaa on ollut täysin heitteillä, laitoin tytöt hommiin, porukalla tehtiin tietenkin. Hyvä diili! Nyt meillä on pienten käsien kylvämää porkkanaa, salaattia ja retiisiä itämässä, useampi siemen samassa reiässä, eivätkä tytöt ehtineet tapella ja kaatuivat yöksi petiin uupuneina. Isompi tytöistä oireilee perhejuttuja, vaatii jäätelöä heti ja kaakao on pahaa ja mun tädin vauva on söpömpi kuin teidän ja mummolan kasvimaa on paljon isompi. Jostain hän on niin kovasti paitsi. Eikä ole vaikeaa arvata, mistä. Silti käytös ottaa pattiin, eikä tyttö saa positiivista palautetta jota kyllä todella nyt tarvitsisi. Enkä mä huoli moista tyranniaa ja epäsopua tähän taloon, joten olen tavannut pitää tytölle ankaria palautetuokioita jotka päättyvät kehuihin joista ei voi kiemurrella. Tyttö kuuntelee saarnojani aika hämmentyneenä ja käyttäytyy niitten jälkeen paljon ystävällisemmin. Musta tuntuu aina, että tyttö on ”annettu” mulle vähän niinkuin harjoitukseksi tulevia koetoksia varten (ja saattaa mullakin olla jokin outo mutta tarpeellinen rooli tytön elämässä). Oma poikani on vielä aika syyntakeeton, mutta ajat muuttuvat.

Pukuja

Lähistöllä on ihastuttava vaalea puutalo. Sen kaiteissa, ikkunanpuitteissa ja räystäissä on huolelliset puuleikkaukset. Piha on vehmas ja talon takana taiten laitettu keittiökatos vähän isommankin joukon istua kesäiltaa. Talon tytär on pitkä ja kapea, pitkät mustat hiukset valuvat kasvoille. Hänellä on yllään maata viistävä musta nahkaviitta ja pitkä musta hame. Kasvot on maalattu valkoisemmiksi kuin talo. Kun hän pujottaa avainta oveen pikku kuistilla, tekisi mieleni kysyä, saanko ottaa valokuvan. Mutta en tohdi, ehkä hän ei tahdo todisteita siitä että asuu moisessa paratiisillisessa ympäristössä. Hänhän on pukeutunut surupukuun.

Minäkin koen ajoittain surua tämän maailman puolesta. Lapsena ja nuorena murehdin alituiseen luonnon ja ihmisen puolesta. Jos goottius olisi silloin ollut muotia, olisin hyvinkin saattanut samastua sen ajatusmaailmaan - vaikka en olisikaan tainnut jaksaa laittautua niin huolella enkä olla ihan niin urbaani. Näyttää, ettei tällä maailmalla ole paljon tulevaisuutta. Miten kaikki mullistuu ja milloin, en tiedä. Monessa paikassa maailmaa asiat näyttävät mullistuvan kaiken aikaa. Mutta en kyllä aio enää tämän ikäisenä jäädä murehtimaan tulevaa. Maailman takana tai taustalla tai sisäpuolella on kuitenkin kaikki hyvin. Muistin sen äsken. Olin sängyllä rentoutumassa. Vahva pistelevän aistimuksen ja läsnäolon tunne levisi kaikkialle ruumiiseen. Ei se ollut riippuvaista minkään maailman nautinnoista eikä epäkohdista. Makailin aistimuksessa, mutta sitten äkkiä elämä latasi minut täyteen intoa ja kutsui minut takaisin jaloilleni. Olo on tavattoman virkeä, pieni nälkä kihelmöi vatsassa. Mihin asuun pitäisi pukeutua? Kastemekkoon? Ilopukuun? Mutta nyt pitää ehtiä bussiin, pihan omenapuu on pukeutunut.

Värihavaintoja

Olen ihmetellyt, miten talitiaiset voivat sulautua niin täydellisesti kevään pensaisiin ja puihin. Nehän ovat aika räikeitä, enimmäkseen keltamustia. Silti niitä ei erottaisi vihreyden seasta lainkaan, jos ne pysyisivät liikkumatta, mitä ne eivät kyllä tee. (Tai saattaahan pensaissa tietysti oleilla suuret määrät liikkumattomia talitiaisia, joita emme erota.)

Katseltuani aikani niiden maastoutumista tulin ajatelleeksi erästä väriopillista erikoisuutta. Kun mihin tahansa puhtaaseen pääväriin tai väliväriin lisätään mustaa, väri alkaa ensin syventyä ja tummua. Jossain vaiheessa se sitten muuttuu murretuksi. Paitsi keltaisen tapauksessa; keltainen alkaa vihertyä. Ei ole olemassa tummankeltaista, vaan jonkinlainen oliivinvihreä tai mitä kaikkia nimityksiä sille onkaan annettu. (En kyllä tiedä, miksi näin käy. Ainakin keltainen on pääväreistä vaalein / kirkkain, joten tummana se menettää jotain olennaista olemuksesta. Sitä en ymmärrä, miksi se alkaa juuri vihertyä, mustassahan on kaikkia päävärejä.) No, talitiainenhan on siis sekoitus mustaa ja keltaista, ja matkan päästä se siis näyttää - vihreältä. Itse asiassa talitintin selässä on eräänlaista vihertävää harmaata, joka näyttää täsmälleen sen rinnan värien sekoitukselta.

Kun tähän vielä lisätään se seikka, että käsitämme vihreiksi aivan tavattoman laajan skaalan (luonnon) sävyjä (ehkä laajemman skaalan kuin muiden värien kohdalla?), tuo tintin suojaväritys jollain tavalla selittyy.

Tämä kaikki on tietenkin äärimmäisen tähdellistä.

Tänään kävelin ohi talon, joka oli juuri maalattu. Vannon, että maali myös tuoksui juuri sille ihmeelliselle sävylle; se oli täydellisen ihana vihertävän keltainen. Piti haukkoa henkeä siitä aistivaikutelmasta. Merkillinen sävy oli juuri sillä välillä, ettei se ollut vihreä eikä keltainen. Maaliin on kyllä täytynyt sekoittaa valkoista ja ehkä hiven mustaakin, muuten se olisi ollut räikeä niin suurena pintana. Nyt se näytti vain puhtaan raikkaan säteilevän elävän vihreän keltaiselta tai keltavihreältä. Ah.

Itsen viihdyttämisestä, mm

Olen ollut hyvin kyllästynyt ajattelemaan. Ajattelu tuntuu turhanpäiväiseltä, ajatukseni niin ...kolutuilta. Tylsiltä. Sovinnaisilta. Lävitseni kulkeva ajatus synnyttää ruumissa jännityksen. Seuraava ajatus pitää jännitystä yllä, sitä seuraava pahentaa jännitystä. Tällä hetkellä helpoin tapa lakata ajattelemasta on rentoutua. Mennä lötköksi. Öisin, jos en ole unessa, saatan rentouttaa, rentouttaa, rentouttaa. Ajatuksia on vaikea estää nousemasta, helpompi on olla jatkamatta niitä. Ajatuksia nousee, jännityksiä ilmenee, kierre on helppo katkaista alkuunsa. Silti ajatuksia vain ilmenee. Kaipaan hiljaisuutta. Toisinaan on taukoja, autuaita aukkoja hälinässä. Voi että kaipaan siihen taukoon. Ja sitten menen siihen. Tulen pois, ja kaipaan. Eilen illalla kävin lenkillä ja juostessa oli epämukava olo. Aina kun tulin nahkoihini, olo oli älyttömän hyvä, avara, ja sitten taas pakenin ajatuksiini, keskityin johonkin pieneen kolotukseen polvessa, näkökenttä kapeni... ja sitten taas takaisin nahkoihin, näkemään koko laajan näkökentän, tuntemaan koko ruumiin, kuulemaan kaiken mitä ilmenee, luokittelematta. Ees, taas. Sisään, ulos. Semmoinen lenkki.

Kummaa kaivata johonkin mikä on jo. Tylsä veitsi lipsuu ja tekee haavan. Hyvä veitsi on äärimmäisen terävä. Mutta veitsen terällä on vaikea pysyä.

Piparminttu tuoksuu pökerryttävästi. Se on levinnyt yrttimaalla yli tarpeen, leikkelin versoja mukaan kun olen lähdössä ystävän luo käymään. Ne lemuavat tuossa pöydällä. Niitä on kaksi lajiketta, toinen ilmeisesti miedompi viherminttu ja toinen punertavalehtinen, voimakkaampi piparminttu.

Olen kyllästynyt myös itseni viihdyttämiseen. Jonkin aikaa se oli tarpeen. Väsyneenä mulla ei ole ollut oikein mitään tekemistä vauvanhoidon lisäksi, vapaahetket olen käyttänyt vaan makaamiseen ja rentoutumiseen tai sitten jonkin lehden lukemiseen. Nyt kyllästyttää lehdetkin. Ei ole helppoa vaan olla silloin kun mitään ei ole tehtävissä, mutta ilmeisesti semmoisen aika on nyt. Niin, itsen viihdyttäminen on ihan ok mutta se valitettavasti ruokkii ajattelua. Täytyy kai saada käyttöön lisää voimia, jotta jaksaisi useammin olla ajattelematta. Katselen, mitä turhaa teen päivän aikana, mihin on sitoutunut voimavaroja. Nyt ajattelematta oleminen tuntuu työltä ja yrittämiseltä, ehkä voin helpottaa asiaa jostain toiselta suunnalta.

Kävimme eilen - miksi semmoista sanotaan? Kasvikaupassa? Puutarhakaupassa? Puutarhamyymälä? Joo, joku semmoinen. Mukaan lähti taas monta pussia kukkien ja vihannesten siemeniä. Ja muutama taimi. Oltiin taas suloisen urpoja siellä, kyseltiin myyjiltä että mitkä kukat kukkis mahdollisimman myöhään kesällä (siis tosiaan, me tultiin puutarhamyymälään ostamaan "kukkia"), ne neuvoivat kärsivällisesti että niitä on vaikka mitä, tuolla seinustalla siemenpusseissa on semmoiset merkinnät että milloin ne kukkivat... mä olen innokas havainnoimaan luonnon ilmiöitä mutta puutarhan pitämisessä aivan, öö, vihreä? Jätin tomaatin taimet ulos yöksi, unohdin. Ihme kyllä, se näyttävät selvinneen yöpakkasesta (tai ehkei täällä mennyt pakkasen puolelle, en tiedä). Lapsuudenkodissakin oli pikku puutarha, mutta isän puutarhafilosofia oli "olemassaolon taistelu". Se vaan istutti sinne lisää kaikkea ja katsoi riemuissaan, mikä milloinkin tukahduttaa edellisen lajin. Yleensä se oli joku myrkkykeiso tai koiso, joka yhteisvaikutuksessa auringonvalon kanssa aiheuttaa kunnon ihottuman... tai takiainen, isä väittää levittäneensä takiaisen Keski-Suomeen. Se rivitalon takapihan pläntti on nykyään paljon, paljon korkeampi kuin pitkä tai leveä. Alkuperäiset punaviinimarjapensaat ovat kauan sitten menehtyneet taikka sitten mutatoituneet selviämään ilman yhteyttämistä. Siellä asuu kissapetoja. Oi, mä pidän siitä puutarhasta.

Ohoh, poika on nukkunut jo kaksi ja puoli tuntia. Harvinaista. Se oppi tällä viikolla konttaamaan ja nousemaan seisomaan tukea vasten. Mahtava meno, nastaa kun sen kanssa on nyt tekemistä, täytyy olla valppaana ettei se kalauta kalloaan terävään kulmaan tai kaada tuhkasankoa tai syö päivän lehteä, itsen viihdyttämisen tarve on vähäisempi kun poika ei anna mun enää lueskella ja olla poissaoleva.

No ni, nyt siellä ollaan hereillä. Menoks!

Kerron

Saanko mä kertoa, miten nukuin viime yönä? En tiedä, miksi se kiinnostaisi teitä, mutta jos mä kerron hyvin? Entä saanko kertoa, miten hyvää ja kaunista elämä on?

Mä kerron. En ottanut eilen illalla melatoniinia. Ei sillä kai mainittavaa vaikutusta ole ollut missään vaiheessa, mutta kun unet alkoivat parantua, en uskaltanut heti poiskaan jättää. Söin sitä yhteensä ehkä pari kuukautta iltaisin. Se on nukahtamislääke, ei koko yön kestävää vaikutusta. No, eilen en siis ottanut. Join vaan valeriaanaa sisältävää teetä ja kävin iltahämärissä noukkimassa irtonaisia rikkaruohoja juuri käännetyltä kasvimaalta. Sitten väsyttikin. Kello oli kaksitoista. Heräsin puoli neljältä ja olin tosi kiitollinen että olin taas nukkunut niin pitkään. Istuin ulkona miehen aamutakissa kuuntelemassa yölintuja. Mustarastas oli parkkeerannut vuokraemäntämme talon antennille, komealle paikalle, ja piti uskomattoman kaunopuheista selontekoa. Aamu sarastaa, valtakunnassa kaikki hyvin! Kömmin takaisin sänkyyn. Heräsin seitsemältä kun mies teki lähtöä töihin. Ilahduin taas, että olin nukkunut. Nukutti yhä armottomasti, mutta poika oli hereillä. Kömmin hänen viereensä (omaan sänkyyni, olin nukkunut olohuoneessa, vieläkin nukun välillä eri huoneessa kuin pojat) ja seurustelin iloisen naaman kanssa. Jossain vaiheessa torkahdimme molemmat. Oi! Heräsimme varttia yli yhdeksän. Ylenpalttista.

Koko pikku talo on kietoutunut vihreään ilmavaan vaippaan. Tilaa, tilaa, tilaa! Pihan yllä oleva tyhjyys tulee nyt havainnon piiriin uudella tavalla, kun koivut, vaahterat, tammet, pihlajat, lehmukset, jasmiinit, kriikunat, karanneet nimettömät koristepensaat ovat lehdessä. Vaahtera kukkii, sen vihreät pikku kukkaset tanssivat ilmassa ja putoavat jätskiannoksen päälle. Takapihan rinteessä seisoo yksi suorastaan kansallismaisemamainen matala mänty. Sitäkin tulee katseltua nyt useammin. Tavattoman sympaattinen puu. Jalat maassa, kädet taivaassa. Puita katsellessa on helppo aistia yhtä aikaa ikuisuus ja katoavuus. Puut henkivät lumousta. Kuin katselisi sammakkoa, joka onkin prinssi, tai toisinpäin, kuinka vain. Vain väkevä taika pitää ne hetki hetkeltä muodossa. Naapurin pihalla kasvaa valtava musta kuusi, jolla on leveät hartiat, hirmuinen auktoriteetti. Jos sitä koskisi, saisi iskun. Ei sähköiskua vaan jotain muuta voimaa.

Ulkona on tuulista ja vilpoisaa, hyvä pojan nukkua päiväunia. Vaunut ovat ikkunan alla, koska en löytänyt itkuhälytintä. Tintit istuvat kopan reunalla jonottaessaan lintulaudalle. Ei ihme että suomalaiset rakastavat telttailua, sanoi ystäväni. Kun suuri osa heistä on elämänsä alkajaisiksi nukkunut ulkona vaunuissa, säässä kuin säässä. Minusta se on palvelus lapsille. Pienet paimentolaiset.

Viimeinen suullinen kahvia on ihanan kylmä. Jääkaapissa odottaa falafel-annos. Falafel-pullia on hyvä tehdä kerralla paljon ja pakastaa. Nälkä.

- Siinä on semmonen äitilukko, sanoi mies kun en saanut äitienpäiväkakun pakkausta auki ruhjomatta pahvia. Oli ihan kivaa olla äitienpäivä-äiti ensimmäistä kertaa. Sain aamiaisen vuoteeseen. Loppupäivän otin erivapauksia tarjoamattakin. Ihmiset päivittelevät, että kevät vyöryy niin nopeasti, kohta se on jo ohi! Kaikki on kukkinut juhannukseen mennessä! Vuorenkilvetkin ovat jo ohi Kiian lakkiaisten aikaan! Voi ei! On meillä ongelmat! Että on niin kaunista, niin henkeäsalpaavaa, että varmaan ei voi olla huomenna samanlaista!

Ei tarvitse kuin kääntää katseensa ikkunaan niin vihreys on mun sisällä. Sisältä se kutsuu. Vaikka tuohon olisi hyvä lopettaa, on pakko vielä kertoa että se yksi käpytikka on ihan asettunut takapihan metsälampareeseen. Sieltä kuuluu leppoisa nakutus. Tikan voimakkaasta olemuksesta tulee mieleen yksi nykyinen miesvoimistelija joka oli mun rinnakkaisluokalla yläasteella. Se ei mitenkään liity voimistelijan naisasioihin.

Darwinin lintulauta

Lintulaudalla vieraili aamulla talitiainen, jonka ylänokka oli kasvanut pitkäksi ja kaarevaksi, alanokka jäänyt tyngäksi. Tintti oli vähän hidas ja peloton, se ei piitannut vaikka seisoin lasin toisella puolella 30 cm päässä siitä. Sen oli vaikea saada siemeniä irti lintulaudan yllä killuvasta talipötköstä. Silti se oli kasvanut isoksi ja näytti kohtuullisen hyvinvoivalta. Näytti vähän kolibrilta tai medenimijältä.

Eilen oli pikku orava päässyt talipötköön. Koputin lasiin. Se säikähti ja hypähti ylöspäin kiivetäkseen narua pitkin katolle. Paniikki loisti kurren silmissä kun se pinkoi vimmatusti, eikä se tajunnut, ettei se ole lainkaan etenemässä, vaan jäänyt tahimaan niille sijoilleen. Naru luisti sen käpälissä. Seisoimme hyvän aikaa katselemassa sitä, mutta lopulta oli pakko mennä kun pojalla oli kakat pöksyssä. Siihen jäi kurre juoksemaan, olisiko tuo nyt sitten yhdenlainen oravanpyörä.

Oli hyvä hiljentyä porukalla. Lähes koko kolmituntisen ajan ajatukset häilyivät ja tuli kaikenlaisia tuntemuksia ilosta kärsimättömyyden kautta pieneen raivoon, kunnes lopuksi laskeutui suuri rauha. Siihen olisin tahtonut jäädä - sitten iltama loppuikin. Parhaani mukaan pysyttelin olossa loppuillan. Oli kiinnostavaa huomata, miten kauan laskeutuminen voi kestää. Että siis olen kumminkin vähän kierroksilla, vaikka vietän ulkoisesti hyvin rauhallista elämää. Joku sanoi taannoin oivaltaneensa, että vaatii vain rohkeutta olla ajattelematta ja pysyä läsnä. Se jäi soimaan. Rohkeutta siis.

Maistelen. Mitä on rohkeus?

Vauvamaista

Maksoin laskut. Kiinnitin seinään nojailevan rahapuun siimalla kattoon. Editoin meidän kolmen kuvat passihakemuksia varten. Kaikki juttuja jotka ovat, rahapuun tapauksessa kirjaimellisesti, roikkuneet pitkään. Taidan olla hiljalleen palautumassa. Aika mukavaa. Unta on joka yö ainakin jonkin verran.

Kevätesikossa on jotain hyvin vauvamaista. Varsinkin sen tuoreissa vaaleanvihreissä lehdissä, jotka ovat palleroisia ja vähän kurttuisia. Noita kukkavauvoja nousee itäiselle seinänvierustalle.

Tänään hiljentymisiltaan.

Voimankäytöstä

Nyt on poika sairas. Riepu. Juuri kun se oli vilistämässä käsistä (se otti eilen ensimmäiset konttausaskeleet), iski influenssa ja nyt se on taas ihan sylivauva. Kurjaa mutta hellyyttävää. Pakkasin aamutöikseni rievun autoon ja kävin hakemassa apteekista vauvan parasuppoja ja ruiskun jolla pistetään maitoa poskeen. Poika ei syönyt aamulla. Nyt se nukkuu levotonta unta.

Mies parani ja lähti töihin. Mä olen vielä tolpillani, kurkku on hivenen karhea mutta olo muuten vahva. Selkeys: olen pojalle sylinä. Mukillinen kuumaa mustaherukkamehua lämmittää vielä mahassa. Sillä on varmaan aikamoinen teho - vitamiinien lisäksi kaikki ne lapsuuden kokemukset kun sai paljon hellyyttä ja vahvaa, kuumaa, makeaa juomaa kipeään oloon.

Olen katsellut pitkin kevättä sitä, mihin oikeastaan käytän voimiani. Mikä on tarpeellista ja mikä tarpeetonta. On hienoa havaita, että voimia on kuin pienessä kylässä, joskus ne vain valuvat hukkaan. Tai mikä nyt on hukkaa, kun kaikella on aikansa ja paikkansa. On kumminkin mukava tajuta että se energia jonka käytän vaikkapa kaiken maailman asioiden arvosteluun ja luokitteluun, on ensinnäkin olemassa, aikamoinen varanto, ja silloin kun en arvostele enkä luokittele, voin käyttää sen johonkin muuhun. Sen sijaan että päivittelisin miten lehdet viitsivät kirjoittaa ministereiden tekstiviesteistä tai miten isoja kaupunkiautot voivatkaan olla, näille asioille ei päivittely tee mitään, voin siis katsella tätä kaikkea sellaisena kuin se on ja käyttää voimani läsnä olemiseen. Ja kaikkeen siihen, mitä läsnä pysymisestä aukeaa. Sydän pamppailee hieman kevyemmin, rentoutuu.

Kirjosieppo, yksi lempilinnuistani, rakentaa vaahteraan. (Kirjo tarkoittaa muuten myös spektriä, sähkömagneettisen säteilyn jakautumista eri lajeihin, hauskaa ajatella että linnun mustavalkeassa asussa piilevät kaikki värit. Tai että se sieppaa kirjon...). Jos takapihan hämärän metsärinteen kisaileviin harakoihin ripustaisi pienet taskulamput ja ottaisi kuvia pitkällä valotuksella, saisi ihmeellisiä risteäviä viivastoja. Melkein näen ne.

Jos olet vaatesuunnittelija, ota tämä idea: asuja jotka saavat inspiraationsa lintujen höyhenpuvuista. Minä tahtoisin heti olla tikli. Voi mikä jakkupuku! Alapihalle on muuttanut varpuspari, jonka naaras on blondi. Ei mikään harmaavarpunen, vaan hehkeä vaaleaverikkö, uimarannan kuivan hienon hiekan värinen, hohtavampi kuin muut varpuset. Sitä paitsi on hauskaa, että osa varpusista onkin salaa pikkuvarpusia, sitä ei vain yleensä huomaa orapihlajan viertä kulkiessa.

Keräsin nokkosia. Mitähän niistä? Vinkkejä otetaan vastaan.

Eri juttuja

Miehellä on hurja influenssa ja minä vain muuten väsynyt. Ostin eilen jääkaappiin valmis- ja puolivalmisruokia, siltä varalta että minäkin sairastun. Sitä paitsi poika on juuri tullut semmoiseen kehitysvaiheeseen että ruuan laittaminen ei muutenkaan tahdo millään onnistua kun hän on valveilla. Ja kun hän nukkuu, mun on levättävä.

Ei ne kyllä maistu pierulle eikä tuulelle. Valmisteet. Ja useista tulee mulle maha kipeäksi, kai se on se vehnän määrä.

Veli laittoi tänään postiin niitten vanhan hyppykiikun, semmoisen lapsenhököttimen joka hököttää lasta sen hetken että voin kokata. Se tulee kyllä kreivin aikaan.

Uniasia on nyt ihan uudella tolalla. Aloin nukkua sinä yönä, kun kuukautiset alkoivat. Nähtävästi se siis oli hormonaalista. Nyt mä vasta olenkin väsynyt, kun nukuttaisi koko ajan! Mutta en todellakaan kärsi enkä valita, aivan mahtavaa. Uni on kaunista! Vielä kuukausi sitten, kun jossain kuvailtiin unen ihanuutta, rupesin itkemään.

Edistystä

Miehen veli oli meillä muutaman päivän. Viimeisenä iltana hän kehui meidän pöperöt maasta taivaaseen. Oli pakko kysyä: huomasitko että me on koko ajan syöty kasvisruokaa? Hän äimistyi. Lappilainen moottorikelkkamies, paatunut lihansyöjä. Olin aika ylpeä.

Miehen veli lähti, sitten tuli vappuvieraita kahtena päivänä. Kivaa oli, mutta väsähdin lopulta ihan täysin. Eilen illalla olin niin voimaton, että lapsen hampaiden (niiden kuuden) peseminen tuntui täysin ylivoimaiselta. Ja viime yönä sitten nukuinkin koko yön! Koko yön! Seitsemän tuntia! Ihan itse! Mistä täältä saa talonkokoisen huutomerkin? Heräsin vain kerran vessaan. Sitten en heti uskaltanut käydä takaisin makuulle kun pelkäsin että jään pyörimään. Rupesin muka meditoimaan sängyssä istualtani. En oikein muista mitä sitten tapahtui. Heräsin aamulla.

Kyllä tämä tästä!

Poika opettelee liikkumaan. Se kieriskelee, yrittää ryömiä eteenpäin (mutta raahautumista se vielä ennemminkin on) , nousee jatkuvasti nelinkontin ja heijaa itseään ees taas, koettaa nousta pystyyn kun löytää sopivan korkuisen tason. Istuu, muttei vielä osaa nousta itse istumaan. Älyttömän hauskaa! Mahtava iso iloinen makkara. Kohta ei tarvitse pyyhkiä pölyjä kun se nuohoaa paikat. Olen nautiskellut niistä viimeisistä hetkistä kun voin istuskella lattialla sen vieressä lukemassa lehteä ja juomassa kahvia. Kohta mennään, eikä istuskella.

Unta!

Viime yönä nukuin varmaan kolmen tunnin pätkän sikeää unta ihan omin voimin, ja senkin jälkeen torkuin moneen otteeseen! Tää on ennätys kuukausiin! Ilmeisesti olen edeltävinäkin öinä nukkunut hiukan. En ole ottanut nukahtamislääkettä peräti kolmeen yöhön, eikä mun ensi yönäkään tarvitse koska en ole lopen uupunut.

Mistä tämä johtuu? Olen käynyt pari kertaa hypnoosissa unettomuuden takia. Ehkä se alkaa vaikuttaa? Lopetin imetyksen, ehkä hormonitasapaino on normalisoitumassa? Viime yön unta edesauttoi varmasti se, että juoksin illansuussa tunnin hikilenkin. Mutta kun talvella kävin hiihtämässä, se ei silloin lainkaan taannut unta. Jotain on siis muuttunut, muuttumassa.

Tein myös ajattelulle myönnytyksen. Huomasin että ajattelen päivän mittaan monta kertaa: "olen uneton" tai "ensi yönäkään en saa unta". Totesin että nämä ajatukset ovat hyvin haitallisia, ja kun en kyennyt niitä estämään, päätin että joka kerta, kun ajatus tulee tai meinaa tulla, ja varmuuden vuoksi vähän useamminkin, ajattelen ääneen tai mielessäni: "Nukahdan hyvin. Nukun hyvin." En mä itse asiassa tiedä, onko sen sanominen mitään ajattelua, ei siihen liity mitään muuta kuin nuo sanat. Ei edes mitään tunnetta. Silloin unen kannalta haitallinen ajattelu yleensä lakkaa. Tääkin on vähitellen tuonut levollisemman ja luottavaisemman olon.

Kolopesijä

Ruokareseptit. Yhtäkkiä olen ihan tohkeissani, että on olemassa reseptejä, kirjat ja internet ovat pullollaan ruokaohjeita. Kaupasta saa mitä merkillisimpiä aineksia, seesaminsiemenistä ja chilipippureista etelän hetelmiin. (Ja jokin aika sitten musta tuntui, että kaupoissa ei ole tarjolla muuta kuin kammottavia esikäsiteltyjä valmismössöjä!) Huomenna on aikomukseni tehdä falafelpullia, kun vihdoin löysin niiden reseptin. Mä en osaa selittää miksi ruokareseptit tuntuvat yhtäkkiä niin ihmeellisiltä. Jotain ihmetystä siitä että paperilapulla tai internetsivulla voi olla peräkkäin pieniä mustia merkkejä jotka auki koodattaessa muodostavat toimintaohjeet kokonaiseen ruokalajiin. No mitäs siitä... onhan niitä raketinrakennusohjeitakin. Mutta se vaan on hienoa. Kiitos!

Tavalliset linnut. Takapihan metsäisessä rinteessä käy melske kun mustarastaat, punakylkirastaat, räkätit, talitintit ja sinitiaiset, punarinnat, naakat, harakat, varikset, fasaanit, sepelkyyhkyt ajavat kiihkoissaan toisiaan takaa, kantavat risuja, hiuksia ja heinänkorsia ylhäisiin asumuksiinsa, tonkivat rahisevaa lehtipeitettä, huutavat kuusten latvoissa. (Välillä olen kokenut että tää kaupungin lajikirjo on kovin yksitoikkoinen. Harvoin näkee uusia lajeja. Mainitsin tästä isälle joka on lintuharrastaja ja luettelin pihan lajistoa. No onhan tuossa jo, hän sanoi suopeasti.) Tavalliset linnut! Sepelkyyhkykin, kun se lepää puhelinlangalla kuin divaanilla, eleganttina kauluksessaan, huhuilee kaihoisasti. Naakka, kun se rävähtää jostain nurmelle kaikessa salaperäisessä harmaudessaan, nappaa toukan, nakkelee niskojaan ja huutaa lähtiessään: njäh! Mennä päivänä tuijottelimme pojan kanssa aivan vierestä vaahteranoksaan telakoitunutta punarintaa joka lauloi suoraan sydämestä - siltä se ainakin näytti, punainen rinta kaarella, kurkun höyhenet väristen. Siro nokka ei koskaan täysin sulkeutunut kiihkeiden säkeiden välillä. Se ei piitannut meistä, se lauloi!

...ja Saksalanharjulla tuulihaukka joka syöksyy alas pilvestä. Ja sinä, kun sun silmissä on ilvestä. (Vuokko Hovatta: Lempieläimiä)

Minähän en näinä päivinä tee juuri muuta kuin hoopoilen pojan kanssa ja laitan ruokaa. Siivoan sen verran ettei sotkua voi kutsua kaaokseksi. Muuten vain lepään, rentoudun ja meditoin. Vähissä ovat voimat, tai onhan minussa hurjasti voimaa kun jaksan valvoa. Tuntuu, että olen nyt löytänyt sellaisen rytmin, että jaksan. Lastekirja on jäissä, enkä ole tehnyt kasvimaalle mitään. Enkä monelle muullekaan asialle. Tuntuu, että olen löytänyt semmoisen olon ja kolon itsestäni, etten vaadi itseltäni enempää.

Veroilmoitus on pakko tehdä, vasen käsi tehköön. Itkuhälytin soittaa talitinttia.

Vaihtokauppa

Mahassa maatuu iso lasti kasvislasagnea. Ahhh. Mies toi kirjastosta mainion kasvisruokakirjan. Tajuan taas vähän enemmän siitä miten kasvissyöjän kannattaa syödä, ja varsinkin siitä että miten ruuista saa eri muotoisia. Olen ihan hyvä ruuanlaittaja ja osaan kyllä improvisoida kaikenlaista, mutta jos en saa välillä uusia virikkeitä, taannun kokkaamaan sitä samaa kasvislohkaremössöä vuoroin intialaisittain, vuoroin yrteillä maustettuna. Ruoka, ruoka! Poikakin tykkää, se istuu syöttötuolissa ja tuijottaa herpaantumatta, kun ne kaksi olentoa, jotka yleensä eniten hengailevat hänen lähistöllään, lapioivat erivärisiä ja -muotoisia kappaleita tikkumaisten esineiden avulla naamoissaan ammottaviin aukkoihin.

Nautinto on hyvää. Se on nautintoa. Joskus ei ole mahdollista saada niitä nautintoja, joihin on tottunut. Joskus on huono olo eikä voi juoda kahvia. Tai joutuu syömään ruokaa joka on vain mahantäytettä, eikä suo erityistä nautintoa. Tai joutuu syömään äkkiä, rääppästen jossain välissä. Tai juuri kun on laittamassa suuhunsa suklaapalan, itkuhälytin alkaa huutaa. Luulen, että mulle yksi kovimmista paikoista lapsen saamisessa on ollut se, että en voi nautiskella mielin määrin piintyneistä nautinnon lähteistäni. Se on tietysti mulle oikeasti vain hyväksi. On oikeastaan huvittavaa huomata, miten koville se toisinaan ottaa, miten ärsyttää kun ei saakaan sitä mitä odotti. Sitten hengittelen lähietäisyydeltä pojan kahden hampaan hymyä ja ajattelen, että niinpä niin, tässä diilissä menetetään nautintoja ja saadaan tilalle rakkautta. Aina en vaihtaisi, jos minulta joka kerta kysyttäisiin, mutta ei kysytä!

Sinä olet kuin

Heti kun olin kirjoittanut niistä kahdesta peräjälkeen toistuvasta päivästä, jotain tapahtui. Tai lakkasi tapahtumasta. Kun olin nähnyt kuvion. Joka toinen yö on edelleen uneton mutta en jaksa nyt kärsiä siitä niin. Jos rupeaa tulemaan kurja olo, sanon miehelle hänen töistä tultuaan, että nyt minä joko joogaan tai sitten rupean valittamaan. Hän yleensä ehdottaa joogaa. Harjoituksen jälkeen makaan parikymmentä minuuttia hiljaisuudessa tai kuunnellen rentoutuslevyä. Sen jälkeen olo on uusi.

Olen muuten jo kolmesti tänä talvena pysäyttänyt alkavan flunssan joogaamalla. Viimeksi eilen. Astanga joogalla siis. Tiedän jo, että kun kurkussa alkaa karvastella, mun pitää mahdollisimman pian tehdä kevyehkö tunnin mittainen harjoitus. Joka kerta on tepsinyt. Olo on sen jälkeen täysin terve. Harjoitus täytyy tehdä ajoissa - jos kuume on ehtinyt nousta, ei joogaa(kaan) suositella. Orastavaan migreeniin jooga tepsii myös. Ei yhtä varmasti kuin flunssaan, mutta usein kumminkin. Vaikka astanga on hyvin fyysistä, se ei nähtävästi ole samalla tavalla urheilua kuin joku toinen laji – jos lähtee lenkille alkavassa flunssassa, tulos on aika selvä. Ja migreenissä tekee yleensä mieli vain maata liikkumatta paikoillaan. Astangan tulihengitys tosiaan laittaa jotain liikkeelle kehossa. Ja mielen hiljeneminen luo tilaa paranemiselle.

Aikeeni oli kirjoittaa jotain runollista, koska olen edelleen kovin innoittunut Neljästä kvartetosta. Tämä merkintä oli vähän käytännönläheisempi. Mutta sanottakoon loppuksi kuitenkin, että runous on verraton väline, öö, ykseyden ilmaisuun.

Niinkuin lilja orjantappurain keskellä, niin on minun armaani neitosten keskellä. Niinkuin omenapuu metsäpuitten keskellä, niin on minun rakkaani nuorukaisten keskellä; minä halajan istua sen varjossa, ja sen hedelmä on minun suussani makea. 2:2-3

Muistan, kun joskus luin Korkean Veisun ja yhtäkkiä tajusin, että nuo eivät ole vain assosiaatioita tai vertauksia tai vastaavuuksia. Ne ovat... kirjaimellisia. Sanoja. Rakkaus on sitä että kaikki on yhtä. Hedelmät, liljat, orjantappuratkin, ne ovat sen lopulta saman asian ilmausta kuin miehen ja naisen välillä vallitseva rakkaus. Voi! En osaa ilmaista tätä täsmällisesti, tajuatteko mitä tarkoitan!? Sanat, kaikessa vaillinaisuudessaan, voivat näyttää sen mitä muuten on vaikea näyttää? Me emme ainakaan kovin usein, päivätajunnan tilassa, näe omenaa ja rakastettuamme samana asiana, mutta runo voi ilmoittaa sen olevan niin.

Odota aikaista pöllöä

Luen T.S. Eliotin Neljä kvartettoa. Tartuin siihen eilen illalla sillä mielellä, että millähän sitä saisi itsensä oikein väsytettyä. Voi jumpe. En saanut. Se on hieno!

Käteni syyhyävät. Tai vaikea sanoa missä se syyhy sijaitsee, kaikkialla soluissa. Syyhy lukea. Syyhy kirjoittaa. Syyhy tajuta. Eliot kirjoittaa olennaisesta. Se on innostavaa. On vaikeaa löytää yksittäinen tarpeeksi lyhyt kappale joka kertoisi mistä on kyse, joten tässä se kanteenkin lainattu:

Yhtäkkiä auringon pilkahtaessa,
vielä kun tomu on liikkeessä,
lehvistöstä kuuluu
lasten pidätelty nauru
äkkiä nyt, täällä, heti, aina -
naurettava koko murheen autio aika
joka jatkuu ennen ja jälkeen.

Eliotin Autio Maa oli synkkä, se kertoi juuri tuosta "murheen autiosta ajasta", joka jatkuu ja jatkuu (nyky)ajassa. Mutta Neljä Kvartettoa puhuu enemmän nykyhetkestä. Ikuisesta. Siitä miten ikuinen välähtelee täällä ajassa. Tuntuu että Eliot tekee kielellisiä seikkailuja nykyhetkeen. Ei ihme että T.S. Eliot itse piti Neljää kvartettoa päätyönään vaikka hänet yleensä muistetaankin Autio maa -teoksesta.

Niin kaunista kieltä! Samoissa kansissa myös alkuperäiskielellä.

In my beginning is my end. Now the light falls
Across the open field, leaving a deep lane
Shuttered with branches, dark in the afternoon,
Where you lean against a bank while a van passes,
And the deep lane insists on the direction
Into the village, in the electric heat
Hypnotised. In a warm haze the sultry light
Is absorbed, not refracted, by grey stone.
The dahlias sleep in the empty silence.
Wait for the early owl.

Mielen tiloja

Olen kuunnellut rentoutus- ja hypnoosirentoutuslevyjä päivittäin viimeisen viikon tai kahden ajan. Jotta jaksaisin, jotta tulisi tavaksi rentoutua. Jotta oppisin taas nukkumaan, tai jos unta ei ole saatavilla, lepäämään tehokkaasti.

Hämmästyttävää: se tepsii. Olen jo omaksunut "itsehypnoosiin" tai "syvärentoutukseen" (joiksi sitä kuuntelemillani cd:illä kutsutaan) vaipumisen niin tehokkaasti, että kun asetun aloilleni ja lasken mielessäni viiteen, painon tunne ja liikkumattomuus laskeutuvat asteittain ruumiiseen ikään kuin automaattisesti. Ilman yritystä. Selkein se tunne on ensin hartioissa, jotka ikään kuin puutuvat. Ajatukset hidastuvat ja lakkaavat. Se on hieman erilainen kuin meditaation tai hiljentymisen tila. Vähemmän tietoinen? Vähemmän aistiva? Ehkä lähempänä unta. Yhtä kaikki, se on ihanaa lepoa. Parina iltana olen nukahtanut siihen, joskin olen sitten havahtunut jonkin ajan kuluttua. Mutta edistystä sekin.

Eilen sain kuulla, että en saanut hakemaani apurahaa. Joku nainen joka ei myöskään saanut apurahaa, yritti tulla päivittelemään kanssani, miten outoa ja epäreilua se oli. Minua ärsytti. Meidän hakemukset ei varmaan olleet tarpeeksi hyviä, sanoin. Nainen vetäytyi. Mutta ilta meni minullakin tappiota sulatellessa. Ei suinkaan kokonaan siihen, mutta tunnustelin sitä hivenen karvasta tunnetta jossain rinnan ja mahan seutuvilla. Asian ympärillä pyöriviä ajatuksia. Loukattu olo! Ja epävarma - onko siitä hankkeesta mihinkään? Tänään olen jo sisuuntunut, että en minä apurahaa tarvitse, hoidan asian jotenkin muuten. Teen sen, jos se kerran on minulle tärkeää. Tai pikemminkin nautittavaa.

Movie star

Tuulista, hyytävää
mustarastas huutaa epäilyään.
Ruskeita ruusunmarjoja.

Ja silti, kun seisahtuu ja haistelee ilmaa,
lämpöä,
lämpöä melkoisesti yli absoluuttisen nollapisteen.

Olen elänyt samaa kahta päivää jo pitkään. Ne eivät välttämättä toistu täysin vuorotellen, mutta suurella säännöllisyydellä kuitenkin.

Ensimmäisenä aamuna herään ja tajuan siitä nukkuneeni, lääkkeen avulla tietysti. Päivä alkaa mukavasti. Syön ruisleipää ja jukurttia mustaviinimarjojen kanssa, käyn ulkona kävelyllä, lueskelen lehtiä, pelehdin Obeliksin kanssa, syötän, nukutan. Kun mies tulee kotiin, joogaan tunnin, illalla ehkä teemme jotain yhdessä. Illalla en ota unilääkettä.

Toisena aamuna en herää kun en ole nukkunutkaan. Päivä näyttää synkältä. Ehkä en nuku enää koskaan omin avuin? Ruisleipää, jukurttia. Piristyn vähän. Käyn kävelyllä, lueskelen, pelehdin, syötän, nukutan. Iltapäivällä alkaa väsyttää, itkettää, pelottaa. Ajattelen kovasti. Kun mies tulee kotiin, itken hänelle. Tai murjotan. Tai puren hammasta. Sitten menen toiseen huoneeseen joogaamaan, hiljentymään tai rentoutumaan. Sen jälkeen olo on helpottunut ja rauhallinen. Sitten teemme ehkä jotain yhdessä. Yötä kohden alkaa taas huolestuttaa.

Kuinkahan kauan mun täytyy elää näitä kahta päivää? Ensimmäisenä päivänä on hyvä ja toisena päivänä paha. Jos en tietäisi, olenko nukkunut edellisenä yönä vai en, niin todennäköisesti tuo yksitoikkoinen vuoristorata vähän tasottuisi. Melkein aina olen silti onnistunut tulemaan ulos yksinäisestä sellistäni hiljentymällä tavalla tai toisella. Sekin toistuu usein ihan kellontarkkuudella. Nähtävästi mun on yhä elettävä näitä kahta päivää. Tänään on ensimmäinen päivä. Nyt tuntuu kivalta. Huomenna tuntuu kurjalta. Sitten hiljennyn, ja piristyn. Jännittävä ihminen! Mun pitäisi ilmottautua julkkikseksi, kun mulla on aina uutisia.

Täten ilmottaudun.

Katson

Mitähän nyt tapahtuu? Katsotaan.

Koetan hiljentyä tähän ja katsoa kohti elämääni ihan, no, en tiedä. Jotenkin. Jotain. Muuta.

Väsymys saa masentumaan ja jännittymään. On välillä hyvinkin vaikea pysäyttää hankalien ajatusten virtaa. Vaikea rentoutua. Taustalla kuitenkin tiedän, koska olen sen usein kokenut, että kaikki on loppujen lopuksi hyvin. Ei ole ongelmaa, enkä minä ole erillinen elämästä. Suutun, tuntuu kuin pyristelisin suonsilmässä. Ruumis ja mieli ovat nyt niin pirullisessa yhteistyössä, ne luukuttavat sitä samaa, minä en saa sanaa siihen väliin. Mutta siksi kai minulla on Hiljainen tienoo. Että sanon sen sanan kumminkin.

Kävin juuri isäni ja äitini kanssa Viikissä linturetkellä. Alakuloon liittyy sekin, että katselen luontoa pala kurkussa ja näen vain kulumisen ja katoamisen merkkejä. Mutta kun katse saa vaeltaa aavassa peltomaisemassa tarpeeksi kauan ja Lahdenväylän melu jää taustalle, mieli rauhoittuu. Leluautot huristelevat Viikintietä. Ympäristössä ei ole juurikaan informaatiota, kaikki vain on, ja kaikki on jo aika innoissaan. Töyhtöhyyppä, uuttukyyhky, kottarainen, mustavaris, peippo valmistautuvat ikiaikaisiin keväthommiinsa. Muutama västäräkki on jo saapunut ja katselemme niiden napakasti huojuvaa lentoa paljaan pellon yllä. Tervetuloa. Metsää ei ole hoidettu, se saa kasvaa ja rehottaa ja kaatua ja lahota sijoillaan. Ja rannassa ruovikon reunalla nokikanat, harmaasorsat, joutsenet. Eivät veden linnutkaan kanna huolta huomisesta. Jouhisorsan pää vain käy pinnalla kun se viettää suuren osan päivästä puolisukeltaen.

Tästä eteenpäin olen pyyhkinyt pois aika monta erilaista kappaleen aloitusta. Hyvä niin. Ehkä joskus on vain riittettävä, että tietää, vaikkei tunne.

Niin. Juuri nyt ei tunnu miltään. Askel ulos jatkumosta.

Sanoi jääräpää

Kylläpä auttaa, kun sisuuntuu ja hakee apua selkein sanoin. Se on jännä ilmiö, että pitää osata olla todella lujana, jotta saa apua. Silloin kun on oikein poloinen, ei pysty olemaan lujana. Lääkäriaika, seuranta ja kaikkea muutakin järjestyi salamannopeasti kun lopulta soitin terveydenhoitajalle että tarvitsen apua, asiaa ei voi enää lykätä hetkeäkään.

Jos joku, joka tätä lukee, joskus elämässään potee unettomuutta, suosittelen lämpimästi toimimaan varhaisessa vaiheessa - oli tilanne mikä tahansa, vaikka olisi kuinka kiireinen vauvanhoidossa tai missä kaikessa ihminen voikaan olla kiireinen. Luontaistuotelääkkeet kehiin, rentouttavia hierontoja, kunnolla väsyttävää liikuntaa, jokailtaista rentoutus- tai nukahtamis-cd:n kuuntelua, hypnoosia, mikä vain tuntuu luontevalta. Ja siihen hoitoon vain pitää ottaa se aika minkä se tarvitsee. Minä en tajunnut ajoissa ja tässä sitä ollaan, en nuku enää lainkaan ilman kemiallista apua. Mutta musta tuntuu että nyt on tapahtunut käänne parempaan. Vaikka joudun syömään lääkkeitä, voin silti käyttää noita muita apuja ja pyrkiä vähitellen niiden avulla eroon lääkkeistä.

Toisaalta, olenhan minä monenlaista kokeillut tähänkin mennessä, mutta millään ei ole ollut pitkäaikaista vaikutusta. Kasvisruokavalio auttoi hetken, unitee toisen, iltakävely kolmannen ja sitten taas mentiin. Se on aikamoinen väärään paikkaan jumiutunut voima joka pitää ihmisen loputtomiin valveilla. Kierre pitää nyt katkaista, kaikki muu on luullakseni pelkkää laastaria. Taas kerran mä olen elämässäni pisteessä, jossa mut pakotetaan systemaattiseen rentoutumiseen ja hiljentymiseen. Olen aika jääräpäinen!

Ja taas toisaalta - olen koko ajan tehnyt parhaani. Lukekaa tän päivän Hesarista Marketta Niemelän mielipidekirjoitus "Harva mies ymmärtää, kuinka kovilla äiti on vauvan kanssa". Pointti ei ole syyllistää miehiä, sanoisin että harva kukaan, joka ei ole itse kokenut, ymmärtää miten kovilla tässä hommassa voi välillä olla. Mutta hyvä että siitä puhutaan selkein sanoin.

P.S. Vähän toisesta asiasta - katsokaapa tämä: Aivotutkija saa aivohalvauksen ja oivalluksen - kiitos linkistä Iinalle.

Pieni huokaus

Alan olla aika pirun väsynyt. Sumuista. Itkettää herkästi. Kolmisen kuukauttako tätä unettomuutta on nyt kestänyt? Ja sitä ennen kolme kuukautta tosi katkonaisia unia, kun poika vielä heräili usein. Viime viikkoina unettomuus on entisestään lisääntynyt. Tänään jotenkin tajusin että mä en jaksa samoja asioita kuin aikaisemmin. En oikein jaksa lähteä kaupungille tai kahville kavereiden kanssa. En jaksa mennä mamma-afroon. Ainakaan en viitsi sopia mitään etukäteen, kotiin selviäminen lopen uupuneena hirvittää. Silti olisi tosi kiva nähdä ihmisiä.

Varasin ajan ayurveda-hoitajalle. Jotain on tehtävä, kun ei lääkäriltäkään saa mitään apua. Tai no, onhan mulla nukahtamislääke, mutta ei sekään usein auta. Ja kurjalta sitä tuntuu syödä kun imetän vielä.

Aika hurjaa tämä. Kyllä yöt ovat pitkiä!

Voi että, tuolta keittiöstä kuuluu todella suloista kikatusta. Mies syöttää pojalle mustikkasosetta ja pelleilee. Poika on ihana. Mies on hyvä. Onneksi on rakkaus.

Yksinkertaista.

Eilen illalla otin nukahtamislääkkeen. Heräsin taas vajaan parin tunnin kuluttua ja valvoin loppuyön. Poika sen sijaan on ruvennyt nukkumaan yöt läpeensä heräämättä enää syömään (tai vauvoillahan on kaikenlaisia vaiheita, nyt on näin). Äiti valvoo.

Nukuin olohuoneen lattialla, jossa voin laskea lämpötilan hyvin alas. Se auttaa usein. Viime yönä oli vain 15 astetta. Mulla oli peiton alla melkein kuuma. Mun piti usein työntää jalkaterät peiton ulkopuolelle. Ruumis käy kummallisilla kierroksilla. Olisi mukava ymmärtää, mistä on kyse. Maito vähenee, kun en nuku, ja toisaalta senkin takia että poika on imemättä melkein puolet vuorokaudesta (se nukkuu yli 11 tunnin keskeytymättömiä yöunia).

Kun mies heräsi, minä melkein itkua tihrustaen selitin hänelle kurjan yöni vaiheet. Ja että kohta en voi enää edes imettää (se on mulle herkkä aihe, drama queen pääsee vauhtiin). Kertoessani vajosin takaisin itsesääliin, josta olin jo keskellä yötä menestyksekkäästi luopunut. Myöhemmin kutsuin miehen ulko-ovelta takaisin ja pyysin häntä auttamaan minua, etten tekisi enää niin, itsesääli ei ole hyvä paikka. Mutta tarvitsen silti tukea! Olen ajatellut, että saadakseni tukea minun pitää valittaa ja olla oikein poloinen. Mies halasi ja sanoi, että seuraavan kerran sanot vain heti, että tarvitset tukea mutta jätät valituksen väliin. Niinpä niin.

Heh.

Ei haittaa

Takapihan rinteessä ovat lumikellot nupuillaan. Naapurissa kukkivat narsissit.

Poika on nukkunut yli kaksi tuntia ulkona, ei se yleensä näin pitkään päivisin. Viime yönä se nukkui 11 ja puoli tuntia heräämättä syömään. Edellinen ennätys oli 10 tuntia. Aikamoinen nukkuja siitä on tullut. Saisi kyllä syödä vähän useammin, on laihtunut. Tällaista tämä on, pieni huoli herää, oli poika miten päin vain. Huolen kanssa on elettävä, ainakin nyt.

Viime päivinä olen tuntenut laajuutta, päästän ajatukset virtaamaan pois sormieni kautta, ne hajoavat ympärilleni. Huomaan että näkökenttä on tavattoman laaja, omat rajani häilyvät. Emme enää koskaan saa kunnon talvia takaisin, ne ovat näillä leveysasteilla lopullisesti ohi, ainakin ihmisen kannalta. Ja mitä kaikkea muuta onkaan tulossa... kellun kaikkeuden pienenä osasena ja koetan asettaa tuhon oikeaan mittakaavaan. Ehkä se ei haittaa? Haittaako se? Ei ainakaan nyt. Ehkä kaikki on ihan oikein.

En ymmärrä. Mutta haittaako tuokaan.

Ja äitikin hyppää

Mua on viime päivinä, kerta toisensa jälkeen, ilahduttanut eräs mitättömän kuuloinen lapsuudenmuisto. Oli talvi ja oltiin menossa mökille, jonka lähellä on hiekkakuoppa. Isä keksi, että hiihdetään hiekkakuopalle ja tehdään hyppyri, mutta vain sillä ehdolla, että äitikin hyppää. Äiti oli vähän kiusaantunut. Isä toisteli koko aamupäivän hassu hymy huulillaan: Tehdään hyppyrimäki. Ja äitikin hyppää.

Äiti hyppäsi, ja kaatui. Se oli meistä hauskaa, ja niin lopulta äidistäkin.

Kuka

Kävin ystävän luona, jolla on vastasyntynyt vauva. Omani, joka on kokeillut tätä maailmaa jo viisi kuukautta, sai väsymyshepulin ja vastasyntynyt yhtyi konserttiin. Minä jäin heille pukemaan jäntevälle kaarelle vetävää, äänekästä poikamakkaraa ja hän lähti vastasyntyneen kanssa jännittävälle bussimatkalle. Lupasin työntää oven lujasti kiinni kunhan mekin saisimme siirrettyä itsemme ulos. Vaihdoimme ystävän kanssa ällistyneitä katseita. Tähän on tultu. Kyllä elämä muuttuu aina, aina. Eikä muutu mihinkään, tilanteet muuttuvat ja elämä on. Enkä nyt siteeraa mitään mainoksia.

Kerran makuuhuoneestamme alkoi kuulua äänekästä itkua. Avasin oven, ja siellä tämä oli, tämä uusi olento joka on tullut tupaan. Otin hänet syliin ja tuijotin hänen ammottavaa suutaan. Väreet kulkivat lävitseni. Mikä voima! Tunsin voiman väreilevän käsivarsiani pitkin, itkuun vääntyneet kasvot näyttivät jonkinlaiselta naamiolta, huuto kuulosti satunnaiselta muodolta jonka tämä voima sattui sillä hetkellä ottamaan.

Et sinä ole sitä miltä näytät!

Katselen usein poikaani suuren ihmetyksen vallassa. Mistä tuo on tullut? Miten tuo monimutkainen muoto on ylipäänsä mahdollinen? Tyhjästä ilmestynyt! Hetkittäin voin melkein nähdä hänen lävitseen, niin häilyvää ja haurasta on olemassaolo. Entä minä itse? Ei meissä ole mitään muuta eroa kuin että olen hikoillut täällä reilun kolmekymmentä vuotta pidempään. Yhtä hetkellinen olen minäkin, ruumiini pysyy kasassa hetkestä toiseen vain ihmeen kaupalla.

Kuka sinä olet?

Vauvan vastaus

25 astetta pakkasta.

Näin unta, jossa hyvis ja pahis kamppailivat eeppisen tuntuisessa taistelussa. Hyvis voitti sen erän ja pahis karkoitettiin kylmään, kiviseen ja yksinäiseen olemassaolon kolkkaan pitkälle jäähylle. Tyyppi saapui kallioiselle kielekkeelle musta viitta hulmuten. Kuinka ollakaan, siellä makoili jo joku toinenkin - jonkin paljon aikaisemman taistelun jälkeen karkoitettu hyvis. Se oli vauva valkoisessa vaipassa. Viittahemmo nauroi vahingoniloisesti ja esitti tälle kysymyksen, jota en muista (eikä sillä varmaan ole väliä). Vauva keinui tyytyväisenä, otti kiinni isovarpaastaan, työnsi sen suuhunsa ja vastasi:
"Ykseys."

Postikortti

Lapissa, miehen kotikonnuilla. Ikkunasta avautuu Levitunturi. Mutta onneksi kaukana. Tältä etäisyydeltä se näyttää ylväältä ja rauhaisalta. 

Lapin maisemat rauhoittavat aina, mutta tänä vuonna erityisesti. Tajuan lumen mahtavan, pelkistävän laadun.

Tavalla tai toisella

Tammikuu oli painava. Helmikuu on hivenen kevyempi. Samoja asioita, vähemmän kiinteyttä, heikompia jatkumoita.

Vähän väliä, viimeksi äsken, ajaudun lorukirjahankkeessani pisteeseen, jossa tuntuu ettei tästä tule mitään. En minä ehdi tehdä mitään kunnolla näin lyhyissä pätkissä! Sitten tajuan taas kerran, että tämä on homma joka vaan on tehtävä niin että voin tehdä sen. Tavalla tai toisella. Otan paperin ja suunnittelen, miten etenen. Mikä tällä kertaa helpottaisi sitä, että kun tilaisuus avautuu, pääsen heti töihin? Nyt se oli sapluuna ja yksi tai kaksi nopeaa luonnosta kopiopaperille. Ainakin suunnitelman mukaan. Usein suunnitelmat auttavat; eivät välttämättä niinkuin luulin, mutta ne häivyttävät ei tästä tule mitään -tunteen.

Voi että, olisi kyllä vaikka mitä kirjoitettavaa. Mutta nyt mies tuli avannosta, mun on syötävä ja lähdettävä iltalenkille, jotta saan taas yöllä unta. Jos unta on tänään tarjolla.

Äitikarhu ja pallo

Elämä hymyilee, juuri nyt tuon nelikuisen nakkipään naamalla. En nukkunut viime yönä luullakseni lainkaan, ja yö oli pitkä kuin... uneton yö. Kuitenkin viihdyin pötkötellen ja lepäsin rakkauden ja hellyyden tunteissa. Mikä mies ja mikä poika!

Obeliks on vaan niin ihana. Ja mies taas, no, täytyy sanoa että synnyttäminen on tehnyt mun ruumiille ja hengelle jotain todella hyvää. Rentoutti ja avasi paikkoja molemmilla tasoilla. Rakastelu tuntuu uudenlaiselta, jotenkin paljon... hauskemmalta kuin ennen. Oman viehätyksensä tuo sekin, ettei ole varaa miettiä, sattuisiko mua juuri nyt huvittamaan, vaan on toimittava silloin kun se vain sattuu olemaan mahdollista. Ja silloinkin on oltava todella läsnä hetkessä, sillä keskeytys voi tulla milloin hyvänsä. Ei voi tavoitella eikä yrittää mitään.

Eräs hyvä henkilö vinkkasi, että unettomana yönä kannattaa kokeilla maata selällään, oikein suorana. Kun ruumis on suora, mielikin on hiljaisempi ja kirkkaampi. Viime yönä koin tämän selkeästi. Selälläni, kaikki raajat pitkänä ojennuksessa, ilman tyynyä, pystyin lepäämään rauhassa vaikka en nukkunut. Ajatukset tuntuivat ohuilta - minulle tuli mielikuva, että ne ovat paperinohuita hahmoja valtavan pallon pinnalla. Aina, kun jokin ajatus rupesi viemään tilaa, käänsin sen ikäänkuin sivuttain ja näin että se olikin laiha, lähes olematon.

Kyljelläni nukahdan helpommin. Siis silloin, kun uni on ylipäänsä tullakseen. Minua on viime aikojen unettomuudessani auttanut toinenkin, hupaisa mielikuva. Kun käännähdän kyljelleni, minusta tulee äitikarhu. Suuri, järkkymätön, syvässä talviunessa hitaasti hengittelevä karhu. Se pystyy synnyttämään ja imettämään pentunsa heräämättä (tämä ei välttämättä ole ihan oikein noin eläintieteellisesti, mutta mielikuvassa se on oikein :)). Äitikarhun ei tarvitse tehdä mitään mutta se hoitaa silti hommansa. Mielikuva rauhoittaa minua, en silloin ole niin hälyytystilassa kuulostelemassa, joko poika herää aterioimaan. Mutta silloin kun tunnen, että unta ei ole odotettavissa, ei mielikuva toimi. Silloin on näemmä hyvä oikaista itsensä.

Hiljaa humiseva perjantai

Sommittelen usein blogimerkintöjä mielessäni. Varsinkin jos olen juuri oivaltanut jotain. Minusta on yleensä hyvä merkki, jos unohdan kokonaan sommitelmani ja kirjoitan jotain ihan muuta, vaikka tyhjänpäiväistä. Nyt on kirkas olo, olen ollut täynnä kaikenlaisia aiheita ja oivalluksia ja olen halunnut lausua painavan sanani tästä jos tuostakin. Nyt ne ovat kadonneet, ne... jutut.

Päivän (usean päivän?) haaste on saada poika syömään muualla kuin sängyssä. Jossain vaiheessa kun imetys oli vaikeaa, huomasin että se sujuu vähän paremmin makuuasennossa ja niinpä taisin totuttaa pojan siihen asentoon. Nyt se ei suostu syömään niin että mä istun ja se on mun sylissä. Se olisi kuitenkin opittava, muuten on aika hankala liikkua pojan kanssa. Tähän asti se on ratkennut niin että se ei vain syö reissussa ollenkaan, ja silloin tulee aika pitkiä taukoja. Mutta se ei ole kivaa koska sitten reissataan nälkäisen lapsen kanssa ja tulee kiire kotiin. Joka paikassa ei ole sänkyjä tarjolla. Nyt mä sitten koetan ottaa sen kaikki raivarit vastaan tyynesti ja vaan viedä sen kärsivällisesti aina tohon sohvalle ruokailemaan. Ei ole toistaiseksi onnistunut. Kumpi antaa ensin periksi, pojan nälkä vai mun hermot?

Imettäminen on ollut usein todella haastavaa näiden reilun neljän kuukauden aikana. Monta kertaa on meinannut usko loppua. Palaan aina toteamukseen: sen ei tarvitse olla täydellistä. Sen hyväksyttyäni huomaan aina että se onkin, omalla kenties omituisella tavallaan. Mä pidän siitä hommasta, kaikesta huolimatta, tosi paljon. Hieno järjestely, isompi ruumis tuottaa tuosta vain juuri oikeanlaisen ravintoliuoksen toiselle, pienemmälle ruumille, kunnes pienempi on valmis sulattelemaan muutakin. Käsittämättömän kätevää ja helppoa. Paitsi silloin kun on ihan saatanan vaikeaa. En kyllä luopuisi päivästäkään (outo sanonta, eihän se ole mahdollista).

Tänään pidän taukoa lorukirjahommasta ja luen jotain mitäsattuu tai katselen ulos kun poika nukkuu. Jos nyt ylipäänsä kauheasti nukkuu kun ei suostu syömään.

Uniuutiset

Heh, poika makailee reisieni päällä vatsallaan ja heiluttelee jalkojaan rytmikkäästi. Se on rauhallinen, oleilee kai hyvässä olossa ja katselee lattian maisemia.

Olen nukkunut huonosti. Eli huomattavaa parannusta! Mä nukun! Olo on oikeastaan jo ihan normaali. Viikon-kahden takainen vaihdos kasvisruokavalioon taisi auttaa. Ja se, että lakkasin yrittämästä nukahtaa heti kun poika nukahtaa, juon uniteetä ja hieron jalkapohjia ja odottelen unisuutta. Ja se, että poika on ruvennut käymään vähän aikaisemmin nukkumaan, yhdeltätoista aikaisemman puoli yhden sijaan.

Lorukirjaprojekti edistyy.

No, tää tais olla tässä, tyyppi toivoo jotain muuta äksöniä.

Mies,

tuo mainio olento. Hyvän hajuinen.

Ehdotin sille, että peseytyisi hieman harvemmin.

Mutta kauhein kaikista on toivo

Poika nukahti syliin.

Luulenpa, että olen keskellä sitä, mitä synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi kutsutaan. Mutta ei se masennusta ole, sisäistä mylläkkää kyllä. En oikein enää usko masennukseen, omalta kohdaltani.

Uni ei tule, tavalliset asiat tuntuvat poikkeuksellisen raskailta. Toisaalta, mikään ei ole tavallista vaan kaikki on toisin. Vasta nyt alan toden teolla sisäistää, että tämä lapsi on tullut jäädäkseen (sikäli kuin mikään on "jäädäkseen") ja minä olen äiti lopun elämääni.

Jos olin raskausaikana viilipytty, niin nyt pytyssä myrskyää. Selviän hetkestä toiseen, kun muistan ettei mun tarvitse selvitä kuin tästä hetkestä. En voi selvitä huomisesta! Aina kun tämä muistutus nousee, huomaan että kaikki on hyvin, vauva vain itkee, kuten vauvat toisinaan tekevät, tai minä mietin riittääkö maito huomenna tai tänä iltana, tai saanko unta ensi yönä. Tässä hetkessä ei ole ongelmaa.

Olen kirjoittanut jääkaapin oveen lapun jossa lukee isolla: no hope. Se ilahduttaa minua suuresti ja riistää toivoni kerta toisensa jälkeen. On hirveää toivoa unta tai toivoa tai vaatia elämältä mitään. Se on pettymysten tie, voi että se onkin! Silloin ei uni tietenkään tule, mutta ei myöskään lepo. Jos suostun siihen, että en nuku, saan yleensä levätä tavalla tai toisella. Joskus jopa nukkua vähän. Ja jos maito käy vähiin unen puutteen takia, sille en mahda yhtään mitään, onneksi maailmassa on maitoa.

Huomaan, että käyn helposti vaativaksi myös mieheni suhteen. Miksi se tiputtelee vaatteita ympäriinsä, miksei tule aiemmin kotiin, miksei hoivaa ja paapo minua enemmän kun olen väsynyt... loputon tie sekin. Nämä kaikki vaatimukset esitettynä peräjälkeen eivät ole omiaan lisäämään rakkautta ja rauhaa tässä talossa.

Itsen sietäminen käy nyt työstä. Tunnen kuinka voimat kuluvat paljolti siihen. Silti mussa virtaa hurjia voimia jotka eivät tunnu ehtyvän sitten mistään. Ihmeellistä miten vähällä unella voi kuitenkin jaksaa päivästä toiseen, ihmeellistä että jollain tavalla kaikki on niin hyvin ja minä voin hyvin.

Nyt tuo tyyppi on tuossa lattialla, se on käännähtänyt vatsalleen ja naama pilkkii alustaa vasten. Kaikilla raajoillaan se pyristelee eteenpäin, eteenpäin. Ei vielä pääse, mutta pyristelee silti. Mikä mahtava elämänvoima.

Yllättävä hiljainen iltahetki

Mies lähti iltalenkille ja poika kuukahti vedettyään maitopleksit. Ei mulla useinkaan tähän aikaan ole mahdollisuutta istahtaa kirjoittamaan.

Unettomat yöt ovat haastavia, mutta myös ihan hyvällä tavalla. En toistaiseksi ole osannut päästää irti ja vain olla ajatuksettomassa tilassa kovin pitkiä aikoja, mutta sen sijaan olen taas harjaantunut kärsimisessä. Kärsiminen ei muuten ole hullumpaa, kun siinä onnistuu, ehe! Itsesääli tekee hyökkäyksiä ja minä tyttö otan ne vastaan. Kun huomaan, mitä on tapahtumassa, siirryn täysin siihen tunteeseen (mutta en sen valtaan) ja tuijotan sitä sisäisin silmin. Se tuntuu siltä kuin joutuisi jonkinlaisen kohisevan voimaputken sisälle (äh, tälle on mahdotonta löytää eleganttia ilmausta). Sitten olen siinä ja yritän kestää. Ei se kauheus useinkaan kestä kuin muutaman sekunnin, sitten alkuperäinen tunne lakkaa olemasta ja on vain se voima. Vähän niinkuin avantouinti, hetken kirpaisee mutta sitten palkitsee.

Eilen (tai jonakin päivänä, olen unohtanut) kuuntelin hiljentymislevyä pimeässä huoneessa ja rentouduin. Jotain lähti sisältä liikkeelle ja nousi ylös ja ulos, yhtäkkiä itkin hillittömästi. Itkuun ei liittynyt mitään tunnetta eikä ajatusta, ellei nyt helpotusta lasketa tunteeksi. En tiedä enkä välitä, mitä siinä purkautui, mutta rentouttavaa se oli. Vollotin aikani, nousin ja lähdin laittamaan ruokaa, eikä musta edelleenkään tuntunut mitenkään erityiseltä. Mutta olen kiitollinen että sisällä liikkuu.

Luen

Luen Saila Susiluodon uusinta runoteosta Missä leikki loppuun (kuulun Elävien runoilijoiden klubiin, suosittelen - erinomaisen passiivinen tapa seurailla runouden kenttää - viisi kertaa vuodessa tipahtaa postiluukusta joku uutuus tai klassikko). Olen aika väsynyt, kun en jostain syystä saa unta öisin, ja pitkän proosarunon lukeminen ei tässä pikku huurussa luulisi olevan helppoa - mutta! Kokemus olikin ihmeellinen, luin ja luin, en oikein tiennyt mitä luen mutta humalluin sanoista vain lisää. Tunsin vaeltavani sanojen viidakossa, ymmärtämättä ja välittämättä tarkoista merkityksistä, mutta sanojen sointi hiveli mua ja mieleeni nousi säkeisiin liittyviä kuvia. Lisäksi aistin joidenkin runojen ahdistavan tunnelman, synkät kertomukset kovista kohtaloista ja tunsin itseni koko ajan onnellisemmaksi. Mitä pienestä unettomuudesta, kun kaikki on muuten niin erinomaisen hyvin, arki sujuu, poika on todella rakastettava, aloitin juuri mamma-afron jossa jorataan lapsi kantoliinassa, tässä sitä porskutetaan ja nukutaan kumminkin ehkä joka kolmas yö vähäsen paremmin. Joo, minä jännitän edelleen kaiken maailman asioita, mutta mitäpä siitäkään. Semmoinen tämä maailma on, täynnä jännitteitä.
Sisällä on rauha.

Hyvä kirja, kerta kaikkiaan :)

Hyvää uutta

Merkillistä, mutta kummallista. Aiemman postaukseni "itkumeditaatio" ei ole toteutunut kuin yhtenä ainoana iltana tähän mennessä. Sinä iltana mies kyllästyi tekemään sirkustemppuja parin tunnin ajan saadakseen pojan nukahtamaan. Makailimme siis hysteerisesti itkevän lapsen kanssa ja puhuimme hänelle rakkaudesta ja pidimme häntä vuoroin sylissä ja vuoroin kättä rinnan päällä, kunnes hän nukahti uupuneena. Nyt näyttää siltä, että hän olisi heti tajunnut mistä oli kyse eikä ole sen koommin vaatinut vanhempia uuvuttavaa erikoiskohtelua nukahtaakseen. Tietenkin siitä on vasta muutama päivä, joten aika näyttää. Eilen poika säpsähteli ilotulitusten paukkeessa hereille jonnekin puoli kahteen saakka, mutta ei itkenyt eikä halunnut tulla kanniskelluksi. Minä pidin kättä hänen rintansa päällä ja se tuntui riittävän rauhoitukseksi. Toisinaan vauvat ovat näemmä hyvin nopeaälyisiä.

Toisaalta voisi siis sanoa että itkumeditaatio toteutui todella tehokkaasti, ainakin toistaiseksi.

Vuoden viimeinen päivä oli hieno. Muutama hyvä kaveri kävi kylässä. Syötiin siskonmakkarakeittoa (ah!) ja perunasalaattia ja suklaata ja saunottiin. Joku joi oluttakin. Illalla saapui eräs ystävä, joka kärsii lapsettomuudesta (siis sananmukaisesti tuntuu usein kärsivän siitä kovasti, eiväthän kaikki kai siitä kärsi) eikä ole koko syksynä tullut katsomaan poikaamme eikä meitäkään. Nyt hän tuli ja oli sydämellinen ja tuntui mulle jopa läheisemmältä kuin aiemmin. En tiedä mikä käänne on tapahtunut. Uusi vuosi, uudet kujeet?

Tulevaisuus uuvuttaa

Väsyttävin asia, jonka tiedän, on tulevaisuus. Hyvänä kakkosena on menneisyys.

Viime yönä nukuin syystä tai toisesta katkonaisesti (ehkä pikkuvauvan äidin ei pidäkään nukkua kovin syvään, kommentoi oma äitini) ja olin siis väsynyt. Iltapäivällä jouduin kamalaan jatkumoon jossa kanniskelen ja syötän (tietysti itkevää) lasta loputtomiin ja ikuinen kahvikuppi jäähtyy pöydällä. Kadehdin miestä, joka osaa nukahtaa aina tilaisuuden tullen, milloin lapsi rintansa päällä, milloin laittamalla kuulokkeet korville. Hän myös osaa tehdä omia valokuvauskokeilujaan lapsi kainalossa, kun minä taas tunnen herkästi huonoa omatuntoa jos teen omiani pojan ollessa hereillä. Sanoin miehelle, että nyt minua kyllästyttää, ja ajatus siitä että lapsi on vaivoinani lopun ikääni, tuntuu tosi raskaalta. Mies kommentoi, että siitä vaan.

Lapsi nukahti. Vetäydyin pimeään huoneeseen ja kuuntelin Lauri Siiralan äänitettä Syvenevään hiljaisuuteen. Se on aivan loistava; rauhallinen, täsmällinen, lakoninen johdatus hiljentymiseen (kiitos laif & Lauri!). Yllättäen ehdin kuunnella koko levyn. Menneisyys ja tulevaisuus kaikkosivat. Kömmin keittiöön, lämmitin jäähtyneen kahvikupillisen ja luin rauhassa National Geographicsia iltapalan äärellä. Mikroskooppisen pienet merieläimet olivat uskomattoman kauniita. Mielestäni en olisi ansainnut moista yhtäkkistä ylellisyyttä oltuani niin lapsellinen, mutta hauskaa että elämä oli eri mieltä.

Vauvameditaatioita, osa III

"Oltiin juuri pojan kanssa kävelyllä, tai siis hän nukkui autuaasti liinassa. Ulkona on pikkupakkanen, ei lunta, ohut kuurakerros tekee maailmasta hieman juhlavan. Aurinko oli laskemassa. Kävelin Vantaanjoen vartta ja katselin Tuomarinkylän kartanon maita tois puol jokkee sekä uudenkoreita valkeita, lasikuistisia taloja tällä puolella, ihan rannassa. Äkkiä rakennukset näyttäytyivät mulle tiloina, kuorina jotka sisältävät tyhjän tilan. Pellot näyttivät valtavilta tyhjyyksiltä."

Yllä oleva pätkä löytyi jostain auki jääneestä, nimeämättömästä dokumentista. Kirjoitin sen joskus ennen joulua... Heh! Tämmöistä tämä on, sitä ehtii aloittaa jotain, ja sitten taas mennään. Poika kasvaa hirmuista vauhtia, opettelee hekottamaan, kääntyy mahalleen, tavoittelee käsillään esineitä. On vihdoin oppinut imemään vähän paremmalla otteella, siinä olikin sillä opettelemista ja mulla kestämistä. Kolme kuukautta tuli täyteen joulun aikaan. Ristiäisetkin oli, kutsuttakoon häntä tässä vaikka Obeliksiksi kun on niin hyvässä lihassa. Nykyään Oo nukkuu öisin jo 5-6 tunnin pätkiä joten mun univelka alkaa helpottaa. Jos se oli tässä se pahin valvomiskausi niin ei se kyllä kauan kestänyt! Kai se on yksilöllistä. Ystävän yhdeksänkuinen tyttö syö vieläkin yöllä kahden tunnin välein. Mutta no, meillä taas on muita haasteita. Mä olen tosi herkkäuninen, mulle on vissiin tässäkin asiassa annettu vaan sen verran haastetta mitä mä jaksan.

Heidi ja Leena, jos luette tätä niin - tulkaahan käymään.

Itkumeditaatio
Vauva on tottunut, ilman omaa syytään tietysti, että sitä kanniskellaan ympäriinsä pari tuntia ennen nukahtamista. Muutoin se itkee. Vanhemmat toteavat, että ei sitä loputtomiin jaksa kantaa, unirituaalien on muututtava. Illalla (tai yöllä...) sängyssä ollessanne pitäkää vauvaa sylissä, mahallaan rinnan päällä tai vieressä niin että käsi on vauvan rinnalla ja kuunnelkaa kun se itkee raivokkaasti ja loputtoman tuntuisesti. Kertokaa hänelle toistuvasti, illasta toiseen, että nyt on nukkuma-aika, olemme sinun kanssasi, rakastamme sinua, rakkaus on aina kanssasi, sinä pystyt nukahtamaan ilman kanniskelua. Pysykää läsnä, rauhallisina ja rakkaudessa. Korvatulpat auttavat :)

Taantumismeditaatio
Makaile ja retkota vauvan kanssa lattialla tai jossain, missä et ole muutoin niin tavannut makailla. Keskustele vauvan kanssa oikein antaumuksella, jokella, muodosta järjettömiä tavuja ja riimejä, ääntele korkealta ja matalalta, hekota ja kyynelehdi, unohda kaikki mitä luulet olevasi. Ei haittaa jos valuu vähän kuolaa.

Maalaan taas

En ole ehtinyt kirjoittaa, kun olen harvat vapaahetket mieluiten omistanut piirtämiselle. Rupesin taas hiljakseen edistämään sitä lastenkirjaprojektia. Kyllä aika ja etäisyys tekee ihmeitä - kun palasin tekstien ja kuvien pariin muutaman kolmen-neljän kuukauden tauon jälkeen, näin heti mikä on pielessä ja mitä on tehtävä toisin. Löysin luonnoslehtiöstä kuvan, jossa tyyli oli mielestäni osunut nappiin: helpon ja hauskan ja rennon näköistä viivaa ja väripintaa, ei semmoista ryppynaamaista hienostelua kuin aiemmat akvarellit. No eivät ne sentään sellaisia ole, mutta verrattuna.

Tuntuu ihanalta. En ole oikeastaan ehtinyt kaivata kuvien tekemistä, se vain tapahtui ja huomasin nauttivani.

Oikeastaan olen toisinaan kirjoittanutkin, mutta en tahdo saada kirjoitettua mitään kokonaisuutta loppuun, kun täytyy jo mennä! Nyt taidan vain julkaista tämmöisen tyngän jotta tulisin päivittäneeksi.

Nimettömyydestä

Viimeksi unohdin kirjoittaa mistä aioin, siitä miten erikoiselta tuntui kun poika oli pitkään nimettömänä. Yleensä kaikilla mun tuntemilla ihmisillä on ollut nimi, ja nyt yksi läheisimmistä oli vaan olento, vauva, jokin poika, ihminen. Tai jokin eläinhahmo tai ulkoavaruuden lähetti, tilanteesta riippuen. Oli oikeastaan hienoa, että tässä on käsillä ja sylissä eli jotain niin määrittelemätöntä ja yksilöimätöntä. Tuntui hyvältä antaa sen olla ilman nimeä, kun nimilappua saa sitten kantaa koko loppuelämänsä, kunnes kuolema siitä erottaa.

Mutta lopulta nimi tuli ihan oikeaan aikaan. Vieläkään en kyllä aina muista käyttää sitä. Ristiäiset varmaan sen lopullisesti vakiinnuttavat, kun siitä tulee julkinen muillekin kuin meille.

Olen taas kiitollinen siitä etten osaa haaveilla. Kaikki ilo tulee nurkan takaa ja yllättää mut joka päivä. Miten jonkun hymy voi tuntua niin ihmeelliseltä? Tai parkuun vetäytyvä surkuhuuli? Tai pelkkä olemassaolo? Nyt se nukkuu tossa nokan alla kantoliinassa ja töhahtelee välillä, se ei nuku syvään koska en ole liikkeessä. Eilen tein pitkän kävelyn joka tuuditti sen ennätyssikeisiin päiväuniin ja yölläkin se vielä nukkui hurjat kuusi tuntia yhteen soittoon.

Isänpäivänä

Poika uinahti syöpöteltyään koko aamupäivän. Meillä on nyt hälle jo nimikin, virallinen nimenanto on vasta ensi kuussa. Se ratkesi kun yhtenä päivänä kyllästyin arpomaan kahden viimeisen vaihtoehdon välillä (miehelle oli ihan sama kumpi nimi otetaan).

Mies osti digitaalisen järjestelmäkameran ja ottaa nyt kuvia sarjatulella. Mäkin olen jotenkin hirmu innoissani kamerasta. Kävimme eilen isänpäivän kunniaksi katsomassa Isä-näyttelyn Jugend-salissa. Miina Savolainen on ohjannut voimauttavan valokuvan metodein ryhmää valokuvauksen harrastajia aiheesta "isyys". Mä repesin kun mies selitti innoissaan, miten ajankohtainen tuo näyttely oli hänen kannaltaan - tietenkin kuuntelin että seitsenviikkoisen pojan ylpeä isä puhuu, mutta sitten valkeni että hän tarkoitti sitä että hän on juuri hankkinut kameran!

Poika kuuluu heräilevän, siitä on ensimmäisenä merkkinä korkea "laulahdus" ja sitten alkaa pieni matala ärinä. Mennään.

Olemassa

Juuri kun tuntui, etten saa pojalta puolen minuutin hetkeä lukea sähköpostia tai lehteä, niin se on pitänyt nukkumapäivän. Nukkui varmaan melkein kahden tunnin päiväunet ja uinuu lisäksi joka syötön jälkeen hyvän pätkän. Mäkin sain päiväunet.

Oikeastaan pojan kanssa on nyt ollut todella ihanaa olla, vaikka se onkin useimpina päivinä tarvinnut koko ajan jotakin. Kai mäkin tarvitsen sen läheisyyttä - ja sitä on vaikea olla liikaa. Unen puute vain vähän verottaa voimia, mutta se nyt on odotettavissa jos tähän ryhtyy.

Jostain syystä en ole juuri saanut migreenejä, vaikka nukun katkonaisemmin kuin koskaan. Mulla on erilaisia veikkauksia, mistä se voisi johtua: hormonit suojaavat mua vieläkin (oksitosiinia ja sitä toista imettämiseen liittyvää hormonia sanotaan rakkaushormoneiksi...). Nestetankkaus pitää pään kunnossa (olen varmaan juonut liian vähän koko aikaisemman elämäni ajan). Olen oppinut rentouttamaan leukani (huomasin taannoin, että mullahan on tapana jännittää kasvojeni alaosaa, ja leuan rentoutus on jo monta kertaa poistanut hieman särkevän, valvoneen olon). Oli syy mikä hyvänsä, en enää stressaa valvomisesta, kun ei tarvitse olla huolissaan, miten selviydyn seuraavasta päivästä kivun kanssa.

Ei sitä voinut kuvitella etukäteen. Siis sitä, miltä tuommoinen lapsi tuntuu. Miten sen kanssa toisinaan tipahtaa ihan käsittämättömän kokonaisvaltaiseen onnelliseen oloon. Joku joskus sanoi mulle, että odota vain, sitten kun lapsi tulee, jää kyllä oma henkinen kehitys ja pohdinta pitkäksi aikaa ihan sivuun.

Joo. Niin jääkin, ihanaa luopua henkisestä kehityksestä ja vain olla olemassa!

Baby steps

Pyhäinpäivänä kävimme eräässä keskustan kahvilassa, tapasin rakkaan ystävän. Poikanen sai kamalan itkukohtauksen heti kun pistin auton parkkiin (en ole vielä uskaltanut lähteä sen kanssa liikkeelle julkisilla). Tuommoiset tilanteet ovat vielä mulle aika jännittäviä... ulkona oli kylmä ja sillä oli sen verran vähän päällä etten tiennyt tarkeneeko se sylissä, joten laitoin sen rattaisiin lampaantaljalle, ja se jatkoi huutoa. Sydän pamppaili kun saavuin kahvilaan hysteerisen vauvan kanssa. Mutta ihanaa on se että se aina rauhoittuu sylissä tai viimeistään rinta suussa.

Olen ihmetellyt, että miten voin liikkua ton kanssa kun se on ”ajan suhteen anarkisti”, kuten jossain sanottiin, se ei noudata tän maailman kelloja, vaan haluaa rinnalle joskus kahdenkymmenen minuutin ja joskus tunnin välein. Mutta harvoin harvemmin (paitsi yöllä). Enkä mä tosiaankaan tahtoisi ruveta toistaiseksi koulimaan sitä minkään maailman aikatauluihin.

Nyt tajuan, että olisin eilen voinut heti rauhoittaa lapsen rinnalla, ja lähteä vasta sitten autosta. Ensi kerralla. Eilinen retki oli tosi opettavainen; ymmärsin jotenkin syvemmin että mun pitää vaan mennä vauvan tahdissa, syöttää sitä ja pitää sylissä tai liinassa aina silloin kun sen on tarvis. Ei saa olla kiire – silloin voin mennä melkein minne vaan sen kanssa. Ja kun vielä opettelen laittamaan sen liinaan kehtoasentoon, niin sitten voin imettääkin sitä melkein milloin ja missä tahansa (ei mua hävetä imettää useimmissa paikoissa, mutta ulkona on liian kylmä imettää ilman liinaa, ja talvihan tässä on edessä, koko sen ajan kun se on pikkuvauva). Poika niin tuntuu tykkäävän mukana kulkemisesta, liikkeessä olemisesta. Eikä se itke jos se saa mitä se tarvitsee. Näinhän sitä on lapsia kuljetettu menossa mukana iät kaiket.

Lisää

Silmiinkatselumeditaatio
Tuijotelkaa vauvan kanssa toisianne silmiin. Vajoa hänen kanssaan samaan tilaan. Siellä on rauha.

Mummo-meditaatio
Äitisi tai anoppisi, vauvan mummo on käymässä. Kuule hänen neuvojaan vauvanhoidon suhteen ottamatta niihin kauheasti kantaa ja pysy samalla rauhallisena, iloisena ja läsnä.