Värihavaintoja

Olen ihmetellyt, miten talitiaiset voivat sulautua niin täydellisesti kevään pensaisiin ja puihin. Nehän ovat aika räikeitä, enimmäkseen keltamustia. Silti niitä ei erottaisi vihreyden seasta lainkaan, jos ne pysyisivät liikkumatta, mitä ne eivät kyllä tee. (Tai saattaahan pensaissa tietysti oleilla suuret määrät liikkumattomia talitiaisia, joita emme erota.)

Katseltuani aikani niiden maastoutumista tulin ajatelleeksi erästä väriopillista erikoisuutta. Kun mihin tahansa puhtaaseen pääväriin tai väliväriin lisätään mustaa, väri alkaa ensin syventyä ja tummua. Jossain vaiheessa se sitten muuttuu murretuksi. Paitsi keltaisen tapauksessa; keltainen alkaa vihertyä. Ei ole olemassa tummankeltaista, vaan jonkinlainen oliivinvihreä tai mitä kaikkia nimityksiä sille onkaan annettu. (En kyllä tiedä, miksi näin käy. Ainakin keltainen on pääväreistä vaalein / kirkkain, joten tummana se menettää jotain olennaista olemuksesta. Sitä en ymmärrä, miksi se alkaa juuri vihertyä, mustassahan on kaikkia päävärejä.) No, talitiainenhan on siis sekoitus mustaa ja keltaista, ja matkan päästä se siis näyttää - vihreältä. Itse asiassa talitintin selässä on eräänlaista vihertävää harmaata, joka näyttää täsmälleen sen rinnan värien sekoitukselta.

Kun tähän vielä lisätään se seikka, että käsitämme vihreiksi aivan tavattoman laajan skaalan (luonnon) sävyjä (ehkä laajemman skaalan kuin muiden värien kohdalla?), tuo tintin suojaväritys jollain tavalla selittyy.

Tämä kaikki on tietenkin äärimmäisen tähdellistä.

Tänään kävelin ohi talon, joka oli juuri maalattu. Vannon, että maali myös tuoksui juuri sille ihmeelliselle sävylle; se oli täydellisen ihana vihertävän keltainen. Piti haukkoa henkeä siitä aistivaikutelmasta. Merkillinen sävy oli juuri sillä välillä, ettei se ollut vihreä eikä keltainen. Maaliin on kyllä täytynyt sekoittaa valkoista ja ehkä hiven mustaakin, muuten se olisi ollut räikeä niin suurena pintana. Nyt se näytti vain puhtaan raikkaan säteilevän elävän vihreän keltaiselta tai keltavihreältä. Ah.