Tyhjää täynnä

Luulen että minulla tapahtui tässä taannoin aika merkittävä oivallus hiljentymisen suhteen. Ja oivallus jatkuu, värittää jokaista päivää. Se rauhoittaa minua suuresti, lopettaa sen pähkäilyn että pitäisi meditoida useammin, hiljentyä päättäväisemmin, voi olen taas elänyt sumussa, ja muuta hömppää.

Tälläkin kertaa se idea tuli jonkun toisen suusta, kuten niin usein. Olen varmaan kuullut sen lukemattomia kertoja ennenkin (ja todennäköisesti olen oivaltanut sen ennenkin). Lause kuului jotenkin näin: minulle ei kuulu mitään sen kummempaa. Se iski.

Suurin osa ajasta kuluu semmoisessa ”ei mitään kummempaa” –tilassa. Ei ole mitään erityistä tehtävää, ei tunnetilaa, ei ajatusta. Olen aiemmin kokenut sen tilan hieman ahdistavana tyhjyytenä, ja usein tulkinnut sen juuri sumuksi, jonkinlaiseksi ei-läsnäoloksi. Ja toisinaan ehkä täyttänytkin sitä tilaa jollain ajattelemisella tai tekemisellä joka nopeasti mutta väliaikaisesti pyyhkii ahdistuksen pois. Nyt sitten tajusin, että juuri se ei-mitään on läsnäolon ydintä itseään, puhdasta olemista, tyhjyyttä hyvinkin. Jostain syystä olen nyt voinut jättää sen ahdistuksen pois siitä päältä ja levätä siinä ettei ole mitään erityistä.

Onhan se tietenkin aika hurjaa olla pohjiaan myöten ja pohjimmiltaan aivan tyhjä. Moni masentunut tai ahdistunut ihminen kuvailee tätä tyhjyyttä. Ehkä heille ei ole kukaan kertonut, ettei tyhjyys ole negatiivista, oikeastaan on jo aika pitkällä jos kokee sen tyhjyyden voimakkaasti.

Eräs ystäväni kertoi tästä samasta asiasta, omia kokemuksiani paljon voimakkaammalla kontrastilla: hänellä oli nuorempana pelottavia öisiä kokemuksia, jolloin hän tunsi irtautuvansa ensin ruumiistaan ja sitten kaikesta, tulevansa imaistuksi tyhjyyteen, lakkaavansa olemasta kukaan. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi, kun ei voinut käsittää, mitä nämä kokemukset olivat. Myöhemmin hän tutustui läsnäoloon ja hiljentymiseen - ja kohtasi sitä kautta lopulta saman tyhjyyden. Ja tyhjyydestä tuli koti.

Minusta tuntuu, että herkät ihmiset, joissa on säilynyt paljon lapsen kaltaista läsnäoloa, kohtaavat helposti näitä tyhjyyden kokemuksia mutta ahdistuvat niistä, kun mikään ympäröivässä maailmassa ei anna niille merkityksellistä selitystä. Itse asiassa koko maailma kehottaa pitämään lujasti kiinni mielestä, ajatuksista, nimestä, identiteetistä ja tietenkin omaisuudesta ja sen semmoisesta, se on tervettä. Muu on vähintään huolestuttavaa.

Minun mieleni on aina ollut sillä tapaa pirullisen itsepäinen ja vahva, että vaikka olen joskus ollut masentunut, en ole kokenut tavanomaista urbaania vieraantuneisuuden tunnetta suurempaa tyhjyyttä - en ennen kuin olen hyvin tietoisesti ruvennut antamaan sille tilaa. Ja yhä vain, useimmiten, tunnen hiljentyessänikin olevani kiinni tässä maailmassa ja aisteissani, olen pintaa syvemmällä mutta en ehkä kovin syvällä. Vaikka tämä ei totisesti ole mikään mitattava asia, enkä minä tiedä lainkaan, mitä tuleman pitää. Joka tapauksessa - mieli ei voi luopua ennen kuin se voi.

Kaikki aikanaan. Ei sen kummempaa.

Starman

Tänä aamuna kävin lääkärissä ja jouduin äkkiarvaamatta ultraan ja näin eka kertaa sen pienen tyypin siellä kuvaruudulla. Semmoinen samanlainen rakeinen ihmisen muotoinen hahmo joita on nähnyt niin monissa ruttuisissa lompakosta kaivetuissa mustavalkokuvissa. Hämmennyin, kun hymyni ei meinannut laskea lainkaan. Kahdesta punaisesta viivasta lähtien olen kyllä tuntenut, että jotain erilaista tapahtuu mun ruumiissa, enkä ole oikeastaan ajatellut asiaa sen enempää, ja se on tuntunut oikealta. Että antaa sen tapahtua, mitä ikinä siellä tapahtuukaan, ja elämä takuuvarmasti hoitaa kaiken tarvittavan valmistautumisen. Mun tarvitse yrittää yhtikäs mitään. Lopuksi, ehkä, ponnistaa.

Siellä se nukkui, mun sisällä. Lähempänä kuin mikään.

Samalla outo aavistus, vaikea sanallistaa, kuin olisi katsonut kaukoputkella jonnekin valovuosien päähän, kaukaiseen universumiin.

Ilo

Edellisissä merkinnöissä kuvailemani tilanne on oikeastaan jatkunut mutta jotenkin olen nyt kaiken keskellä kyennyt pitämään pääni kylmänä. Olen tehnyt toiselle osapuolelle selväksi, millä ehdoilla voin jatkaa tehtävääni. Jotenkin onnistun löytämään itsestäni sellaisen sopen, jossa minun on täysin hyvä olla, jota mikään poru ei ravistele. Tunnen, että se on suuri saavutus; ei oma saavutukseni vaan jokin on saavuttanut jotain minussa. Ainakin tämän asian suhteen ja nyt.

Tuntuu myös äärettömän vapauttavalta nöyrtyä. Nähdä ja myöntää keskeneräisyyteni, vilpillisyyteni, huolimattomuuteni – ja samalla pysyä siinä paikassa, joka ei ole mitään näistä, jolle ei ole mitään määreitä.

Nuorempana koin, että minulla on heikko tai hauras itsetunto. Niin. Niin se on, itse on hauras ja heikko, onneksi, mutta olen taas kerran tuntenut, että minä en ole se. Näen, että persoonani on pieni osa minua, minun pintaani, mutta minä en lopulta ole se. Itseni ei tunne edes itseään, ja vielä vähemmän se tuntee sitä mikä on itseä suurempaa. Miten helpottavaa, suunnatonta kiitollisuutta herättävää, ettei minun arvoni, olemiseni, tämä elämä, ole riippuvainen mistään ulkoisesta arvioijasta (joihin itseni luen). On taas vähän helpompaa tehdä parhaansa kaikissa tämän maailman olosuhteissa, kun voin tehdä sen hieman tyynempänä. Miten merkillistä on havaita, kuinka poliisi pamputtaa, syyttäjä huutaa, tuomari heiluttaa nuijaansa, ne koettavat ensin viedä yöunet ja sitten käyttää väsymystä nujertaakseen minut - ja nähdä samalla että ne ovat hyttysiä härän selässä.

Ah.

Ruoka. Söin juuri bouillabaisse-keittoa joka sai minut melkein kyyneliin (ruoka ja siitä seuraava kiitollisuus saattavat tehdä sen). Lauantainen hiihtäminen vetisellä järvenselällä ja makkaran paisto kalliolla, jolta näkee kilometrien päähän. Tämänaamuinen sumu, joka kadotti koko naapuruston. Joku bloggaaja kirjoitti kuinka olisi haaskuuta jättää suorat, rehelliset mielipiteensä maailman asioista ilmaisematta ja ruveta kirjoittamaan siitä, miten kivoja ovat kukat, lumi ja sen semmoiset asiat. (Lainaus on tietenkin epätarkka ja irti asiayhteydestään). Voi pojat, tytöt. Kukat ja puut ja lumen sulaminen eivät ole vähääkään pliisuja. Ihmiset rupeavat toisinaan nössöiksi, mutta elämän kauneus on huikaisevaa ja hurjaa.

Jos on kerran puhuttava tai kirjoittettava, ihailu ja ihmettely ovat aika hyviä vaihtoehtoja. Sanoi eräs viisas ystävä kerran, enkä unohda sitä.

Pakkasta. Kiitos!

On niin kylmä, että pihakoivun harakka näyttää varikselta, se on pörröttänyt höyhenpukunsa äärimmilleen. Jotain järjettömän kaunista ja seisauttavaa on tässä kovassa pakkasessa. Pihapiirin eläimet koettavat selviytyä näiden näiden päivien yli. Sinitiainen tekee vain kaikkensa löytääkseen tarvittavan eineen, ja kun mitään ei ole tehtävissä, se vain on olemassa oksallaan. Pulleana.

Minä sen sijaan olen viettänyt viime päivät (viikot?) melkoisessa kurimuksessa. Asia joka on saanut minut tolaltani kerta toisensa jälkeen on ihan arkipäiväinen, tylsä juttu, liittyy edellisen merkintääni. Tällaiset haasteet todella tulevat nurkan takaa ja pääsevät yllättämään; kun olen aivan varomaton, en ihan läsnä, se pääsee alkuun ja vauhtiin, ja sitten minulla onkin keinot lopussa, koska en ole vielä tarpeeksi älykäs, määrätietoinen. Onneksi, LUOJAN KIITOS, vaikka mielessäni tapahtuisi mitä, vaikka katon laudanväleistä pursuaisi kaksipäisiä liskoja, jokin minussa voi pysyä pakkasella, tarkkailla tilannetta. No, minä en nähnyt liskoja, mutta onko yhtään vähemmän mielisairasta viettää päiväkausia tunnelatauksessa, keskustellen mielessään jonkun ihmisen kanssa, keksien jälkikäteen nasevia argumentteja, jo etukäteen päättäen mitä toinen aikoo seuraavaksi tehdä ja olla jo valmis reagoimaan siihen? Jo se, että näin, millaista on olla, ah, ”yksin omien ajatustensa kanssa”, oli hyvin valaisevaa.

Näin ensi kertaa kirkkaasti, miten valheellinen olen puheissani ja teoissani silloin, kun pysyn samaistuneena ajatuksiini ja tunteisiini. Se kirpaisi; minunhan piti olla hyvin kasvatettu, rehellinen, aika vastuullinenkin. HAH! (Saako tähän vielä isompia kirjaimia?)

Kirjoitan menneessä aikamuodossa, sillä juuri nyt olen rauhallinen. Eilinen hiljentymisilta selkiytti minut. Heti, kun astuin sisään huoneeseen, joka oli täynnä hiljentyneitä, läsnäolevia ihmisiä, ja istahdin paikalleni, koko päiväkausia paisuttamani taikina lässähti, kaikki selkeni, tiesin yhtäkkiä täsmälleen mitä minun tulee tehdä. Minun ei varmaan tarvitse kuvailla, kuinka helpottavaa se oli. Miten vahva voima onkaan toisten ihmisten läsnäolo!

Voi olla, että tämä sama asia tulee haastamaan minut vielä useita kertoja, mutta ehkäpä olen taas nähnyt tarpeeksi sitä mitätöntä helvettiä ja saanut uutta jalasijaa rauhan puolelta, niin ettei minun tarvitse enää niin antaumuksella syöksyä siihen kuvioon.

Kohtaaminen

Olen käyttäytynyt huonosti erästä ihmistä kohtaan. En tarkoituksellisesti, mutta tiettyä huolimattomuuttani. Hän on vihainen. Minä olen väsynyt. Tämän ihmisen kohtaaminen oli alusta alkaen haastavaa; hänen persoonansa nostatti minussa (tai oikeammin minun persoonassani) heti aivan poikkeuksellisen hankalia negatiivisia tuntemuksia. En ole kyennyt hoitamaan asioita hänen kanssaan jämptisti, koska minun on ollut hyvin vaikea kuunnella häntä.

Tämä on ollut kivulias mutta myös valaiseva tapahtumaketju. Olen katsellut itseäni, kun puhun puhelimessa tämän ihmisen kanssa (eräs asia on hoidettava loppuun, enhän muuten jatkaisi hänen kanssaan asiointia). Näen että olen tyly, välttelevä, rasittuva, enkä mahda sille mitään sillä hetkellä, en pääse irtautumaan ärtymyksen lumouksesta. Voin vain katsella itseäni ällistyneenä, ja tämä hiuksenhieno etäisyys, jolta katselen, on tehnyt oloni hivenen helpommaksi. Olen nähnyt typeryyteni, mutta parhaani mukaan en ole jäänyt makaamaan sen jälkeiseen syyllisyydentunteeseen. Tästä on seurannut hetkiä, jolloin, yhtäkkiä, kaikki välillämme on ollut aivan helppoa ja selkeää. Ja sitten... taas törmätään.

On kulunut pitkä aika siitä, kun tällaista on viimeksi tapahtunut. Näköjään minun piti kohdata tämä ihminen, meillä on jotain, heh, annettavaa toisillemme! Ehkä voin jopa löytää kiitollisuuden siemenen itsestäni. Olen sen löytänytkin, kadottanut ja löytänyt ja kadottanut ja löytänyt jälleen. Jos olen rohkea ja kyllin selkeä, ja jos sopiva hetki koittaa, saatan jopa kiittää häntä hänen tarjoamastaan heijastuksesta.

Hetken lause

Kaikki mahtuu.

Matkahykerrys

Olen lähdössä ylihuomenna pariksi viikoksi matkalle, jos mitään kovin mullistavaa ei tapahdu ennen sitä. Siellä sitten piisaakin merta, lämpöä, luontoa ja lisää merta. Ja ties mitä muuta. Tuskin nettiä kuitenkaan. Matka ei juurikaan ole ollut ajatuksissani muuna kuin jonkinlaisena takarajana johon mennessä pitää tehdä joitakin asioita. Se on hyvä; en voi ainakaan pettyä odotuksissa, kun niitä ei ole!

Kuluneet päivät ovat olleet haastavia ja kyllä palkitseviakin. Olen tyytyväinen aikaansaamisenkin puolesta: opetustyö alkoi hauskasti ja tein äidilleni lahjaksi maalauksen, joka on jotenkin - uudenlainen. Sen idea perustuu väreihin, vaikka se on esittävä. Alaosan punaiset, magentat ja keltaiset sävyt alkavat oudolla tavalla hehkumaan yläosan tummien, toistensa läpi kuultavien värikerrosten rinnalla. Maalasin melkein huvikseni, kuvittelematta että voisin onnistua, koska se on niin monella tapaa erilainen kuva kuin olen aiemmin tehnyt. Vaikka nyt siksi että se on iso ja siinä on kukkia (suoraan sanoen, olen hölmönä kuvitellut että kukat ovat liian kulunut maalauksen aihe). Mutta ehkäpä olennaisempaa on, että maalaus sai alkunsa hiljaisuudesta. Sieltähän ideat yleensä nousevat, mutta tällä kertaa se tapahtui tietoisesti. Pingotin paperin jo kauan sitten ja katselin tyhjää pintaa monena päivänä. Kieltäydyin ideoimasta. Päätin, etten rupea keksimään mitään, idean on noustava sieltä jostain, ja jos ei nouse, niin... sitten ei tule maalausta. Epätoivokin meinasi iskeä välillä. Lopulta kuva kuitenkin ilmaantui hiljentyessäni, jonkinlaisena hahmona, kauneuden kokemuksena. Se muuttui vielä maalatessa, kun seurasin värejä ja niiden vaikutusta toisiinsa. Vasta tänä aamuna näin, että lopputuloksestakin saattaa tulla hyvä.

Huomaan, että matkajännitys alkaa kehkeytyä, olen hieman tärinässä. En varmaan pahemmassa kuin missä olen ollut suurimman osan tähänastisesta elämästäni, jatkuvassa ”matkajännityksessä”, mutta nykyään sentään silloin tällöin havaitsen, mistä on kyse. Ja nyt voinkin alkaa laskeutua. Ah. Asiat pitää oivaltaa uudelleen, uudelleen, elää todeksi aina uudelleen. Jokin hykerryttävä olo alkaa jo kehkeytyä sen jännityksen tilalle mahan seutuvilla. Kyllä tämä tästä, teen vain parhaani, kuten tähänkin asti.

Oho. Minulla ei ole enää oikein mitään sanottavaa. Eläkää ihmisiksi, te kauniit.

Kolmatta linjaa

Kirjoitin aiemmin päättäväisyydestä ja epäilin, olenko mitään päätöksiä tehnytkään. No, kirjoittaessani sana johti toiseen, ja syntyi myös aineksia sana-sekaannukseen; tokihan hiljaiseksi meneminen vaatii tietynlaista päättäväisyyttä, määrätietoisuutta, tarkkaavaisuutta... kaikissa näissä sanoissa on oma vivahteensa, joka viittaa mielen voimanponnistukseen, tavoitteellisuuteen, keskittymiseen... mutta luojan kiitos, ne ovat vain sanoja. Sanotaan nyt siis, että ainakin minulta, nyt, vaatii määrätynlaista päättäväisyyttä pysyä hiljaa. Hm, olisikohan kärsivällisyys sille hyvä sana?

Hengityksen tuntuun ja rytmiin palaaminen tuntuu koko ajan avaavan uusia, ihania asioita. Yhtenä iltana menin nukkumaan, valmiina vaipumaan uneen. Juuri kun lihakseni olivat venähtäneet pitkiksi, kehoni päässyt mukavaan vaaka-asentoon, jostain hyökkäsi todella agressiivinen komppania isi-päätteisiä ajatuksia. Ennen matkaa pitäisi löytää passi, missä se on muuton jäljiltä? Ja tulisi tyhjentää entisen asunnon kellari, viedä kierrätykseen viimeiset huonekalut, ja voi ei, äiti toivoisi että siivoaisin asunnon vielä kerran kylpyhuoneremontin jäljiltä, miksi menin lupautumaan vaikka se ei - ja kopiokortti, aikataulun varmistaminen sekä kymmenen muuta pikkuasiaa pitäisi vielä hoitaa tulevaa luentosarjaa varten, ja pakata pitäisi, hankkia lääkkeet, miten minä kaiken tämän keskellä vielä löytäisin rauhaa ja hiljaisuutta jotta saisin tehtyä äidille syntymäpäivälahja-kuvan joka huokuisi muutakin kuin stressiä ja ahd... äkkiä hengitys muistutti itsestään. Tunsin kuinka ilmavirta kävi sieraimiin, pallea kohosi, ja äkkiä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ikäänkuin olisin hypännyt meluisassa uimahallissa pää edellä syvälle veteen. Ilmakin tuntui nestemäiseltä aineelta kaikkialla ihoa vasten, virtasi keuhkoihin paksuna ja voitelevana. Katselin silmät suurina, vaikkakin ne varmaan olivat kiinni, ihmettelin hiljaista, ihmeellistä kelluntaa, en yhtäkkiä tiennyt mitä oli tapahtunut, en mistä olin tänne tullut. Hengitin. Sitten pulpahdin taas pintaa, ajatusten kohina alkoi, mieli halusi kunnian hiljaisuudesta. Hengitin. Oli taas hiljaista. Kohta - lisää ajatuksia, tästä voikin kirjoittaa blogiin, siellä taitaakin olla kävijämäärät nousussa ja... Hengitin. Palasin kerta toisensa jälkeen ihanaan hiljaisuuteen. Muistikuvat ehtyvät. Taisin nukahtaa.

Voi, mikä typerys, lörppö, ahne, turhamainen vätys mieli onkaan. Mutta mikä helpotus, se en ole minä, se en ole minä! Kiitos siitä! Luojan kiitos.

Äskeinen tapaus oli viime aikojen vahvin yksittäinen kokemus siitä, että pystyn hiljentymään myös tunnemyräkän keskellä. Tänään samat ajatukset ovat vaanineet minua kaikkialla, mutta ne ovat jotenkin heikkoja, rääpäleitä. Palaan hengitykseen.

Kun kolmatta linjaa takaisin, kuljen kerran. Saa vanhat saatavat jokainen...

Kalliossa työhuoneelle astellessani jostain nousi merkillinen hyvä olo vatsan seudulle. Se tuntuu tukevan koko kehoa, kannattelevan. Ihmiset soittavat, tekstaavat, lähettävät sähköpostia, esittävät vaatimuksiaan. Tarkemmin katsoen ne eivät olekaan vaatimuksia; jonkinlaisia toimintaehdotuksia vain. Teen mitä teen, ehdin mitä ehdin. Kaikki tulevat tavalla tai toisella tyytymään siihen, mitä teen, toimitan, hoidan. Toisinaan tarvitsen päättäväisyyttä, kärsivällisyyttä, seuraavana päivänä saan kaiken lahjana.

Ikkunoita

Vietimme joulun välipäivät retriitissä, jonka aikana tutustuttiin useisiin meditaatiomenetelmiin (jotka ovat ”erilaisia ikkunoita samaan huoneeseen”). Näistä erilaisista hiljentymisistä tarttui matkaan pieniä asioita, jotka helpottavat nykyhetkeen palaamista milloin tahansa. Tällä hetkellä minulle toimii hienosti eräs hyvin vanha meditaatiomenetelmä – hengityksen seuraaminen. Jos joudun päivän aikana ajatusten tai tunteiden vietäväksi, palaan parhaani mukaan tunteeseen, kuinka ilmavirta pyyhkii sieraimia ja kohta hieman alempana pallea nousee. Pysähdys. Laskee. Vanha ilma poistuu sierainten kautta. Se on äärettömän rauhoittavaa. Enkä pysty samaan aikaan ajattelemaan ja olemaan jatkuvasti tietoinen näistä havainnoista.

Toinen havainto on ollut ”pehmeästi katsomisen” voima. Normaalisti kaupunkiympäristössä katseeni hakeutuu kyltteihin, otsikoihin, ihmisten vaatteisiin, ilmeisiin, siihen mitä ja miten he puhuvat toisilleen, kaikenlaisiin yksityiskohtiin. Ne saavat pian koko huomioni ja jokin mainos tai muu yksityiskohta jo provosoi turhanpäiväisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ruvennut katsomaan sulkematta mitään pois. Katson kaikkea, koko näkökenttäni laajuudelta, silmät pehmeinä, tarkentumatta erityisesti mihinkään – ”katson” myös sinne, minne näkökenttäni ei ylety, kun katson ikään kuin koko kehollani. Aistin niin paljon! Kaikkialla on aistimusta. Minun ei tarvitse arvioida mitään, mikään ei ole tärkeämpää kuin jokin toinen. Voin levätä kaiken kiireen keskellä. Se on yksinkertaisesti ihanaa.

Merkillinen havainto on myös se, että kun katson tällä tavalla, laajasti, pehmeästi jotakuta, jota rakastan, tunnen rakkauden selkeämmin. En kiinnity mihinkään erityiseen, vaan näen hänet osana suurempaa kokonaisuutta. Ah! Pitkä hahmo, joka seisoo keskellä huonetta ja ravistelee peittoa puhtaan pussilakanan sisään. Tai tuli loimuaa takassa, mies istuu sen äärellä kädet kiedottuina polvien ympärille, ikkunalasin läpi himertää tummanvioletti taivas. Miten kaunista. Sykähdyttävää.

En ole varma miksi, mutta tällä tavalla katsominen muistuttaa minua siitä, ettei rakkaus lopulta ole henkilökohtaista. Ehkäpä siksi, että en tuijota vain siihen henkilökohtaiseen hänessä? Juuri tämä kumppani on kyllä suotu, jollain tapaa tarkoitettu, juuri minulle. Mutta lopulta rakastan hänessä eniten sitä mikä ei ole hänen persoonaansa, mikä ei liity siihen mitä hän suorittaa, harrastaa, keksii, reagoi, kertoo, saa aikaan. Rakastan sitä, mitä hän, tekemättä mitään, jo on. Se sama mies on jokaisessa miehessä.

Eipä tarvitse haikailla, kun saa jo kaiken :)

Vatsastapuhuja treenaa

Miten voi olla hiljaa? Minulta se vaatii päättäväisyyttä. Mutta voi hyvinkin olla ettei se ole ollenkaan päättämisen asia; minun mieleni vain on kuvittellut niin. Tai se koettaa uskotella minulle niin, jotta luulisin, että se on edelleen puikoissa.

Voi mieli pieni, sinä et tiedä juuri mitään.

Mieleeni tulee joskus ajatus, että on tämä aika kivinen tie, että hyvähän minun tänään on olla hiljaa mutta annapas olla huomenna tai ensi viikolla, kun ajatukset ja emootiot järjestäytyvät ja aloittavat oikein imperiumin vastaiskun. Mutta ei mieli tiedä! Ei vaikka tuo olisi sen viimeinen ajatus! Ei se tiedä mitään nykyhetkestä. Se on menneisyyden hallitsija, mutta siis tyhjän kunkku, koska mennyttä ei ole. Tulevaisuutta se kuvittelee ja kuvittaa mielellään, mutta hakoteillä se on siinäkin. Oikein tulevaisuudentutkimuskeskus.

Ehkä minä en ole päättänyt yhtään mitään. Ehkä on vain minun aikani palata kotiin.

Opettelen vatsastapuhujaksi (tai ehkä pikemminkin palaan sellaiseksi). Kun puhe tulee päästä, se on täynnä käsitteitä ja kuvitelmia. Kun se tulee vatsasta, no, se on mitä on. Siinä hetkessä.

Olin eilen kuuntelemassa luentoa ja keskustelua työssä jaksamisesta. En tiedä miksi menin sinne, mutta siellä olin. Siellä puhuttiin luovuudesta, työyhteisöistä, epävarmuudesta, kateudesta, rajoista... aluksi osallistuin kommentoimalla, mutta vähitellen veti hiljaiseksi. Ei siinä mitään vikaa ollut, ihan tavallinen, asiansa osaava tyyppi joka oli kerännyt ja tutkinut tietoa ihmisten kokemuksista ja jaksamisesta työssä. Keskustelukin oli ihan tavallista, ihmiset kertoivat, miten he jaksavat tai väsyvät, ottivat kantaa siihen mitä kateus ja epävarmuus tekevät ja mistä ne johtuvat ja niin edespäin. Ystäväni, joka tuntee hiljaisuutta, oli ollut osaltaan järjestämässä tilaisuutta ja tuli sinne aluksi ehkä velvollisuudentunnosta. Hän istui siinä kaiken keskellä, hämillään. Ihastelin hänen hiljaisuuttaan. Hän lähti pian pois. Enkä minäkään jäänyt enää pitkäksi aikaa.

Tiedänhän minä vanhasta muistista, mistä se kaikki puhe tuli. Havaitsin, että minun on todella pidettävä huolta, että minä en lähde päivittelyn, kertaamisen, luettelemisen, käsitteiden luomisen, kuvittelun, ärsyyntymisen, väittelyn kehään. Jos minä tahdon vaalia tätä hiljaisuutta. Hiljaisuus on vapautta. Minä voin luopua vapaudestani (jos olen vähän tyhmä), mutta sitä ei voi kukaan muu voi ottaa pois minulta.

Ei niin mitään

Hei!

Teki vain mieleni tervehtiä. Kuka oletkin.

Juuri nyt minulla ei ole oikeastaan mitään asiaa. Ei mitään tarvetta kertoa mistään. Ei mitään tietoa, mistä tulen kirjoittamaan, jos ylipäänsä jatkan kirjoittamista enkä nouse ja mene latomaan puita saunan kiukaan tulipesään. Tai jotain muuta.

Jossain vatsan seudulla on lämmin olo. Se leviää sieltä reisiin. Hartioissa on jännitystä, jota jatkuvasti valuu alaspäin, sulaa.

Minulle valkenee yhä selkeämmin se seikka, että no news is good news. En tarkoita sitä, että olisi huono (tai hyvä), kun elämän ulkoisissa puitteissa tapahtuu muutoksia. Tarkoitan, että se hetki, kun minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa, tekemistä, ajateltavaa, minulle ei kuulu mitään sen kummempaa, se tyhjä, se ei-mitään, onkin tämän elämän ydintä itseään. Tulen kotiin, lasken laukun nojatuolin viereen, seisahdan vielä pipo päässä keskellä huonetta. Tajuan, että mitään erityistä ei ole tehtävissä. En halua mitään. Mitään ei ole nousemassa pintaan, minulla ei ole mitään asiaa kenellekään. Joskus vieläkin se säikäyttää minut, saa minut soittamaan jollekulle, tarttumaan lehteen, käynnistämään tietokoneen, ajattelemaan jotain ongelmaa, mitä tahansa mikä täyttää tyhjyyden.

Mutta parasta on pysähtyä, kun elämä kerran on niin hienotunteisesti pysäyttänyt minut (voisi se tehdä sen paljon rajummallakin tavalla). Jos olen aivan rehellinen, useimmat illat ovat sellaisia. Että työ on tehty. Usein kuitenkin pidän itseni tavalla tai toisella kiireisenä nukkumaan menoon saakka. Ehkä minä lopetan semmoisen. Ehkäpä se on minun uudenvuoden toimenpiteeni (lupauksia en viitsi tehdä). Olla tekemättä ja ajattelematta mitään silloin kun siinä hetkessä mitään ei ole tehtävissä tai ajateltavissa. Juu, taidan lakata huiputtamasta itseäni tänä vuonna, tai pikemminkin nyt.

Toisinaan saatan vain olla. Eilen ei-mikään ilmeni kuitenkin toisin, paljon äänekkäämmin, silti se ei tuntunut hiljaisuuden täyttämiseltä. Istuin djemben ääreen sisäisen hiljaisuuden tilassa. Sitten tuntui, että jokin alkaa rummuttaa minua. Käteni kävivät hommiin ja minä vain ihmettelin, olen hyvin kokematon soittaja mutta yhtä kaikki tämä rumpu soi ihanasti ja rytmit virtasivat jostain. (Meillä on nurkat täynnä uusia, aivan mahtavia djembejä, kaverit Ghanasta ovat taas toimittaneet uuden lastin. Etukäteen minua ihmetytti, minne rummut saisi mahtumaan, mutta nyt kun ne ovat täällä, olen hirmu iloinen että ne ovat. Ne ovat valiorumpuja, kauneimpia mitä tähän mennessä olemme tilanneet ja ne soivat upeasti joka ikinen. Minä en tiedä kuka on kaivertanut ja virittänyt minkäkin osan niistä, mutta näen ja kuulen, että niissä soi tekijä ja hänen rakkautensa.)

Luin vastikään jotain, joka jäi soimaan minussa hiljaa mutta lujasti - että olen syntynyt ilmaisemaan omaa luontoani jollain juuri minulle ainutlaatuisella tavalla, ja tämä tapa, lahja, on siis synnynnäinen, eikä minun tarvitse harjoitella sitä. Luin sen englanniksi, en osaa suomentaa sitä kovin tyylikkäästi. Enkä muutenkaan ymmärtänyt asiaa - mieleni jäi täysin ymmälleen, haukkomaan rajoittunutta henkeään. Miten voisin osata jotain synnynnäisesti? Minähän olen joutunut ja joudun koko ajan harjoittelemaan, opettelemaan kaikkea niin perkeleesti. Blaa blaa. Luojan kiitos, jokin sisälläni on vahvistumassa niin, että tunnen sen usein voimakkaampana kuin mielen hälyn. Havaitsin, miten tämä idea yhtä aikaa avasi ja sai jotain luhistumaan minussa. Siitä lähtien sama avautumisen ja luhistumisen tunne on jatkunut vatsani seudulla. En ajattele sitä, tunnen sen. Tavallaan teen jo sitä mitä rakastan, rakastan kuvien tekemistä. Lorujen kirjoittamista. Ihmisten kohtaamista opetustyössä. Minun täytyy edelleen harjoittaa näitä, tai mitä hyvänsä minun tulee milloinkin tehdä, mutta ei harjoitella. Ei yrittää. Harjoittaa, jotta voin yhä enemmän olla siinä paikassa, jossa minun ei tarvitse harjoitella, eikä yrittää.

Kun kirjoitan tästä, sama koskee tätä kirjoittamista, hartiani laskeutuvat himpun verran.

Otsani siliää, elämä silittää minua.

Vanha vuosi kitkuttelee

Huomasin äsken, että blogiini oli ajan mittaan tullut jokunen kommentti, ja ne olivat kaikki jääneet odottamaan minun julkaisupäätöstäni. En ollut huomannut, että kommenttiasetuksissani oli semmoinen ruksi päällä. No, nyt ne on julkaistu ja uusia kommentteja voi jättää ilman minun erillistä hyväksyntääni. Silvuplee kun siltä tuntuu.

Huomasin myös, että ainakin kahdessa kommentissa (kiitos niistä Mindy ja Janne) oli ehkä käsitetty minun suhteeni tämän- ja tuonpuoleiseen ja Jumalaan eri tavoin kuin minä sen tosi asiassa koen. Eikä ihme, en ehkä ole koskaan maininnut Jumala-sanaa kirjoituksissani.

Siispä menin ja kirjoitin pitkän tarinan jossa vilisi muun muassa isolla alkukirjaimella alkavia sanoja. Kun se oli mielestäni valmis, tajusin, etten ollut kirjoittanut sanaakaan läsnäolon paikasta käsin, siis siitä paikasta, jossa voin olla yhteydessä ja yhtä aiheeni kanssa. Olin pikemminkin selittämisen ja todistelun kehässä. Huh huh. Ehkä sitä ei moni edes huomaisi tekstistä, osaan kyllä peitellä jälkiäni, mutta en tahdo julkaista sellaista mistä en edes tiedä onko se totta minulle nyt. Ehkä palaan aiheeseen joku toinen kerta. Tai sitten asiat tulevat ilmi muissa yhteyksissä.

Hyvää uutta vuotta ja hyvää nyt!

Lämmöstä

Jos emme lämmitä takkaa, meillä on aika kylmä. Pari sähköpatteria löytyy, mutta niillä saa lämpötilan pidettyä tuolla viidentoista asteen kieppeillä jos ulkona on muutama aste pakkasta. Olemme jatkuvasti ylistäneet tätä asiaintilaa: lämpö ei ole koskaan tuntunut näin ylelliseltä! Takka sijaitsee olohuoneessamme paikalla, jolla olen useissa kodeissa nähnyt television. Sohva ja nojatuoli ovat kääntyneet takkaa kohti. Karvalankamatto kutsuu köllöttelemään tulen äärelle. Työpäivän jälkeen ei useinkaan tarvitse muuta tekemistä kuin liekkeihin tuijottelun ja vähän halailua. Takan hehku kietoo hiljaiseen, läsnäolevaan oloon. Liekit voivat myös olla hypnoottiset; joskus väsyneenä minun on koetettava pysyä hyvin tietoisena, jotta en ajaudu transsinomaiseen tilaan. Läsnäolo tuntuu paremmalta, voimakkaammalta kuin transsi.

Saimme saunan toimintaan noin viikko sitten. Joku ystävällinen sielu, entinen vuokralainen, on rakentanut sen vuosia sitten kellariin ja muuttanut pois melkein saman tien. Vanhojen hormien kunnostuksen jälkeen saunan käyttöönotto vaati vain hiukan tilkitsemistä ja siivousta ja nyt se on kirjaimellisesti tuliterä. Saunan lämpö on mieto, ilmanvaihto hyvä, löyly kipakka, kostea ja aromikas. Joulun alla meillä oli ystäviä kylässä: ahtauduimme pikku huoneeseen kaikki viisi, miehet ja naiset yhtä aikaa. Siinä sitten viskoimme vettä kiukaalle, jutustelimme, vilvoittelimme, lisäsimme pökköä pesään, heitimme lisää löylyä – kunnes huomasimme yli kolmen tunnin vierähtäneen näissä puuhissa. Lämmön äärellä.

Puusaunan lämpö voitelee, hellii, palauttaa. Eräs tuttu kerran ehdotti, että sen sijaan että puhuttaisiin puusaunasta ja sähkösaunasta, olisikin sauna ja kuumio. Sähkösauna, kuumio, on mukava, siellä on hyvä lämmitellä peseytymisten välillä, joskus löylykin on aika pehmeä kun lähtölämpötila ei ole liian kuuma, se on kätevä kiireiselle - mutta ei se tosiaan ihan oikealta saunalta tunnu.

Tai sanoista viis, saunominen on ihanaa.

Olen hyvin kiitollinen lämmöstä, joka kutsuu rentoutumaan ja hiljentymään, ja jonka äärellä nykyhetki tuntuu niin voimakkaana ja todellisena.

Voimasanoja ja tekoja

Olen riimitellyt tarinan mittaista lastenrunoa viimeiset kaksi viikkoa. Ehkä siksi en ole kyennyt kirjoittamaan Hiljaiseen Tienooseen. On ollut ilo päästä pois ruudun ääreltä aina kuin mahdollista. Mutta kylläpä olen nauttinut rimmailusta! Tarina on lähtenyt hyvään vauhtiin. Kun teksti on valmis, on aikeeni vielä kuvittaa se. Jos siis luonto suo.

Tänään lainasin Jukka Parkkisen Sananjalkoja Metsäpolulla. Se on todella riemastuttava ja inspiroiva teos.

Kaipaa Polle vieläkin saloja,
niiden laajoja näköaloja,
joissa hongat ovat kuin pylväitä
ja hirvet hirveän ylväitä.
Vedettiin mäntytukkia,
jahdattiin susihukkia.
Sanoikin Heikki Levonen
- Olet, Polle, hevosten hevonen!
Jos oli puutetta leivästä,
niin syötiin heinäseivästä.
Jos piti pahaa keliä,
pelattiin rahapeliä.
Ja Polle onnistuikin voittamaan
kerran kakkosparilla vaan
Pokassa sata kaalia
ja viisi heinäpaalia
- hyvän säkänsä takia varmaan.

(Pätkä runosta ”Kertomus eräästä hevosesta, joka muistelee nuoruuttaan”)

Innostuin heti itsekin kirjoittamaan lisää ja riimeihin tuli uutta eloa ja äkkivääryyttä (jännä sana, muuten...). Merkillinen ilmiö tuo energia tai elinvoima, joka on ikäänkuin piilevänä kirjan kaltaisessa elottomassa esineessä. Kun siihen sitten tarttuu oikealla hetkellä, voima lähtee virtaamaan. En tiedä, onko Parkkisen runoissa läsnäoloa, mutta ne herättävät sitä minussa. Muistan monia kirjoja, jotka ovat sen tehneet, eri tavoilla. Pari viikkoa sitten, kun viimeksi olin migreenin kourissa, ystäväni kertoi, silminnähden vaikuttuneena, lukeneensa viikonloppuna Eckhart Tollen Läsnäolon voima -kirjaa. Kun kuulin tämän, ilahduin, tunsin ikäänkuin sykähdyksiä pääkopassani ja migreeni lähti, ah, hiipumaan. Vielä naurukohtaus päälle (ystäväni esitteli Lordi-paperinukkea jonka oli askarrellut 4-vuotiaalle veljentytölleen), ja viiden päivän migreenikohtaus oli ohi.

Lähden ylihuomenna mökille muutamaksi päiväksi kirjoittamaan. Ihanaa. Mukanani kassillinen Parkkisia, Tiihosia ja Itkosia, yksi Roald Dahl sekä Kirsi Kunnas klassillinen. Ei internettiä.

...

Joidenkin tilastojen mukaan amerikkalaiset käyttävät päivässä keskimäärin noin minuutin halailuun, pussailuun JA rakasteluun. Ja muistaakseni reilut neljä tuntia tv:n katseluun. Lähteitä ja tarkkoja lukuja minulla ei ole muistissa, lehdistä olen lukenut. Luulisin, että meillä Suomessa ollaan samoilla linjoilla, mitä nyt netissä hengailu on lohkaissut osan siitä telkkuun käytettävästä ajasta.

En usko arvoihin, siis sellaisiin arvoihin, että pitää kertoa, kumpaa arvostaa enemmän, rehellisyyttä vai varakkuutta, paperilla. Paperilla varakkuus tai rehellisyys tai isänmaa tai perhe ovat pelkkiä käsitteitä, vain käytäntö voi kertoa todellisista arvostuksista, ja silloin saa aika usein todeta, että arvoissa ei ole mitään hienoa eikä mitään tolkkua. Voisimme siis esimerkiksi todeta, että amerikkalaiset arvostavat viihdettä n. 240 kertaa enemmän kuin rakkautta. He (me) osoittavat sen toisilleen päivästä toiseen (ja arvokyselyyn saa vastata kenties kerran elämässään).

Jos minä rakkaudesta jotain ymmärrän, niin sen että sitä pitää harjoittaa. En tarkoita niinkään harjoittelemisen merkityksessä, vaikka kyllä siinäkin, mutta että siihen pitää käyttää aikaa, käyttää tätä elämää. Muuten rakkaus tyrehtyy, muuttuu kaveruudeksi, kompromissiksi, tai mitä ikinä. Miten olisi neljä tuntia päivässä hellittelyyn, rakasteluun ja läsnäoloon toisen kanssa ja muutama minuutti viihteeseen? Ne päivät, jolloin suhteet ovat oikeinpäin, ovat hyviä päiviä, niistä ei jää mitään hampaankoloon, ei mitään kaduttavaa ja vain vähän tiedostamattomia juttuja unien louskutettavaksi. Ne ovat kirkkaita päiviä ja hetkiä jotka muuttuvat menneisyydeksi ajallaan, heti mentyään. Ne ovat nyt, niissä on läsnäolon voimaa.

Lehtiä lukemassa

Minä rakastan kieltä. Nautin täsmällisestä ilmauksesta, omaperäisestä sanavalinnasta, sointuvista äänteistä, jouhevasta lauserakenteesta. Siksi tuntuu vähän hankalalta kirjoittaa näin, ettei näe mitä sanoo, eikä voi juuri palata korjaaman hämärän tuntuista kohtaa. Minulla on ollut migreenintapainen jo viitenä päivänä peräkkäin, enkä uskalla nytkään kovin tiiviisti tuijottaa kuvaruutua. Mutta teki kuitenkin mieleni kirjoittaa. Juuri nyt ei ole kipua. Tuli kumisee takassa ja lämpö leviää koko mökkiin.

En ollut tänään töissä. Ainoa mihin kykenin oli, merkillistä kyllä, haravoiminen. Sama juttu eilen. Olen siis haravoinut tuntikausia hämärtyvässä iltapäivässä. Urakka jäi kesken, kun lumet viimeksi tulivat, nyt saatoin jatkaa sitä. Piha ei ole läheskään yhtä puhdas kuin naapurilla (heidän puutarhansa on kuin palanen Versaillesia!), mutta nyt se on mielestäni tarpeeksi hyvä, ja uskon ettei ensi kevään nurmella ole vaikeuksia tunkeutua muutaman hassun tammenlehden läpi. Pihapiirin vanhat puut tuottavat uskomattoman paksun lehtimaton. Jotenkin haravoimisen idea on minusta outo, lehdethän on tarkoitettu tuottamaan uutta humusta maahan, ja minulla on haravoidessani joskus anteeksipyytävä olo. Mutta toisaalta, kuinka ihanaa se onkaan! Se on niin äärettömän yksinkertaista ja selkeää työtä, se tuntuu makoisalta käsivarsissa, lavoissa, syvissä vatsalihaksissa. Migreenin herkistämät silmät rakastavat mustaa maata, mätänevien lehtien kenttiä, silmiin ei satu vaikka kohdistan katseeni pikkuruiseen tummanruskeaan, läpikuultavaan toukkaan, joka paljastuu lehtikeon alta. Mutta valoisia ruutuja, valkoisia kirjan sivuja, muropakkausten kylkiä, kauppojen kylttejä silmät välttelevät. Kirjoitettuja sanoja, ei kiitos. Migreenin pitäisi yleensä kai yltyä myös fyysisessä rasituksessa, mutta ehkä hämäryys ja raikas ilma sitten kompensoivat niin, että hetkittäin unohdan kivun tyystin.

Huomaan ajelehtivani. Lehdet lentelevät rytmikkäästi kohti kasaa, mutta minä seilaan jossain aivan toisaalla, ajatuksissani. Joku sanoo jotain, josta olen tuohduksissani. Äkkiä jostain nousee selkeä mielikuva, jossa minut on todella heitetty ajassa taaksepäin, istun entisen poikaystäväni kotona sängyn laidalla ja eksä katsoo minua vaativan näköisenä. Minun pitäisi ilmeisesti vastata johonkin kiperään kysymykseen, mutta en tiedä yhtään, mitä minulta odotetaan, koska olen juuri aineellistunut paikalle. Mitä helvettiä on tapahtunut? Minua rupeaa naurattamaan. Se on kuva ajatuksista! Ne ovat typerä aikakone, joka ottaa minut pois nykyhetkestä ja viskaa mielivaltaisesti toiseen aikaan ja paikkaan, saa minut uskomaan omaan todellisuuteensa, jopa ahdistumaan, suuttumaan ja luomaan lisää ajatuksia. Ja siinä minä seison, raskaiden, märkien lehtien keskellä, orava tuijottaa minua vaahteran rungolta pää alaspäin.

Koko kolmivuotisen terapiani varmasti suurin oivallus oli seuraava: Herranjumala! Minähän luulen ajatuksissani esiintyviä ihmisiä todellisiksi! No, tästä oivalluksesta syntyi tarve pysäyttää se hirmuinen ajatusten kierre, joka imee voimani. Erilaisilla meditaatioharjoituksilla sain tuntuman siihen, että ajatuksettomassa tilassa oleminen on mahdollista. Seuraavaksi tajusin, että ajatuksettomassa tilassa voi olla muulloinkin kuin risti-istunnassa. Tiesin, että terapian jatkaminen on osaltani turhaa. Joiltakin osin en varmaankaan koskaan tule ”eheytymään”, mutta sillä ei ole merkitystä. Koen joka päivä sen totuuden (joka on siis todellisuutta minulle), että minussa on tila, josta ei puutu mitään. Joka lopulta olen minä.

Minä kävin terapiaa jonkinlaisen masennuksen ja ahdistuksen takia. Sen jälkeen, kun lopetin terapian vajaa vuosi sitten, olen ollut masentunut neljä tuntia yhtenä iltapäivänä! Minä vain en enää ole masentunut. Kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia käyn tietenkin läpi päivittäin, kuten suurin osa ihmiskuntaa. Mutta masennus ja ahdistus ovat minun elämässäni vain typeriä tekosyitä olla ottamasta vastuuta asioistani (ja tässä todella tarkoitan vain itseäni, muilla on muut kuviot).

Tänään haravan varressa tajusin senkin. Minä olen aivan pikkulikasta lähtien tuntenut, että koko tämä elämä, jota minulle tarjotaan, siinä on jotain vinksallaan, kaikki mitä minun odotetaan tekevän, on jotenkin - toisarvoista, sillä jossain, melkein tässä, ihan kielen päällä, on jotain suurta, joka minun pitäisi oivaltaa, mutta minä en koskaan saa siitä kiinni. Niinpä minä etsin ja etsin. Ja olin eksyksissä. Jokainen vuosi toi minua lähemmäs sitä jotain, olin pikkuisen enemmän elossa, jokainen kausi oli vähän parempi kuin aiempi. Silti jotain oli sijoiltaan. Vielä terapiassakin koin jatkuvasti, että jotain tärkeää on nyt tulossa, juuri tapahtumaisillaan, mutta jotenkin sen kokemuksen merkitys aina väisti minua, tai minä sitä. Ja tänään, kivun hivutellessa ohimoa, kuraisen haravan varressa tajusin äkkiä, että tässähän se on, tätä mitä etsin! Että se olennainen todella on tässä, ei minkään ajatuksen takana. Melkein kolmekymmentä vuotta etsin nykyhetkeä! Nyt minun tarvitse enää etsiä mitään. Tärkein on tässä. Kaikki tulee luokseni.

Olen kyllä kiitollinen niille jotka myönsivät minulle rahallista tukea, sekä terapeutilleni, että sain käydä terapiassa aikani. Ilman sitä en olisi tässä (vaan jossain muualla), ja kun juuri tässä on todella hyvä olla, niin - kiitos.

Onko mysteeriä?

Hiljaista. Heräsin särkyyn ja olen parannellut sitä pitkän aamun, aamulta tuntuu vieläkin vaikka lyhyt päivä alkaa jo himmentyä.

Kuten olen kertonut, jokin aika sitten kaikki tulevat työni peruuntuivat. (Tai eihän tuleva tietenkään voi peruuntua, kun sitä ei ole olemassakaan, vaikka toisaalta mikään muu kuin tuleva ei voi peruuntua, sillä nyt-hetki ei mitä ilmeisimmin voi peruuntua, ja mennyt on jo mennyt pois sellaisten mahdollisuuksien piiristä. Täsmällisemmin ilmaisten, otin siis taannoin kynän ja yliviivasin joitakin sanoja pienestä mustasta kirjasta.) Kuvittelin, että tämä saattaisi tarkoittaa sitä, että voisin tehdä vielä vähemmän opetustyötä ja sen sijaan jotain muuta.

Eilen kuitenkin kuulin hyvin kiinnostavasta opetustehtävästä keväälle. En panisi lainkaan pahakseni, jos sitä todella tarjottaisiin minulle. Työ liittyy aihepiiriin, johon olen läpikotaisin rakastunut. Tämä kaikki on kovin kutkuttavaa: elämä antaa, ottaa pois tarpeettoman, vilauttaa jotakin mahdollisuutta ja kenties antaakin jotain muuta, eikä minulta kysytä, minun tulee vain katsoa ja havaita, ilman tunteilua.

Päänsisäinen virtuaalitodellisuuteni tarjoaa nyt monista tutuista osasista koostuvaa mielikuvitushahmoa, joka nauraa minulle, kun teen ihan tavallisista asioista jotenkin ihmeellisiä. Ei siinä mitään mystiikkaa ole, asiat vain tapahtuvat tai eivät tapahdu! Ja sana ”elämä”, sekin tuntuu jotenkin kuluneelta, liian monen omaisuudelta, kuin Stairway to Heaven autoradiossa, tai Times New Roman monistenipun sivuilla. Mutta en anna periksi tottumukselle, en ainakaan nyt. Elämä on ehkä kauneimpia sanoja koko Suomen kielessä. Itse asiassa, kirjoitettuna se vasta näyttääkin kauniilta. Elämä. Tai pienellä,
elämä
- kaunis, jopa tällä Times New Romanilla, jolla tietenkin kirjoitan.

Onko mysteeriä? Onko ihmettä? Sehän riippuu minusta, ja vähän sinustakin, mielikuvitushahmo hyvä. Onko kaikki tässä, ajatusten, toiveiden, halujen, pettymysten ja mielikuvien kieltämättä arkisella kehällä? Vai laskeudunko läpi näiden virtuaalisten olentojen tänne, reaaliseen, värähtelevään, huikaisevaan, äärettömään todellisuuteen? Jonka tunnen ensin mahassani, sitten laskeutuessani, vähä vähältä, joka solussani? Nämä kaksi todellisuutta, todellisuuksia kai molemmat, ovat tässä ihan päällekkäin, kuin rinnakkaiset ulottuvuudet, jotka eivät koskaan kohtaa.

Ihme

Monia uskonto tuntuu ahdistavan. En ihmettele sitä. Minä liityin takaisin kirkkoon kun minua pyydettiin kummiksi, kummius tuntui niin suurelta kunnialta. Ajattelin, että onhan kristinusko sitäpaitsi yksi ihan kelpo tapa lähestyä hengellistä ulottuvuutta meissä. No, sitten kävin yhdessä jumalanpalveluksessa, ja ne löivät kerralla luun kurkkuun. Minä en löytänyt siitä seremoniasta mitään hengellistä, en iloa, en rakkautta, en varsinkaan mysteeriä. En väitä, etteikö näitä olisi kirkossa läsnä, mutta minua ne eivät koskettaneet, koska päällimmäiseksi jäi jokin aivan muu – syyllisyys, outo käsitys ulkoapäin tulevasta armosta, kärsimyksen ihannointi, vapahduksen odottelu. Tämä on tietenkin hyvin yksipuolinen, varmaan epäreilu tulkinta evankelisluterilaisuudesta. Mutta olennaista oli, että tilaisuus ei koskettanut minua, se ei ollut kirkas, minulle. Tiedän, että jotkut ihmiset ovat löytäneet rauhan kristinuskossa tai jossain muussa uskonnossa. Jostain syystä minä en ole löytänyt yhtäkään uskontoa, jonka sanoma näyttäytyisi minulle selkeänä, sellaisena, jota ei vääristä kenenkään vallantavoittelu, dogmaattisuus eikä uskon ulkoisiin muotoihin kiintyminen.

Loppujen lopuksi en usko mihinkään. No, ei se ole aina totta, olen uskonut vaikka mitä, väitteitä jotka osoittautuvat epäolennaisiksi, jonka olen ymmärtänyt väärin, tai yksinkertaisesti omaksunut joltakin hetkelliseltä auktoriteetilta ilman omaa kokemusta asiasta.

Ehkä jonkinlaista heikkoa uskoa oli se lapsuudesta saakka kalvanut tunne, että jotain puuttuu, jotain mitä elämässäni pitäisi olla mutta ei ole. Minulla siis oli käsitys, että jossain kuitenkin on jotain, mutta minä en kuitenkaan tiedä tai koe siitä mitään. Tai ehkä koinkin, mutta mikään ulkoisessa ei peilannut sitä niin selkeästi, että olisin ymmärtänyt. Kaikki uskonnot, joihin sain tutustua ja jotka yrittivät parhaansa mukaan peilata sitä jotain, sivuutin halpamaisina koska ne samalla uhkailivat rangaistuksella tai siirsivät autuuden jonnekin hamaan tulevaan, ehdollisena. Tai käsittivät seksuaalisen rakkauden epäolennaisena tai jopa epäilyttävänä! En tietenkään osannut aina sanallistaa tätä kaikkea. Mutta minussa on aina palanut helvetin luja oikeudentunto, jossain kaukana omantunnon tuolla puolen, ja se on systemaattisesti estänyt minua ottamatta vastaan melkein hyviä tarjouksia.

Tämä oikeudentunto, tai miksi sitä ikinä pitäisikään nimittää, ei estä minua, sanotaan nyt vaikkapa - tekemästä töitä yhtä aikaa sekä talouskasvua rummuttavalle että ekologista kehitystä kannattavalle aikakauslehdelle. Tavallaan molemmat ovat yhtä hyviä tai huonoja. Ne (enimmäkseen) tarjoavat ulkoisia ratkaisuja ulkoisiin ongelmiin, ja onnistuvat ehkä siinä sivussa vain hämärtämään entisestään jotain olennaista, joka ei ole kenenkään eikä minkään ulkopuolella, ei varsinkaan tämän hetken ulkopuolella. ”Maailmaa” on turha yrittää muuttaa tai parantaa. Kaikki täällä olevaisessa muuttuu, mikään ei voi olla muuttumatta, ja asioiden luonnollinen tapa muuttua on kokemukseni mukaan paljon parempi kuin meidän paranteluyrityksemme. Minun kannaltani on olennaista, että tällä hetkellä nautin suunnattomasti kuvitusten tekemisestä, sekä ylipäänsä että juuri näille lehdille. Ilo on ylivoimainen opas. Oikeudentuntoni myhäilee hiljaa - vain omatunto, tuo tapojen ja uskontojen ohjelmoima pikkusielu, inisee toisinaan.

Innostuin kirjoittamaan uskonnosta, kun luin Skitso-Jannen ateistisen julistuksen, joka sitten päätyi, luullakseni hyvin erilaisista lähtökohdista, hyvin tutun kuuloiseen lopputulemaan: ”On vain tämä, tässä ja nyt”. Totta tosiaan. Tiedän, koen, että mitään muuta ei ole, ei mitään toista hetkeä, ei äskeistä suudelmaa, ei ylihuomista luentoa, ei eilistä bussimatkaa. Juuri tämä hetki on ihmeellinen, täydellinen, ikuinen. Kaikki on tässä, tässä mikä avautuu aina nyt, sisäisessä hiljaisuudessa, eikä se vaadi uskontunnustuksia eikä selityksiä. Siksi minä muotoilen sen näin: minä en usko mitään, minä vain koen mitä koen. Kun olen tarpeeksi hiljaa, kuten juuri nyt, koen ihmeen.

Kahvilassa

Istun ja kirjoitan rautatieasemalla Roberts Coffeessa, koneeni jopa löytää jonkin langattoman verkon ja on yhdistävinään siihen. Mutta internettiin en kuitenkaan pääse. Ei se mitään; voin päivittää Hiljaisen Tienoon myöhemmin.

Olen menossa hakemaan miehen kummityttöä ja tämän siskoa tarhasta. Lähdin niin hyvissä ajoin liikkeelle, että minulle jäi aikaa oleilla. Olen kyllästynyt siihen, että olen usein myöhässä. (Eikä lasten hakemisesta nyt ainakaan saa myöhästyä). Viime aikoina olen katsellut myöhästelyäni ja sitä, mistä se milloinkin saa alkunsa. Ja kas, olen ollut myöhässä hieman harvemmin. Ja vähemmän kerrallaan. Eräs ystävä, jolle kerroin ”ongelmastani”, sanoi ihan viisaasti, ettei minun kannata soimata itseäni siitä(kään), vaan kannattaa pohtia, mitä iloa on ajoissa olemisessa ja antaa sen motivoida itseni toimimaan toisin. Tänään näen taas, miten hyvää tekee olla ajoissa: sain tämän rauhallisen hetken keskellä rautatieaseman vilinää, huomasin että minullahan on tietokone mukana ja sain kirjoittaa nämä rivit sisäisestä hiljaisuudesta käsin. Tämä päiväkirja on sellainen taikakone, että kun ryhdyn kirjoittamaan sen nimissä, alan kirjain kirjaimelta laskeutua rauhaan ja hiljaisuuteen.

Jokin voima (en tiedä miksi muuksi sitä kutsuisin) on minussa, juuri nyt, keskellä minua, ruumiissani ja silti jossakin ruumiin tuolla puolen. Se nostaa sormiani, saa sydämeni sykkimään, ja minä lepään. Äskeinen espresso, se saa sykkeen hieman kiihtymään, mutta ei liikaa. Katselen, tunnustelen tapahtumia tässä ruumiissa ja sen ympärillä, tuota kaunista vanhaa pariskuntaa joka istuu lähelläni ja kehuu leivonnaisiaan. Korkojen kopsetta, tuulipukujen suhinaa, matkalaukkujen rotinaa, kylmäkaapin matalaa möyrinää, kahvilan lämpimiä värejä.

Terveisiä täältä, kauniista paikasta.

Loukkaantumisesta

On paras opetella hiljentymään niinä aikoina ja hetkinä, kun ei ole mitään erityistä ongelmaa. Sitten se taito tulee käyttöön myös niinä aikoina, kun on vaikeaa, tai pikemminkin aikoina, jolloin mieli haluaa kaikin voimin tehdä muutoksista ongelmia. Mutta rupeapa hiljentämään ajatuksiasi ensi kertaa silloin, kun joku on juuri haukkunut sinut, kun olet tullut jätetyksi tai olet saanut potkut. Tai kun olet itse tehnyt jotain josta tunnet syyllisyyttä. Se ei onnistu, mieli on liian vahva, ja se on voimainsa kukkuloilla onnettomuuden edessä.

Olen harjoittanut hiljentymistä nyt suunnilleen puolentoista vuoden ajan. En ole välttämättä hiljentynyt joka päivä suunnitelmallisesti, mutta aie on läsnä koko ajan. Kun istun bussissa, koetan pysäyttää mukaansatempaavan ajatusketjun, tai jos en kykene siihen, katselen sitä vähän etäämmältä. Ehkä koko ajatus menettää voimansa; tai sitten ei, mutta ehkä seuraavalla kerralla.

Eilen tapahtui asia, josta loukkaannuin. Kukaan ei tehnyt suoranaisesti väärin minua kohtaan, menettelipähän vain eräässä työasiassa tavalla, joka ei lainkaan vastannut toiveitani. Näin heti, että en nyt kykene pysäyttämään soimaavia ajatuksiani enkä ottamaan niihin kunnollista etäisyyttä. Koska minulle ei auennut mitään rakentavaa tapaa vastata sähköpostiin, jossa minulle ilmoitettiin uudesta käänteestä, minun ei siis kannattanut vastata lainkaan. Kävin astangatunnilla ja vietin illan lepäillen. Mieli rauhottui liikunnassa ja pysyi rauhallisena loppupäivän. Varoin puhumasta asiasta kenellekään, koska olisin vain lähtenyt päivittelyn ja valittamisen noidankehään ja menettänyt vielä yöunenikin. Tänä aamuna, erinomaisesti nukutun yön jälkeen, minun pitäisi nyt sitten vastata postiin, ja rauhattomat ajatukset ovat taas lähdössä lentoon. Näen kuitenkin, etten voi asialle mitään, minun on vain elettävä sen kanssa. Huomaan, että tunnen myös jotain uutta – innostusta? - muuttuneen asian edessä. Ehkäpä tämä käänne olikin aivan oikein? En vielä tiedä miksi tai miten.

Se en ole minä, joka loukkaantuu. Se on pikkumainen, itsekeskeinen osa psyykeäni. Kenen tahansa mieli on täynnä näitä pikkumaisuuksista. Minua kannattelee se kokemus, että minussa on jotain muuta ja paljon perustavanlaatuisempaa kuin vellova mieli. Joskus on hetkiä, jolloin on vaikea tuntea tätä todellista minää, mutta kun sen muina hetkinä on tuntenut kasvavasti, tämän tiedon varassa sietää hankalatkin tilanteet. Itse asiassa, eilisestä pienestä koetoksesta selvisin aika hienosti!

Nyt on päivä uus, joka hetki on uus.

Croquis & muita intoja

Erikoista. Mistähän lähtien taglineni on ollut "voimistuvan läsnäoloa"? Koko ajan? Olen joskus aikoja sitten, mielestäni, kirjoittanut voimistuvaa läsnäoloa, enkä ole siihen sen koommin kajonnut. Mutta voimistuvan läsnäoloa kuulostaa arvoitukselliselta, monitulkintaiselta. Mikä voimistuu? En taida korjata sitä ainakaan toistaiseksi.

Viimeksi kirjoitin siitä, miten elämääni tuli yhtäkkiä yllinkyllin tilaa, kun kaikki tulevat taitto- ja opetustyöt peruuntuivat. Sittemmin tapahtunutta: minulle soitettiin ja pyydettiin tekemään isohkon aikakauslehden kansikuva. Muitakin kuvitustöitä on taas ilmassa. Jihuu! Jos kansihomma toteutuu, kuten nyt näyttää, siitä tulee näkyvin kuvitus, jonka olen koskaan tehnyt. Ja kyllä, kuvittaminen on mieluisinta puuhaa, mitä keksiä saatan. Joskus vuosia sitten oli yksi kesä, jolloin sain tehdä kuvituksia kokopäivätoimisesti. Olin älyttömän onnellinen enkä ollut uskoa, että joku vielä maksaa tästä onnesta. Sitten unohdin koko jutun ja sotkeuduin moneksi vuodeksi erilaisiin uusmediakuvioihin. Minun piti palaa niissä loppuun muistaakseni taas, missä se minun onneni olikaan. Onneksi sotkeuduin, onneksi paloin, onneksi muistin!

Koska olen täynnä intoa, tahdon avautua vielä seuraavastakin asiasta: croquis. Oi! Croquis!

Koko eilisen päivän piirsin ja maalasin vimmatusti luonnoksia kansikuvaa varten. Iltapäivällä pohdin, menisinkö illaksi joogaamaan vaiko Kuvittajien Tallille piirtämään alastonmallia, nopeita asentoja. Jooga olisi tietenkin parasta vastapainoa, mutta... jostain syystä päädyin kuitenkin croquis-iltaaniin. Ja se oli taivas! Minulla oli uutta, vahvaa syaanin väristä mustetta jota levitin siveltimellä, ja malli otti muutaman minuutin asentoja. Malli soitti samalla kitaraa, omia laulujaan, ja se pakotti meidät piirtäjät olemaan hiljaa ja syventymään tekemiseen tavallistakin intensiivisemmin. Croquista tehdessä kaikki itsekritiikki, tai ehkäpä koko itse, karisee pois, on vain havaitseminen, työ, leikki, ilo. Siinä lajissa lopputulokset ovat mielestäni toissijaisia, mutta muutamista piirroksistani olin hirmu ilahtunut. Ne näyttivät minulle välähdyksenomaisesti sen, minkä olen jollain tavalla tiennytkin; käsialani on kehittynyt hirmuisesti viimeisen vuoden aikana. Jäljessä on uutta voimaa, rentoutta, vaivattomuutta. Siinä on myös maalauksellisuutta - aiemmin olin piirtäjä, rajaaja. Mukaan ovat tulleet uudenlaiset värit, pinnat, aukijäämiset, avautumiset.

Voisin helposti jatkaa innostuksen aiheistani yön tappiin asti, itse asiassa eräät typografiset ja väriopilliset seikat ovat vielä tyystin käsittelemättä, mutta ehkä menen kuitenkin nukkumaan. Unetkin ovat olleet niin hurjan kiinnostavia viime aikoina!

Tilaa tilaamatta

Viimeisen vuoden ajan mulla on ollut ihanan paljon töitä, mutta nyt yhtäkkiä kaikki tulevat työt ja hankkeet peruuntuvat, itse asiassa minulla ei ole aavistustakaan, mistä tulen saamaan elantoni tulevina kuukausina. Ihmeellistä! Tiedän, että tulen selviämään hengissä tavalla tai toisella, ehkäpä helpostikin (ellen siis satu muuten vain kuolemaan lähiaikoina), mutta joka tapauksessa tämä kalenterin lähes totaalinen, äkillinen tyhjentyminen on äärimmäisen mielenkiintoista. Mua jännittää. Jotain tapahtuu. Mitä? Yhtäkkiä ei ole muuta kuin tilaa, tilaa.

Ainoa työ mikä mulla piti vielä olla edessä, paljastui jo tehdyksi - huomasin että ne sitä varten raapaisemani luonnokset ovatkin pirun hyviä, itse asiassa juuri passeleita kuvituksia siihen tarkoitukseen.

Heidin kanssa jo keksimme eilen jotain, jotain uutta, joka sai meidät molemmat kihisemään innostuksesta. Ah! Sille jollekin ei ole vielä kelvollisia sanoja. Mutta ehkä se saa muotoja ja raameja ja sanojakin lähitulevaisuudessa. Ehkä!

Piilosankari

Sanoin miehelleni ruokapöydässä, että toivoisin hänen vastaavan seuraavaan väitteeseeni "totta" tai "epätotta". Väitteeni oli tämä: Minä olen aika usein omien tarinoideni piilosankari. Monet kertomuksistani on motivoitu sillä, että ne osoittavat, että olen niissä esiintyviä muita ihmisiä hieman tietoisempi, huumorintajuisempi, vähemmän pihalla, mainiompi. Mies sanoi siihen: - No mutta niinhän sinä oletkin, enhän minä muuten sinun kanssasi olisi. Minä voihkaisin, että olen siis onnistunut löytämään miehen, joka on samassa juonessa piilosankarini kanssa. Mies siihen: - No niin minä olenkin, ethän sinä muuten minun kanssani olisi.

Kohtaus päättyi tietenkin hysteeriseen nauruun. - Totuus tekee kipeää, ainakin vatsalihaksissa, lopetti mies.

No juu. Eihän kukaan muu minun motivaatioitani tunne, eikä menneiden kaivelulla ole juuri virkaa. Mutta suuri osa niistä kertomuksista, joissa päivittelen tai arvostelen jotakin, öh, oikeastaan melkein mitä tahansa, on tarkoitettu myös pönkittämään, pitämään yllä jotain vanhaa itsessäni. Mitään en kadu, mutta jään havainnoimaan toimiani.

Väreistä ja voimasta

Vietin juuri miellyttävän viisitoistaminuuttisen tutkien tiettyä väripalettia. Värit ovat kevyitä, viileitä sävyjä, hivenen harmaalla toonattuja. Kastanjanruskea, simpukankuoren vaaleanpunainen, ruusun pinkki, tuhkanpinkki. Luumu, greipinkeltainen, salvianvihreä, viridian, pullonvihreä, puuterinsininen. Kuninkaallisten Ilmavoimien sininen, laventeli, malva. Myyränharmaa, viileä laivastonsininen, keskiharmaa ja osterinharmaa. (Olipa hauskaa suomentaa noita värien nimiä! Yksikään niistä, viridiania lukuunottamatta, ei viittaa suoraan värisävyyn vaan kuvailee sävyä jonkin muun asian tai ilmiön kautta. Nämä alluusiot ovat usein äärettömän tehokkaita, paitsi ehkä osterin kanssa, kun en ole osteria kovin montaa kertaa eläessäni tavannut. Nyt tiedän, että osterin väri on kalpea beige, joka on sävyttynyt pinkillä tai harmaalla.) Viridian-sävyn nimi tulee tosiaan latinan vihreää tarkoittavasta sanasta.

Edellä mainitut sävyt ovat harmonisia keskenään. Kirjassa, jota tutkin, näitä sävyjä ja niiden yhdistelmiä sanotaan Kesä-paletiksi. Niitä luonnehtii kesäillan viileä, sammuva valo. Jos näiden sävyjen keskelle istuttaa vaikkapa lämpimän oliviinvihreän, poltetun oranssin tai syvän purppuran, yhdistelmä ilmenee jonkinnäköisenä epäharmoniana. Epäharmoniat, taas. Ah. Nekin voivat toisinaan olla äärettömän jännittäviä.

Nautin siitä, kun värien erottelukykyni tarkentuu. Nautin, kun kohtaan outoja tai kauniita väriyhdistelmiä. Eilen näin metrossa nuoren naisen, joka oli kasvoiltaan sievä mutta koruton, hänellä oli lyhyet, hiirenruskeat hiukset ja silmälasit. Hän oli pukeutunut täysmustaan, lukuunottamatta kirkkaan vaaleankeltaisia kumisaappaita. Kokonaisuus oli todella merkillinen! Kaikki värit olivat merkillisessä epäsynkassa keskenään. Pää oli kevyt, huomaamaton, vartalo raskas ja jalkaterät kuin riehaantuneen lapsen, karkaamassa jonnekin. Nautiskelin näkemästäni. Nautin siitä, että näen värit nyt jotenkin voimakkaammin, todemmin kuin ennen, ihan kuin alkaisin nähdä niiden ”taakse” – en osaa sanallistaa sitä!

Tänään pukeuduin minulle ”sopimattomiin” väreihin, lähinnä sellaisiin, jotka ovat liian lämpimiä, murrettuja sävyjä ja tekevät kasvoni ja hiukseni hieman harmaaksi. Toisaalta luulen, että nämä lämpimät sävyt kuitenkin ilmensivät jotain olennaista minussa nyt – kuten eräs ystävä sanoi, ne ovat ”leijonan värejä”. No, minähän olen nouseva leijona :) . Viime päivinä ja viikkoina olen tuntenut vahvana tietyn voiman, jota leijonakin ilmentää. Monet työt ja teot ja päätökset olen tehnyt hetkessä, voimalla, helposti, mutkattomasti, jäämättä jahkailemaan ja katumaan. Se on erilaista voimaa kuin se sisäänpäin kääntynyt voima minussa, se joka usein vallitsee, itsetutkiva, punnitseva, viileä, yksityiskohtiin paneutuva energia (jota muuten edustaa tuo alussa kuvailemani väripaletti). On jotenkin äärettömän kiinnostavaa havainnoida itsessään (ja toisissa) näitä erilaisia laatuja.

Ja sitten ihmettelen ihmisten intoa pukeutua mustaan; tai siis en, en ihmettele, että joku pukeutuu mustaan, teenhän minäkin joskus niin, mutta ihmettelen, kun toisinaan kaikki pukeutuvat mustaan. Se on sentään melkoisen raskas suojaväri.

Sosiaalinen introvertti muistelee

Kävin eilen bloggaajatapaamisessa. Tupakansavu karkoitti mut varsin pian, mutta se hetki jonka ehdin istua, oli hyvin antoisa. Ihmettelen, miten suuresti nautinkaan ihmisten seurasta. Itse asiassa, kovin harvoin tapaan nykyään epämieluisia ihmisiä. Olen valinnut seurani hyvin, mutta ei se itsestään selvää ole ollut. Itse asiassa muistan elävästi tilanteen, jossa tajuan, että mun pitää ruveta tapaamaan enemmän mukavia ihmisiä, ei näitä arvaamattomia, dominoivia tai synkkiä. Tämä oivallus on, luojan kiitos, toteuttanut itsensä. Huvittavaa on tietenkin se, että useimmat ihmisistä, joita tapaan nykyään, ovat ihan niitä ihan samoja kuin silloinkin! Välit heidän kanssaan ovat vain hiljakseen selkiytyneet, ja he ovat nyt minun kannaltani mukavia, eikä se riitä, vaan rakastavia ja rakastettavia. Vaatihan se monessa tapauksessa tietyn ajan, jolloin selvitin välit kunkin kanssa ja sen jälkeen pidimme etäisyyttä. Olennaista kai on, että suhtaudun nyt itse eri tavalla.

Kun antaa toisten loukata luonnollista reviiriään (mistä he voisivat tietää, missä sen rajat kulkevat, jos minä en sitä ilmaise?), jää itselle todella paha olo. Joka kerta, kun antaa jonkun kävellä ylitseen, ei vastaa tilanteeseen sen vaatimalla tavalla, voi olla varma että pian tulee joku uusi ylikävelijä. Se on merkillistä. Sitten kun ne rajat osaa osoittaa yhdelle, koko maailmankaikkeus kuulee sen ja näitä tyyppejä ei enää tule vastaan ihaan samaan tapaan. Pelin sankari on läpäissyt yhden tulikokeen ja pääsee uudelle tasolle (jossa on tietenkin vastassa uusia, vielä vaarallisempia haastajia, jotka on nyt ensi kertaa valmis kohtaaaman, mutta se taas on jonkin toisen merkinnän aihe).

Olen todella kiitollinen, että kaikki nämä ihmiset ovat suostuneet omalta puoleltaan muuttamaan sitä kuviota, joka välillämme vallitsi - sekään ei ole itsestään selvää. Totta puhuen, minun on jollain tapaa täytynyt käydä tämä kuvio melkein jokaisen läheisesti tuntemani ihmisen kanssa. Tiedän, ettei se tästä eteenpäin tule enää toistumaan ainakaan samanlaisena. Kiitos, sinä, joka luet tätä, ja tunnistat jotain tästä puheesta.

Yhdenlaista johdatusta

Viime päiviä (tai oikeastaan jo viikkoja) on sävyttänyt merkilliseltä tuntuva innostus. Se liittyy väreihin, värien psykologiaan ja harmoniaan. Katselen innostustani kiinnostuneena ja ihmettelen hieman, miksi juuri tällainen asia saa liekin syttymään minussa. Tunne on tuttu, vuosien mittaan on ollut muutamia aihepiirejä, jotka ovat saaneet aivan erityisen sädekehän ylleen. Typografia oli yksi, tähtitiede toinen. En ole pystynyt täysin selittämään itselleni (enkä ole hirveästi yrittänytkään), miksi tuottaa niin suurta iloa lukea etäisten planeettojen juuri havaituista kiertolaisista tai katsella kuvia tähtisumuista, tai vaikkapa yrittää käsittää säieteorian seuraamuksia. Minua vain joskus kiehtovat asiat, joita en ymmärrä lainkaan, jotka täysin ylittävät keskinkertaisten aivojeni kapasiteetin. Typografia taitaakin olla toinen äärimmäisyys; katselen pienen pienten mustien pigmenttiläiskien kaartumisia ja kulmia selluloosaliuskalla ja tunnen suurta iloa: kauneutta! Kirjaimia! Ja millaisia kirjaimia! Toiset ovat tanakoita, vankasti pystyssä seisovia, toiset vilistävät riviltä toiselle ja niiden paksuudet vaihtelevat kaikkea muuta kuin matemaattisella säännöllisyydellä, ja voi miten elävä ja voimakas onkaan suuri alkukirjain artikkelin alussa!

Ja nyt ihmettelen värejä. Omia värejäni! Otan kankaan, vaatekappaleen toisensa jälkeen ja vien lähelle kasvojani. Ihoni muuttuu kellertäväksi, valkeaksi, mustat silmänaluset nousevat esiin, silmät syttyvät ja sammuvat, päivetys ilmaantuu ja katoaa, suun ympärille ilmaantuu vihreä rengas. Ihmeellistä. Minä olen jonkin värinen ja minun värini ovat vuorovaikutuksessa kaikkien maailman muiden värien kanssa. En ole värjännyt tukkaani enää aikoihin, se on hieno sen värisenä kuin se on, hiirenruskeana, ja eri värien läsnäolo saa sen vuoroin hohtamaan, harmaantumaan, punastumaan. Ja miten hämmästyttävän värisiä ovatkaan toiset ihmiset. En kehtaa kehua tuntemattoman naisen poskien väriä, mutta ihailen hänen takkinsa kalpeaa punaista, joka itse asiassa saa hänet hehkumaan.

Olen aina lähinnä inhonnut ostoksilla käyntiä, vaatteiden sovittelua, mutta nyt olen useana iltana käynyt kaupoissa vain kokeilemassa ja ihailemassa eri värejä. En ole vieläkään ostanut mitään, mutta olen nauttinut joka minuutista suuresti. Minun kehoni värit ovat näkyviä ilmauksia koostumuksestani, ja minusta tuntuu että tämäkin innostus, kuten myös nuo aikaisemmat omalla tavallaan, koettaa hellästi viitoittaa minulle tietä suurempaan itsetuntuntemukseen. Sillä miksi kokisin niin suurta löytöretkeilyn jännitystä ja iloa, ellen etäisiin galakseihin, mustetäpliin ja värien pintoihin ja syvyyksiin katsoessa näkisi jollain tapaa itseäni?

Hiljainen hetki ennen nukkumaan menoa

Teen vielä illan päälle varmuuskopiot parista viimeaikaisesta työprojektistani, sillä kone on käyttäytynyt epäluotettavasti. Taitaa olla taas uuden käyttiksen asennus edessä. Mies on sitä mieltä, että osaan tehdä sen itse, ja niin osaankin, mutta kiusaus heittäytyä avuttomaksi on olemassa.

Tällaisia asioita on maailmassa. Ja sellaisiakin asioita, että rohkeita ihmisiä ammutaan, että Grönlannin jäämassat uhkaavat sulaa toimintamme seurauksena, että suurvaltojen vapailla vaaleilla valitut päämiehet ovat vaarallisia egomaaneja. Täällä ei olla turvassa, ei typeryydeltä, mutta ei myöskään vääjäämättömältä muutokselta. Ei kuolemalta.

Reilu viikko sitten näin useana yönä unia, hmm, maailmanlopusta, voisi kai sanoa. Vieraat lentokoneet täyttivät taivaan. Jotkin niistä alkoivat syöksyä kohti maata, kohti etäisiä kaupunginosia. Minä otin miestäni kädestä ja toivoin, että voisimme kuolla pystypäin, pelkäämättä. Että voisimme mennä jonnekin rauhaisaan piiloon odottamaan loppua sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pidä maailman loppua maailmanloppuna. Elämän loppuna. Vaan yhtenä alkuna.

Valveilla tunsin nähneeni jotain syvästi merkityksellistä. Tajusin, että jotain on loppumassa, kuolemassa. Antamassa tilaa jollekin uudelle. En tahdo analysoida unta enempää, mutta se oli täynnä jännitettä ja voimaa. (Yhä uudelleen ihmettelen, miten uudella tavalla koen ja ymmärrän unet nykyään – mikähän solmuinen, koteloitunut ongelmakimppu tästäkin unesta paljastuisi jos tulkitsisin sitä psykoanalyysin keinoin. Onneksi sitä ei tarvitse ajatella.)

Sen jälkeen olen katsonut itseäni peilistä ja kokenut jotenkin elävämmin kuin ennen, että tuossa on ruumis, joka jonain päivänä kuolee, josta minä irtaudun. Se on hieman pelottava ja samalla lohdullinen - kohtaaminen. Kyllä sitä varmaan voi sanoa kohtaamiseksi, heijastuksiahan tässä elämässä kohdataan muutenkin.

Eräs toinen uni ei ollut minun, mutta yhtä kaikki riemastuttava. Mies kertoi eräänä aamuna nähneensä unta, jossa hän ja minä olimme kävelyllä. Näimme metsässä karhun, joka käyskenteli kaikessa rauhassa puiden lomassa. Tarkkailimme sitä ja mies ajatteli, että meidän kannattaisi siirtyä piiloon. Mutta silloin karhu huomasi meidät. Mies säikähti ja päätti että nyt otetaan jalat alle. Mutta tapahtuikin jotain, mitä hän ei ollut uskoa; minä, siis uni-Anu lähti juoksemaan täyttä vauhtia suoraan kohti karhua. Karhu lähti myös juoksemaan kohti uni-Anua. Mies katsoi kauhusta jähmettyneenä. Kun olimme aivan vastatusten, pysähdyimme molemmat. Karhu nousi hurjan näköisesti takajaloilleen, minä nostin käteni ylös ja se levitti tassunsa. Sitten me halasimme!

Uni on tuottanut minulle iloa päiväkausia. Olen saanut siitä monenlaisia muistutuksia karhuihin liittyvien sattumien muodossa.

Nyt on aika painua uneksimaan uusia päivityksiä.

Toinen ilon purkaus

Kas, niin kävi, etten minä olekaan nyt stressaantunut. Edessä on viikko jota minun tulisi vanhan kaavan mukaan pelätä, mutta en suostu siihen. Itse asiassa, olen ehtinyt hoitaa yhtä sun toista, johon luulin ettei minulla ole aikaa. Hieman ihmeellistä.

Olen ruvennut sanomaan kaikille, että teen parhaani. En lupaa mitään, mutta teen parhaani, ja sitten myös teen. Se nähtävästi vapauttaa minussa voimia aivan valtoimenaan. Itse asiassa, siitä lähtien kun lakkasin lupaamasta mitään muuta kuin tehdä parhaani, olen keskimäärin pysynyt aikatauluissa paremmin kuin koskaan ennen. Se on suoraa seurausta siitä, että tiedän, että minun täytyy tehdä vain se minkä voin, jolloin en ole niin stressaantunut ja kykenen toimimaan jouhevasti. Ja kykenen vieläpä nauttimaan siitä mitä teen, jopa deadlinejen lähestyessä!

Iloitsen tästä kaikesta suunnattomasti, koska minusta on pitkään tuntunut, että elämäni olisi aivan tavattoman hyvää, jos vielä oppisin olemaan stressaamatta. Stressi sitoo niin paljon voimia ja pilaa niin monia muutoin hyviä asioita. Ja nyt se sitten helpottaa – totta puhuen en olisi ikinä uskonut. Minä tunsin, että olen tuomittu siihen. Se ei ollut totta!

Havahtuminen

Elämä on ollut hyvin työntäyteistä, ja sama tiivis meno jatkuu vielä viikon tai kaksi. Opetustyö on alkanut, ja olen taas huolehtinut ja viettänyt joitakin unettomia öitä sen takia. Eilen hiljentymis-illassa oivalsin, miksi. Kyllä, se on varmaan stressiä. Mutta paljon olennaisempaa on nähdä, että elämä yrittää nyt kaikin keinoin näyttää minulle jonkin uuden totuuden, jota en ole oikein osannut ottaa vastaan. Elämä ravistaa minut hereille keskellä yötä, se antaa minulle migreenin, se keksii kummallisia unikuvia - se tekee kaikkensa, jotta heräisin. Eräänä unettomana yönä vaivuin hetkeksi horteeseen ja aloin heti nähdä hyvin elävän tuntuista unta: erittäin ponteva ankka seurasi minua metsässä ja koetti herättää huomioni kaikin keinoin. Se pyöri maassa, vipelsi ympärilläni, kiipeili puissa, asettui outoihin asentoihin, vikisi ja räpytteli... minä olin kiusaantunut ja yritin vältellä ja pakoilla sitä, mutta se seurasi minua kaikkialle. Miksi se yritti herättää huomioni? Koska se oli järjettömän, palavan, kertakaikkisen rakastunut minuun! Ja minä yritin olla kuin en huomaisi mitään.
Eilen hiljentyessäni tämän unen ja muutaman muunkin asian merkitys pulppusi äkkiä pintaan hyvin kirkkaana ja selkeänä: elämä rakastaa minua ylenpalttisesti ja koettaa havahduttaa minut totuuteensa, ja minä hölmö koetan vain tuudittautua tavalliseen stressiini ja vanhoihin pelkoihini. Ikäänkuin jokin olisi tärkeämpää kuin rakkaus! No, onko? Tänään minun on pakko, tänään minun on kunnia vastata, että ei, ei ole. Loppujen lopuksi millään muulla ei ole mitään merkitystä kuin rakkaudella. Stressaapa siinä!

Lehvästöön piiloutuu

Syvä hengenveto ja huokaus.

Viime viikot ovat olleet melkoisia. Maalaamista, liisterin levittämistä, tapetin ripustusta, huolittelua, hiomista, tavaroiden pakkaamista, poisheittämistä, lajittelua, poraamista, ruuvaamista, pesemistä, hankaamista, liottamista. Loputtomalta tuntuvaa kantamista.

Olemme muuttaneet pikku mökkiin, jossa remontti on edelleen kesken. Syksy on tuonut tullessaan myös aika kasan muitakin töitä, kuvitustehtäviä, kirjantaittoa, opetusta. Väittäisin, etten ole ainakaan henkisesti vieläkään kovin stressaantunut, mutta ruumis on kyllä iltaisin hellänä kaikesta työstä. Se on tavallaan hyvin antoisaa. Iloitsen häälahjoista, ihmeen ilmavista ja lämpöisistä vuodevaatteista, joiden väliin on suloista taintua iltaisin.

Iloitsen siitäkin, että mökissä ei toistaiseksi ole internettiä. Rauhallinen elinympäristö säteilee minuun ja minussa. Saan istua ja syödä leipää keittiön pöydän ääressä, ihailla takapihan metsikön nerokasta järjestelmää. Kaikki kasvaa, kaikki kuolee, kaikki korjataan talteen. Vanha pihlaja on säilynyt hengissä kesän kuivuudesta ja notkuu nyt huikean punaisista marjoista. Se tulee tarjoamaan ravintoa lukuisille tiaisille, tilhille, urpiaisille pitkän syksyn mittaan, ja iloa meille jotka saamme ottaa oppia siitä luontevuudesta jolla elämä hoitaa hommat. Jaa, kenties puusta liikenee meillekin purkillinen kirpeää hyytelöä.

Huomaan, että mieleni on jo nyt rauhoittunut, kun olen asunut viisi päivää pois keskustan läheisyydestä. ”Living in Sörnäinen, you could sharpen a pencil sticking it into your ear”, sanoi hollantilainen työhuonekaverini kerran osaaottavasti.

Olen aina ollut kiinnostunut eri kasvi- ja eläinlajeista. Vielä antoisampaa kuin lajien tunnistaminen on havainnointi ilman mitään luokittelua. Katson, kuinka vaahteran raskaat lehvästöt sävähtelevät ja nytkähtelevät taianomaisesti. Vihreä verkko liikkuu ja elää. Kokemukseni ja tietoni kyllä mielellään kertovat, että hippiäiset ja eri tiaislajit, jotka hyppivät lehtien suojissa ja lennähtävät oksalta toiselle etsiessään hyönteisiä kuorelta, saavat lehvät liikkeeseen, eikä kyse ole sikäli ihmeestä. Mutta kun hiljennyn katsomaan ja jotenkin sulaudun tuohon elämään, minä havaitsen ja olen sävähtelyä, sykettä, värähtelyä, iloa, leikkiä, ihmettä. Lopulta unohdan itseni. On vain tämä elämä.

Olen löytänyt merkillisen paikan aivan keskeltä lehvästöä. Aivan konkreettisesti. Talomme vintin huterat ulkorappuset nimittäin päättyvät pienelle korkealle tasanteelle, jonne ei näy tieltä eikä naapureiden pihoista. Tasanne on kaikkialla lehvästöjen saartama, ja siellä on mieluisaa seurata, viltin suojissa, kuuma kaakao kämmenten lämmikkeenä, kuinka syksyn mysteeri kerää ravinteet talteen lehdistä, muuttaa ne ihmeellisen värisiksi ja heittelee ne sitten maahan ja elämän loputtomaan kiertokulkuun.

Kiitos!

Ei mitään.

En keksi, mitä voisin tehdä, siis hiljennyn. Tunnen voiman värähtelevän vatsassani, käsivarsillani, kasvojeni pinnassa. Keho sykkii. Ajatukset lähtevät helposti liikkeelle, palaavat viime yön uneen jossa valtaisa sammakko äityi hyvin, hyvin vihaiseksi. Minä palaan aina takaisin kehoni tuntemuksiin. Ajatukset ovat sammakoita, vihaisia sammakoita. Joskus, usein, niitä hyppii suusta ulos. Mutta ei nyt.

Minun piti tehdä töitä, mutta tuli tekninen ongelma, tai useampia sellaisia. En saa kiinni ketään, joka voisi auttaa, joten en voi tehdä mitään. Se on oikeastaan ihana tila. Minusta tuntuu, että jokin kirjoittaa ja minä lepään. Hetkittäin luiskahdan normaaliin kirjoittamiseen, tekemiseen, puuhaamiseen, ja sitten taas laskeudun lepoon.

Elämä näyttää meille mahdollisuuden johonkin uuteen ja ihanaan. Uusi ei ole vielä aivan tässä mutta jo sen mahdollisuus täyttää meidät ilolla. Tässä ilossa voisimme levätä, huolimatta siitä, antaako elämä meille tämän uuden vai ei. Mitä iloa on uudesta, jos... ei ole iloa? Ilo itse on se, mitä saamme. Mutta pian alamme haaveilemaan ja pelkäämään menetystä - vaikka se on menetys ainoastaan haaveilumme kannalta, ei ilon tai elämän kokonaisuuden kannalta.

Uuteen taloon muuttaminen on epävarmaa, mutta olemme mieheni kanssa yhteisestä päätöksestä tahtoneet pysyä ilossa. Kaikki tähän hankkeeseen liittyvä tekeminen on ollut hauskaa ja rentouttavaa, jopa hometarkastajan tapaaminen. Kaksi viikonloppua remonttia ja pihan kunnostusta ovat olleet hyvin antoisia. Jos nyt emme pääsisikään muuttamaan, emme olisi menettäneet mitään, saaneet vain tehdä mieluisaa ruumiillista työtä. Olisimme saaneet kokemuksia siitä, millaista elämää oikeastaan tahdomme viettää. Olisimme tavanneet hauskoja ihmisiä ja oppineet yhtä sun toista käytännöllistä. Nyt odotamme hometarkastuksen tuloksia, ja on ihan mahdollista, että talo on asumiskelpoinen. Jos ei ole, meillä ei siis ole mitään ongelmaa. Hetkittäin läikähtää haikeus, että emme enää tapaisi ihastuttavaa vuokraemäntäämme, tai harmistus siitä, että joutuisimme yhä edelleen asumaan (ainakin jonkin aikaa) Sörnäisissä. Mutta palaan iloon. Tälläkin hetkellä istun kivitalon neljännessä kerroksessa eikä minulla ole mitään ongelmaa.

Eikä kukaan edelleenkään vastaa puheluihini!

Miehelle

Huomasin taas joutuneeni tuttuun kierteeseen: kaksi pikku tehtävää oli jäänyt viikkojen kuluessa tekemättä ja ne rupesivat kummittelemaan mielessä. Aamun tunteina, kun heräsi, ne hypähtivät tietoisuuteen, samoin illalla ennen nukahtamista - aina silloin, kun niille ei voinut mitään.

On typerää ajatella jotain asiaa viikkokausia sen sijaan, että tekisi sille jotain. Nyt molemmat hommat on hoidettu ja rauha maas. Ennen ajattelin, että ongelmani on se, että vatvon asioita mielessäni enkä osaa päästää niistä irti. Ongelma olikin useammin se, että en hoitanut asioita (vaan vatvoin niitä mielessäni). Asiat kannattaa tehdä heti, kun se on mahdollista ja kannattavaa, tai sitten sanoa että en tee. Niin yksinkertaista, niin pitkä tie tajuta.

On myönnettävä, että irti päästäminenkin on tärkeää; saatan joskus mennä niin ylikierroksille asioiden hoitamisen hurmassani, etten malta levätä. Tunnen, kuinka hyvältä tuntuu saattaa tehtäviä eteenpäin, mutta unohdan, että työthän eivät lopu. Yhden asian loppuun saattaminen mahdollistaa toisen aloittamisen. Välillä työt tulee panna sivuun ja levätä ja vain olla. Tiedän, että tässä minulla on vielä opittavaa, tai pikemminkin unohdettavaa. Tiedän, että osaan unohtaa.

Hiljennyn: en muista yhtään mitään.

Olen kiitollinen, että elämässäni on tämä päiväkirja. Ja voi että, miten monesta muustakin olen kiitollinen! Tästä kokonaisesta horisontin levyisestä tunnista ennen kuin minulla on tapaaminen asiakkaan kanssa. Siitä pikkuruisesta mummosta ja puutalosta Pukinmäessä. Siitä, että elämässäni on sellainen mies kuin on, mies joka ei jää miettimään ja vatvomaan vaan ottaa selvää ja toimii. Ja sanoo, että nyt on levättävä. Se selkeys tekee minullekin niin valtavan hyvää, se palvelee tätä elämää mikä minäkin olen.

Mies, joka tietää, että mies ja nainen ovat täällä rakastaakseen toisiaan.

Kerta kaikkiaan ylväs otus.

Muistutus

Ahhh. Maha täynnä ihanaa vihannessosekeittoa. Paahtava päivä Sörkan mattolaiturilla. (Löysimme tulevasta kodistamme vanhoja, kauniita mutta kaltoin kohdeltuja mattoja, ja kävin mäntysuovalla tunnustelemassa, saisiko niistä vielä käyttöesineitä. Sai.) Käsivarret ja pohkeet kuumottavat ja kirvelevät. Auto lainassa, ruuhkassa seisomista Kehä I:lla. Hyvä muistutus siitä, että auton omistamisessa tosiaan olisi ne kaikki muutkin puolet.

Paljon on siis tapahtunut minulle sitten viime kirjoittamani. Olen rouva nykyään. Olen ollut jo yli viikon – ehkä bestmaneilta saisi vieläkin tarkan lukeman tunneissa ja minuuteissa, he tekivät ajanotosta hupaisan hää-ohjelmanumeron. Juhlat olivat todella onnistuneet. En aio muistella niitä nyt, kirjoitan niistä jos se on jossain yhteydessä luontevaa. Häitä ”joutuu” kuitenkin muistelemaan monien ihmisten kanssa, ja se on kyllä hauskaa, mutta en tahdo mennä menneisiin syyttä suotta. (Vaikka tosiaan, menneisyyttä se on lähimenneisyyskin, matonpesu ja ruuhkassa seisominen.)

Naimisissa oleminen tuntuu hyvältä! Toinen on tuttu mutta joka hetki jotenkin uuden tuntuinen. Meillä molemmilla on ollut paljon töitä heti häiden jälkeen, ja iltaisin ja viikonloppuna remonttia. Olemme ryhtyneet laittamaan sitä pikkuista puutaloa. Iltaisin olemme väsyneitä ja onnellisia. On ihmeellistä päästä asumaan vehreään, hiljaiseen paikkaan. Jos siis Luoja suo, ei löydy hometta tai tule muita esteitä. Kaupunkiin ja työhuoneelle sieltä on lyhyt matka. Vantaanjoki on ihan vieressä. Jäätyyköhän joki muuten talvella? Voiko sitä pitkin hiihtää?

Huomaan, että minun on hieman vaikea hiljentyä kirjoittamaan. Viime aikoina on ollut vaikea hiljentyä, kun on koko ajan ollut kädet täynnä työtä, ensi hääjärjestelyjen, sitten remontin kanssa! No, ainakaan en ehdi huolehtia mistään tai katua mitään. Häitä edeltävän yön taisin valvoa jännityksestä, muuten koko prosessi sujui oikein rennosti ja hauskasti. Myös remontoiminen on ollut jännittävää ja mukavaa. Eilen vanhaa tapettia repiessä havahduin siihen, kuinka ihanaa on, kun ei tarvitse riidellä. Meillä ei vain ole muodostunut tavaksi kommunikoida niin. Toisinaan jompi kumpi meistä sanoo topakasti, missä minun rajani ja jaksamiseni menee, ja sillä tavalla ongelmat yleensä ovat syntymättä.

Mutta palatakseni siihen hiljentymisen vaikeuteen vielä. Toistaiseksi olen jaksanut erinomaisesti, tuntuu kuin olisi käytössä jotain ylimääräistä energiaa, mutta nyt olisi hyvä aika ruveta hetkittäin rauhoittumaan. Toimiminen tuntuu hyvältä, mutta lepoakin pitää saada, ja meditoida kannattaa. Huomaan, että toiminnan keskellä ajattelen nykyään hieman vähemmän kuin aikaisemmin, ja se on mainiota. Tiedän myös, että se ei ole lopullisesti saavutettu etu, vaan sitä pitää harjoittaa ja vaalia hiljentymällä usein ja perusteellisesti. Ehkäpä tässä olikin kirjoittamisen itu tällä kertaa; en ehkä kirjoittanut hiljaisuudesta käsin, mutta sain hyvän muistutuksen hiljentymisestä.

Niin maan päällä kuin taivaassa

Tytöt, tai aikuisia naisiahan he kaikki ovat, veivät minut meren rantaan. Paikka oli aivan uskomattoman kaunis. Melkein keskellä kaupunkia, niemennokassa on sauna. Kun seisoo katse meren aavalle päin, ei rakennuksia juuri ole näkyviällä, vain käkkäräinen mänty kalliolla, laituri tyrskyjä vasten ja muutamia saaria ulapalla. Sauna on suunniteltu niin, että lauteilta voi nähdä horisontin. Siellä minusta piestiin tuoreilla, katajalla terästetyillä rauduskoivuvastoilla pois kaikki entiset heilat. Minusta tuntuu, ettei heistä paljon mitään minussa ollutkaan jäljellä, mutta seremonia oli tosi hauska, hieman kivulias kyllä hetkittäin. Yhden heilan muistoon on sisältynyt jonkinlaista lievää katkeruutta, ja se suomittiin pyynnöstäni pois erityisen huolellisesti.

Ehkä hätkähdyttävintä polttari-illassa oli vanhan ystäväni ilmoitus, että hän on raskaana. Minä ja hän olemme kasvaneet yhdessä ja tapelleet yhdessä ja jakaneet paljon kitkerämpiäkin tunteita kuin ystävyys, mutta yhtä kaikki hän on minulle hyvin rakas. Emme enää, luojan kiitos, ole niin läheisiä, emme kiinni toisissamme. Etäisyys on luonut tilaa uudelle, jollekin vilpittömälle. Olin aika äimistynyt ilmoituksesta, mutta ihmeen luonnolliselta se tuntui. Näillä asioilla olemme varmaan spekuloineet lukemattomia kertoja, ja nyt se sitten tapahtuu hänelle. Ystäväni ja hänen miehensä eivät olleet suunnitelleet lasta, vastahan he tapasivat talvella. Mutta molemmat suhtautuivat asiaan levollisen innostuneesti. Minäkin tunnen suurta iloa heidän puolestaan. Olen aina iloinnut ystäväni puolesta, niinäkin aikoina, kun emme ole olleet edes puheväleissä. Nyt ystäväni pyysi minua haltiakummiksi. En kieltäytynyt! Jostain syystä tunnen suurta kiitollisuutta, että tämä tapahtui juuri nyt.

Samalla tajusin, että minäkin varmaan ilahtuisin aika tavalla, jos huomaisin olevani raskaana. Jos minun on määrä saada lapsi, niin se saa kyllä tulla. Tämän parisuhteen aikana olen tuntenut, kuinka tiukkaan kasvaneet pelot äidiksi tulemista kohtaan ovat vähä vähältä huvenneet pois. Taloudelliset edellytykset ovat edelleen huterat, kun minulla ei ole vakinaista työpaikkaa eikä siis mitään äitiyslomaa tiedossa, mutta olen varma, että selviäisimme. Emme ole viime aikoina edes käyttäneet ehkäisyä, joskin olemme välttäneet, että mies laukeaisi sisääni. Mutta tämä ”varominen” on ollut myös rakastelun harjoittelua, ei ainoastaan raskauden välttelyä. Olemme määrätietoisesti pyrkineet luopumaan kiireen tunnusta, suorittamisesta, tiettyyn lopputulokseen pääsemisestä. En halua pyrkiä myöskään siihen ”lopputulokseen”, että lapsi saisi alkunsa, saakoon se alkunsa jos tai kun saa.

Raskaana oleva ystäväni oli aiemmissa miessuhteissaan ollut melkoisen huolimaton ehkäisyn suhteen, vaikka suhteet eivät olleet tarpeeksi hyviä lapsen kasvattamiselle yhdessä. Syystä tai toisesta hän ei koskaan tullut raskaaksi. Nyt, päälle kolmekymppisenä, hän on löytänyt mainion kumppanin, jonka kanssa he toistaiseksi käyttivät ehkäisyä, ja lapsi sai alkunsa siitä huolimatta. Elämällä on toisinaan aika hyväntahtoinen huumorintaju!

Meidän hääpäivämme on siis tämän viikon lauantaina. Viime viikkoina ja päivinä olen käynyt itsessäni ja välillämme läpi aika hurjiakin asioita. Minulla ei oikeastaan ole tarvetta kertoa niistä. Naimisiin meneminen, rakkauteen sitoutuminen, tuntuu nyt luonnolliselta ja oikealta. Rakkaus tätä elämää kohtaan, miestäni kohtaan ja ystäviäni kohtaan on välillä aivan pakahduttava. Istuin eilen työkaverini (joka on myös kaasoni) kanssa terassilla lounaalla. Minussa läikehti se ongelmaton tila, johon olen kaikkien viime aikojen kuviteltujen vaikeuksien ja myös väistämättömien menneisyyden kipujen keskeltä toistuvasti palannut. Katsahdin ylös: pilvet lipuivat keveinä, äänettöminä ja lähes aineettoman tuntuisina rintamina taivaan halki. Näkymä oli kuin kirkas peili sisälläni vallitsevalle taivaalle. Minun oli pakko vähän itkeä ilosta; näin keveästi, vaivattomasti elämä liikuttaa minua, ja kaikki mitä tapahtuu on oikein, pilvet eivät voi erehtyä suunnastaan.

Kalliolla, kukkulalla

Olen tänään työskennellyt lähes koko päivän hääjärjestelyjen kanssa, ja kuitenkin minusta tuntuu kuin asiat järjestyisivät itsestään. Minun ei tarvitse yrittää mitään.

Eilen löysimme hauskan pikkuruisen puutalon jota vuokraa ihastuttava mummo aivan käsittämättömän halvalla. Talo on mukavasti bussi- ja lähijunayhteyksien päässä. Minun ei tarvinnut kuin laittaa ilmoitus lehteen, vastailla puhelimeen ja käydä katsomassa muutamaa asuntoa. Jokainen vuokranantaja olisi halunnut saada meidät vuokralle, koska he eivät ilmeisesti olleet näyttäneet asuntojaan muille. Nämä kaikki olivat ihmeen hauskoja ja mielenkiintoisia kohtaamisia. Vaadittiin hetki luottavaisuutta; piti odottaa, että jokin loksahtaa. Kaikki asunnot olivat tavalla tai toisella hyviä, mutta mikään ei tuntunut ihan oikealta. Parin viikon päästä ilmoituksen ilmestymisestä soitti sitten tämä mummo, joka ei ollut alunperin edes hakemassa vuokralaista mutta naapurin isäntä oli näyttänyt hänelle mukavan näköistä ilmoitusta lehdessä, ja siitä se sitten lähti. Mökissä on paljon tapiseerattavaa, mutta siitä saa kyllä mieleisen kunhan vähän malttaa tehdä töitä eikä ole hirveän kranttu mukavuuksien suhteen.

Minä en ole koskaan haaveillut puutalossa asumisesta. Minä en ylipäänsä ole haaveillut oikein mistään, enkä haaveile vieläkään. En osaa haaveilla lapsista, en häistä (vieläkään). Ainoa asia, josta muistan haaveilleeni lapsesta pitäen, on kosto! Hahahahaa. No, se oli tietenkin täydellisen hedelmätöntä, mutta niin on minusta ihanista asioista haaveileminenkin. Silti tuntuu hieman hämmentävältä, että pian (jos luoja suo) pidän ”unelmieni” häät ja asun ”unelmieni” talossa jossa on oma piha, ilman unelman unelmaa! Kiitollisuutta kyllä tunnen, ja iloa näistä hyvistä asioista joita elämääni nyt tulee. Mutta en halua kiirehtiä asoiden edelle; nyt olen tässä, kalliolla, kukkulalla.

Kivun kanssa

Juuri tällä hetkellä ei ole kipua, tämä ilta ja huominen ja koko elämä näyttää valoisalta. Vai olisiko ehkä kuitenkin jossain takaraivossa keräilemässä voimia se kuvottava tunne... voi ei! Kohta taas kärsin, kohta masentaa, kiukuttaa, turhauttaa.

Migreenisäryn kanssa... oho. Mitäs nyt tapahtui. Yhtäkkiä minun ei huvita kirjoittaa siitä. Kipu vain on tai ei ole, ei siitä tarvitse sen enempää huolehtia. Ehkäpä tuo oli tyhjentävästi sanottu tästä aiheesta. Otetaan hitusen laajempi katsanto.

Olin viikon itsekseni mökillä. Istuin ja katselin, kuuntelin, haistelin, saunoin, tein vähän risusavottaa, lueskelin Barry Longin kirjaa Vain pelko kuolee. Sen avulla mulle alkoi nyt selkiytyä entistä kirkkaammin se, kuinka perinpohjaisesti olen vastuussa itsestäni ja omista mielialoistani. Mulla ei edes ole oikeutta olla pahantuulinen, onneton, ärsyyntynyt! Tämä jotenkin ilahduttaa mua. Jos olen onneton, se merkitsee, että haluan olla onneton. Voin lopettaa haluamisen ja onnettomana olemisen, aina nyt. Ja kyllähän mä sen tiedän, olen onnistuneesti kokeillut sitä niin monta kertaa. Mutta sitten tulee hetkiä, asioita, joiden kanssa niin kovasti haluaisin olla onneton, joiden kanssa olisi niin suloista rypeä kärsimyksessä, syyttää muita, tuntea epäoikeudenmukaisuutta. Tavallaan se on kiinnostavaa kohdata näitä kohtia itsessä.

Toisinaan hirvittää ja huvittaa, miten paljon terapiassa tuli käytettyä energiaa menneiden kaiveluun. Miten se tuntui palkitsevan karmeista kertomuksista. Miten paljon ymmärrystä ja hoivaa riitti itsesäälille ja masennukselle. No, se oli silloin. Mutta minä en ole minun muistoni. Ei kenenkään tarvitse rakastaa minun oikkujani, en minäkään rakasta toisten ailahtelevia tuulia, en kenenkään menneisyyttä enkä muistoja. Kyllä minä rakkaissani rakastan sitä mikä on nyt ja oikeasti rakastettavaa.

Koti on sekaisin, reppujen, kenkäkassien, telttapussien ryteikkö. Ilma on ihonlämmin, aurinko hiljalleen painumassa mailleen. Minun sisälläni on nyt rauhallista, vaikka olen päivän aikana sanonut ja tehnyt paljon sellaista, minkä olisi voinut jättää väliin. En voi sille enää mitään, se kaikki on menneisyyteen hajonnutta.

Ystävä kutsuu pelaamaan frisbeetä rannalle.

Rummuttamassa

Rummutamme ensin Agrikolan puistossa, tai mikä lie sen taidelukion viereisen kentän nimi. Mies, joka juoksee lähikerrostalosta punaisena, viiksekkäänä peräämään meiltä esiintymislupaa, on sattumoisin eräs taikin opettaja. Nostan aurinkolasejani ja hän ehkä tunnistaa minut vuosien takaa, sekoaa hetkeksi vihaisessa monologissaan. Hänen otsasuonensa saattaa ratketa hetkenä minä hyvänsä. Keräämme säyseinä, no, hieman nuristen djembet kasseihin ja valumme Tokoinrantaan. Virastotalon ja teatterin läheisyydessä emme häiritse ketään. Poliisi sakottaa viereisiä pullosankareita, jättää rytmiryhmän rauhaan.

Pidämmme enimmäkseen yllä jotain yksinkertaista rytmiä, jonka päälle voi improvisoida. Vain pari meistä varsinaisesti osaa rummuttaa, muut oppivat, seuraavat mukana. Minä en periaattessa osaa, vaikka minulla oma soitin onkin, mutta nyt käteni löytävät merkillisen napakoita ja nopeitakin rytmejä. Sormet turpoavat ja kihelmöivät tulipunaisina. Kehon oma kipulääkitys käynnistyy, tunnen endorfiinien hyökyvän käsivarsiin, sormiin, päähän.

Yksi rapajuoppo käy piiriimme, hän kippistää, ylistää, hoilaa jotain sanoinkuvaamatonta, retkottaa nurmikolla kuin onnellinen vauva tapahtumien keskipisteessä. Sykkeen sylissä, turvassa. Toinen, puoliksi juoppo ja puoliksi kai vain seonnut nainen, on huomattavasti harmillisempi tapaus. Entinen harekrishna, esittäytyy myös melkein-teologian maisteriksi ja mensan jäseneksi (tietysti). Myös hän on ensin onnellinen kun saa olla osa joukkoa, mutta käy ajan ja soiton mittaan yhä aggressiivisemmaksi. Hän lakkaa häiritsemästä minua vasta, kun ryhdyn vilpittömän ystävälliseksi; katson silmiin, otan kädestä, toivotan rakkautta ja kaikkea hyvää hänen elämäänsä. Nainen kysyy vielä, miksi hänen pitäisi lainkaan välittää, mitä me ajattelemme hänestä, me jotka luulemme itseämme paremmaksi kuin hän, vaikka hän on teologi, osaa seitsemää kieltä, todettu yliälykkääksi, minkä takia hän on yksinäinen, ja hänellä vielä pykologistakin koulutusta, hän näkee ihmisten läpi. Minä vastaan, ettei hänen koskaan kannata välittää, mitä muut hänestä ajattelevat, sillä ei näet todellisuudessa ole mitään merkitystä.

Nainen kyllästyy, etsii uuden uhrin jolta alkaa tivata, mikä on tämän ongelma, hän näkee, että tällä on suuria ongelmia elämässään. Häiriintynyt nainen onnistuu lopulta karkoittamaan meistä kaksi pois ennen aikojaan. Minusta poistuminen on ihan hyvä ratkaisu. Lopultahan kaikkien on poistuttava kaikilta paikoilta. Tänä iltana itseäni ei kuitenkaan kauheasti haittaa yhtään mikään, meillä on hauskaa selkorytmeinemme. En saa suuttumusta nousemaan nytkään, kun kirjoitan naisesta. Miksi sitten kirjoitan hänestä? En ole varma. Ehkä siksi, että kun laskelmoiden otin häntä kädestä ja toivotin hänelle rakkautta, minä itse asiassa tunsin rakkautta. En hänen juoppoa, riitaisaa, epätoivoista persoonaansa kohtaan, vaan jotakin sen alla piilevää. Siitä hetkestä voisin olla hänelle jopa kiitollinen.

Ympyränmuotoinen iltapäivä

Vetelehdimme ystävän kanssa Töölönlahden rantaa. Raskaana notkuvien, sadetta odottavien lehmusten, vaahteroiden, hevoskastanjoiden katveessa on viileämpää, lähes rauhallista, lukuunottamatta Friskis o svettiksen helteen halkaisevaa jytkettä. Kun jatkamme lahden pohjukkaan, jumputus sulautuu kaupungin sorinaan, uivien koirien, lokkien ilmoitusasioihin. Peittelen hartioitani. Ystävä ihmettelee ettei minulla ole suojarasvaa, sitähän pitäisi nykyään käyttää vaikka ei edes aikoisi polttaa itseään.

Tuttu mies istuu rannassa piirtämässä. Sen naisenniminen koira tulee vastaan kuin väkkärä, iskee ensi töikseen kirsunsa polveeni, mutta ei ole moksiskaan. Kaikki lintulajit ovat hetken varpusia. Terassilla puhutaan puhelimiin. Naisenniminen koira menee hameeni alle.

Olen ollut lauantaista lähtien enimmäkseen sisällä, aurinko on tuntunut raa’alta, kuumuus on uuvuttanut minut laskettujen kaihdinten taa. Tänään ruumis on saavuttanut jonkinlaisen tasapainon. Liikumme kevätasunsa menettäneiden heinäsorsien ohi kohti Linnunlaulua. Ystävän seura tuntuu hyvältä. Minäkin saan suunvuoron, välillä olemme vaivatta hiljaa. En muista, mikä joskus oli ongelmana välillämme. Halutessani kykenen kyllä luomaan ongelmia. Ei nyt, eikä nyt.

Puhe polveilee, koskettelee kevyesti liljoja, jättiläisruohosipulin näköisiä lilanvärisiä kukintoja, syreenien humalluttavaa tuoksua. Sukulaisia, kesähäitä, kuolleita rakkaita. Ruumiini kävelee, varpaat taipuvat, jalkaterän kaari venyy, koko jalkapohja tuntee asfaltin roson. Nilkat, pohkeet, polvet taipuvat. Veri pakkautuu heilurina liikkuviin kämmeniin ja sormeni sykkivät. Tongin kolikoita. Kahvia ja karpalomehua jäämansikoilla. Istuudumme Sinisen huvilan näköalapaikalle. Kaupunki on näyttämö, meillä paikat parvelta. Keveä utu levittäytyy Mannerheimintien ylle, oopperan, Finlandia-talon eteen. Näytelmässä vallitsee sopusointu. Varpusia ei saa ruokkia, ei niitä tarvitse ruokkia, ne osaavat itse korjata pudonneet vohvelinmurut ja sämpyläntäytteet.

Puheen vuoro

Olimme viime viikon retriitissä. Se toi minua alemmas. Tunnen ruumiini raskaammaksi, ja samalla sen, joka kannattelee, äärettömän voimakkaaksi. Tunnen juuri nyt jonkinlaisia juuria jotka ulottuvat minusta maahan, lattiaan, ympäröivään tilaan. Tunnen hetkittäin. Sitten taas mennään eikä tunnustella. Sellaista se on.

Rakkaus. Hurja. Miten voi rakastaa ihmisiä niin paljon tuntematta heitä lainkaan? Miksi en kärsi, kun olen muista retriittiläisistä erossa, miksi en kärsi lainkaan, vaikka en ehkä koskaan enää tapaa heitä? Tiedän, olen kuullut, että sellainen rakkaus on, se ei kärsi. Se vain rakastaa. Toisinaan, luojan kiitos, tulee hetkiä, joina rakkaus ilmenee selkeänä ja puhtaana.

Olen kirjoittanut pitkään, pyyhkinyt suurimman osan pois. Hyppelen aiheesta toiseen, kaikki sanat kaartelevat kuitenkin saman asian ympärillä. Miksipä ei? Oliko muuta? Onko muuta?

Eilen tapasin isäni merkillisissä olosuhteissa. Vietimme iltaa kaksin mieheni kanssa omassa kodissamme. Sovimme usein etukäteen hetkiä, aikoja, joina pyrimme siihen, että mikään ei tule väliimme. Eilenkin piti yksi vetkutteleva ystävä ohjata ulko-ovelle. Pyysin ensimmäiseksi, että voisimme vähän hiljentyä ennen kuin ryhdymme juttelemaan, rakastelemaan, tai mitä ikinä tulisikaan tapahtuvaksi. Retriitin tuoma selkeys auttoi huomaamaan, että olen täynnä ties mitä odotuksia, enkä halunnut pilata niillä hetkeämme. Istuimme sitten pitkään vastatusten, katsoimme toisiamme silmiin, kumpainenkin kai ajatuksettomassa tilassa. Mieheni kasvot rupesivat hämärtymään, kuten usein käy, kun katsoo kauan samaan pisteeseen. Mutta nyt tulivat tilalle uudet kasvot: isäni silmät, kulmat, poskipäät, suu. Isän kasvot läikehtivät mieheni kasvojen takana, edessä. Välillä näin muita kasvoja, mutta isä palasi aina. Se oli kiusallista, outoa, liikuttavaa. Minä olin alasti, ja isäni katseli minua mieheni läpi. Minä en osannut sitä odottaa, mutta en yllättynytkään, sillä isä on viime aikoina ollut läsnä kokemuksissani monella tapaa. Lopulta karistin hahmon silmistäni ja sanoin miehelleni, että tiedän ettei hän ole isäni, mutta voisiko hän tietoisesti tuurata tätä hetken. Hän lupasi, ja isän kasvot häilyivät siinä taas. Sanoin isälle: ”Tässä minä olen. Tässä minä olen. Ei minulla ole muuta asiaa kuin että tässä minä olen.” En ihan ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta ne tuntuivat oikeilta sanoilta. Tunnustelin. Vielä oli jotain sanottavaa. ”Tällainen minä olen, tällainen nainen minä nyt olen.” Ehkä mieheni kasvot kääntyivät vähän hymyyn, sillä näin isäni hymyilevän levollisesti. Sitten isä katosi.

Siinä ei ollut mitään häpeää. Ehkä rakkautta. Ehkäpä!

Onnenpyöräilyä

Mieluisa blogi, tämä. Saa kirjoittaa juuri niin harvoin kuin huvittaa. My Typossa, kaikella hellyydellä ja rakkaudella, tunsin kumminkin solidaarisuutta siskoja kohtaan ja sitä kautta jotakin huonon omantunnon kaltaista kutinaa jos pysyin pitkään hiljaa. Tähän blogiin hiljaa oleminen taas sopii erinomaisesti! Ei minulla taida olla lukijoitakaan, joten kukaan ei odota eikä pety. Silti kirjoittamisessa on outoa mielekkyyttä. Mutta olenhan kirjoittanut päiväkirjaakin 25 vuotta ja tietääkseni sitä ei ole lukenut kuin yksi miero poikaystävä, joka kyllä sai siitä teosta huutia.

Odotan, jännitän vastausta kiinnostavasta työstä. Että saanko sen. En tohtinut nostaa Tarot-korttia, ennen kuin olin jättänyt tarjoukseni eikä ollut enää tehtävissä muuta kuin odottaa vastausta. Muuten olisin antanut korttien vaikuttaa tekoihini, vietävissä oleva hölmö. No, kysyin äsken: saanko tämän työn ja mitä siitä seuraa? Wheel of Fortune, sanoivat kortit. Huomenna kuulen, olivatko kortit oikeassa – että saan homman ja siitä seuraa menestys ja suunnan kääntyminen työelämässä. Jos taas en saa työtä, voin toki tulkita, että se se onni olikin. Viestin voi aina ymmärtää korteille edullisesti. Ja epäonni elämässä tulee useimmiten tulkittua niin, että oli tarpeen raivata tilaa jollekin muulle, kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisemmalle.

Kaikenlaista suurta on muutenkin ilmassa. Häät. Pian, rytinällä. Jotain minussa on vielä kesken, ratkaisematonta, tunnen sen. Lähestyvät häät ovat juuri omiaan nostamaan sen jonkin pinnalle ja tarkasteltavaksi. Tervetuloa, jokin, mikä oletkaan. Olen valmis katsomaan suhun ja päivittämään itseäni. Tiedän, että se on tämän liiton ja rakkauden yksi tarkoitus.

Ja muutto toiseen kaupunkiin, pohjoiseen. Mies opiskelisi siellä, ehkä, pari vuotta. Monilta, kuulemma, minun alani työt ovat loppuneet leikaten, kun ovat muuttaneet pois pääkaupunkiseudulta. Vaikka näitä hommia voisi hyvin tehdä etänä. Vaikka melkein poikkeuksetta teemmekin näitä etänä vaikka työskentelisimme parin sadan metrin päässä tilaajasta! Merkillistä. Olen jo leikkinyt ajatuksella, onko mahdollista salata sijaintinsa! Äänittää ratikan kolinaa puheluiden taustalle! No, tänään muutto-asiaan tuli uusi käänne, kun miehelle tarjottiinkin unelmien työpaikkaa tästä kaupungista. Tunsin samanaikaisesti sekä helpotusta että haikeutta mahdollisesti menetetystä seikkailusta. Mutta mitään ei ole vielä ratkaistu. Asuimmepa millä leveysasteilla hyvänsä, mun on päästävä pois betonin, asfaltin, kivihiilipölyn ja avohoitopotilaiden keskeltä kotiin, jossa voin levätä. Kerätä puhtaita nokkosenlehtiä takapihalta ja moikkailla tiaisia, urpiaisia, piisameita, telkkiä tai muita kavereita kuistin aamiaispöydästä käsin.

Hyvin suuri osa ihmisen toiminnasta on ruvennut näyttämään mielipuoliselta. Tarvitseeko tätä kertoakaan! Mihin hyvänsä ihminen ryhtyy, vaikkapa talon rakentamiseen rannalle tai pelkästään paikasta toiseen liikkumiseen, hän tarvitsee yhä suurempia koneita, jotka pitävät hirvittävää meteliä, tallovat kaiken alleen, repivät ja raastavat, levittävät kauheita katkuja. Yksi koneiden tärkeimmistä tehtävistä on eristää ihminen ympäristöstään mahdollisimman tehokkaasti. Näitä ei kannata kovin pitkään jäädä päivittelemään, mutta en malta olla kertomatta mainiota esimerkkiä: leikkasin pääsiäisen tienoilla kuusiaitaa Lapissa. Havupuu tuoksui. Naksuttelin nuoria kerkkiä kaikessa rauhassa jykevillä puutarhasaksilla, toinen naksutteli aidan toisella puolella ja saatoimme, milloin keskittyneisyydeltämme maltoimme, vähän jutella. Sitten tuli eräs avulias, mies tietysti, joka tahtoi meidän jatkavan moottorileikkurilla, kun se kävisi niin paljon nopeammin. Kuinka ollakaan, moottorileikkurissa oli pitkä roikka, jota jonkun (eli minun) piti pidellä, jottei se joutuisi terän suihin. Työ oli tavallaan nopeampaa, mutta vaati siis kahden ihmisen panoksen. Kojeesta levisi kuusen tuoksun alleen peittävä katku, se painoi useita kiloja ja raskas terä teki rumaa, väkivaltaista jälkeä. Meteli oli hirveä, minkä takia oli pakko pitää puristavia kuulosuojaimia. Minun ei varmaankaan tarvitse selittää tarinan pointtia.

On muuten yksi, mies, eräs ystävä, joka saa minut vieläkin innostumaan kaupungin sykkeeestä. Tornitalot, liittymät, terassit, ihmisen lailla rauhattomat pulut, lokit, rotat, ah! Kellareiden tägätyt, sameat ikkunat. Kalterit, siltojen aluset, metrojunien valonauhat. Yksinäiset, jotka koristelevat kerrostaloikkunansa mielikuvituksellisilla jätteillä tai laulavat kadulla Monrepoota, tai muodostavat muuten vain joukkoja yksinäisten. (Olen lähdössä Kuusamoon ensi viikoksi - oikeasti!).

Olen väsynyt niin paljoon ihmisen ylläpitämään, että kun toisinaan pääsen tuulessa natisevaan hongikkoon tai koskemattomalle rannalle, tunnen pökerryttävää mielihyvää ja kiitollisuutta. Kaupungissa pyöräilen kiinnittäen kaiken vaaroilta liikenevän huomioni puihin, räjäyttämättömiin kallioihin, seuraten lokkien ja varisten ratoja taivaalla, pannen merkille hivenen vähälukuisempia lajeja kuten mustavariksia, merilokkeja, viherpeippoja, meriharakoita, tuntien niiden kanssa kaihoisaa sukulaisuutta. Mutta tosiaan, kun tapaan tämän tietyn ystävän, terassilla istuminen tuntuu minusta hieman juhlalliselta (vaikka en jaksakaan nauttia mitään cappuccinoa vahvempaa) ja kaupunki paheineen melkein jännittävältä. Olen tavallani aina ollut rakastunut häneen, ja tiedän, että hän minuun, se on platonista, ihmettelevää, jotenkin veikeää hurmaantuneisuutta, yhtäkaikki sitä samaa suurta rakkautta. Se auttaa näkemään selkeämmin, että sykkii se laiffi betonissa, kebabissa ja sekakäyttäjässäkin. Kun tämä ystävä katoaa kulman taa, haihtuu urbaanin lumo minusta nopeasti, tiedän että hän on yhä ja tulee ehkä aina olemaan sen lumoissa. Tiemme tuntuvat vievän aivan eri suuntiin, ja kuitenkin ne yhä risteävät odottamattomissa paikoissa, ja silloin syntyy iloa.