Rummuttamassa

Rummutamme ensin Agrikolan puistossa, tai mikä lie sen taidelukion viereisen kentän nimi. Mies, joka juoksee lähikerrostalosta punaisena, viiksekkäänä peräämään meiltä esiintymislupaa, on sattumoisin eräs taikin opettaja. Nostan aurinkolasejani ja hän ehkä tunnistaa minut vuosien takaa, sekoaa hetkeksi vihaisessa monologissaan. Hänen otsasuonensa saattaa ratketa hetkenä minä hyvänsä. Keräämme säyseinä, no, hieman nuristen djembet kasseihin ja valumme Tokoinrantaan. Virastotalon ja teatterin läheisyydessä emme häiritse ketään. Poliisi sakottaa viereisiä pullosankareita, jättää rytmiryhmän rauhaan.

Pidämmme enimmäkseen yllä jotain yksinkertaista rytmiä, jonka päälle voi improvisoida. Vain pari meistä varsinaisesti osaa rummuttaa, muut oppivat, seuraavat mukana. Minä en periaattessa osaa, vaikka minulla oma soitin onkin, mutta nyt käteni löytävät merkillisen napakoita ja nopeitakin rytmejä. Sormet turpoavat ja kihelmöivät tulipunaisina. Kehon oma kipulääkitys käynnistyy, tunnen endorfiinien hyökyvän käsivarsiin, sormiin, päähän.

Yksi rapajuoppo käy piiriimme, hän kippistää, ylistää, hoilaa jotain sanoinkuvaamatonta, retkottaa nurmikolla kuin onnellinen vauva tapahtumien keskipisteessä. Sykkeen sylissä, turvassa. Toinen, puoliksi juoppo ja puoliksi kai vain seonnut nainen, on huomattavasti harmillisempi tapaus. Entinen harekrishna, esittäytyy myös melkein-teologian maisteriksi ja mensan jäseneksi (tietysti). Myös hän on ensin onnellinen kun saa olla osa joukkoa, mutta käy ajan ja soiton mittaan yhä aggressiivisemmaksi. Hän lakkaa häiritsemästä minua vasta, kun ryhdyn vilpittömän ystävälliseksi; katson silmiin, otan kädestä, toivotan rakkautta ja kaikkea hyvää hänen elämäänsä. Nainen kysyy vielä, miksi hänen pitäisi lainkaan välittää, mitä me ajattelemme hänestä, me jotka luulemme itseämme paremmaksi kuin hän, vaikka hän on teologi, osaa seitsemää kieltä, todettu yliälykkääksi, minkä takia hän on yksinäinen, ja hänellä vielä pykologistakin koulutusta, hän näkee ihmisten läpi. Minä vastaan, ettei hänen koskaan kannata välittää, mitä muut hänestä ajattelevat, sillä ei näet todellisuudessa ole mitään merkitystä.

Nainen kyllästyy, etsii uuden uhrin jolta alkaa tivata, mikä on tämän ongelma, hän näkee, että tällä on suuria ongelmia elämässään. Häiriintynyt nainen onnistuu lopulta karkoittamaan meistä kaksi pois ennen aikojaan. Minusta poistuminen on ihan hyvä ratkaisu. Lopultahan kaikkien on poistuttava kaikilta paikoilta. Tänä iltana itseäni ei kuitenkaan kauheasti haittaa yhtään mikään, meillä on hauskaa selkorytmeinemme. En saa suuttumusta nousemaan nytkään, kun kirjoitan naisesta. Miksi sitten kirjoitan hänestä? En ole varma. Ehkä siksi, että kun laskelmoiden otin häntä kädestä ja toivotin hänelle rakkautta, minä itse asiassa tunsin rakkautta. En hänen juoppoa, riitaisaa, epätoivoista persoonaansa kohtaan, vaan jotakin sen alla piilevää. Siitä hetkestä voisin olla hänelle jopa kiitollinen.