Hiljainen hetki ennen nukkumaan menoa

Teen vielä illan päälle varmuuskopiot parista viimeaikaisesta työprojektistani, sillä kone on käyttäytynyt epäluotettavasti. Taitaa olla taas uuden käyttiksen asennus edessä. Mies on sitä mieltä, että osaan tehdä sen itse, ja niin osaankin, mutta kiusaus heittäytyä avuttomaksi on olemassa.

Tällaisia asioita on maailmassa. Ja sellaisiakin asioita, että rohkeita ihmisiä ammutaan, että Grönlannin jäämassat uhkaavat sulaa toimintamme seurauksena, että suurvaltojen vapailla vaaleilla valitut päämiehet ovat vaarallisia egomaaneja. Täällä ei olla turvassa, ei typeryydeltä, mutta ei myöskään vääjäämättömältä muutokselta. Ei kuolemalta.

Reilu viikko sitten näin useana yönä unia, hmm, maailmanlopusta, voisi kai sanoa. Vieraat lentokoneet täyttivät taivaan. Jotkin niistä alkoivat syöksyä kohti maata, kohti etäisiä kaupunginosia. Minä otin miestäni kädestä ja toivoin, että voisimme kuolla pystypäin, pelkäämättä. Että voisimme mennä jonnekin rauhaisaan piiloon odottamaan loppua sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pidä maailman loppua maailmanloppuna. Elämän loppuna. Vaan yhtenä alkuna.

Valveilla tunsin nähneeni jotain syvästi merkityksellistä. Tajusin, että jotain on loppumassa, kuolemassa. Antamassa tilaa jollekin uudelle. En tahdo analysoida unta enempää, mutta se oli täynnä jännitettä ja voimaa. (Yhä uudelleen ihmettelen, miten uudella tavalla koen ja ymmärrän unet nykyään – mikähän solmuinen, koteloitunut ongelmakimppu tästäkin unesta paljastuisi jos tulkitsisin sitä psykoanalyysin keinoin. Onneksi sitä ei tarvitse ajatella.)

Sen jälkeen olen katsonut itseäni peilistä ja kokenut jotenkin elävämmin kuin ennen, että tuossa on ruumis, joka jonain päivänä kuolee, josta minä irtaudun. Se on hieman pelottava ja samalla lohdullinen - kohtaaminen. Kyllä sitä varmaan voi sanoa kohtaamiseksi, heijastuksiahan tässä elämässä kohdataan muutenkin.

Eräs toinen uni ei ollut minun, mutta yhtä kaikki riemastuttava. Mies kertoi eräänä aamuna nähneensä unta, jossa hän ja minä olimme kävelyllä. Näimme metsässä karhun, joka käyskenteli kaikessa rauhassa puiden lomassa. Tarkkailimme sitä ja mies ajatteli, että meidän kannattaisi siirtyä piiloon. Mutta silloin karhu huomasi meidät. Mies säikähti ja päätti että nyt otetaan jalat alle. Mutta tapahtuikin jotain, mitä hän ei ollut uskoa; minä, siis uni-Anu lähti juoksemaan täyttä vauhtia suoraan kohti karhua. Karhu lähti myös juoksemaan kohti uni-Anua. Mies katsoi kauhusta jähmettyneenä. Kun olimme aivan vastatusten, pysähdyimme molemmat. Karhu nousi hurjan näköisesti takajaloilleen, minä nostin käteni ylös ja se levitti tassunsa. Sitten me halasimme!

Uni on tuottanut minulle iloa päiväkausia. Olen saanut siitä monenlaisia muistutuksia karhuihin liittyvien sattumien muodossa.

Nyt on aika painua uneksimaan uusia päivityksiä.