Tyhjää täynnä

Luulen että minulla tapahtui tässä taannoin aika merkittävä oivallus hiljentymisen suhteen. Ja oivallus jatkuu, värittää jokaista päivää. Se rauhoittaa minua suuresti, lopettaa sen pähkäilyn että pitäisi meditoida useammin, hiljentyä päättäväisemmin, voi olen taas elänyt sumussa, ja muuta hömppää.

Tälläkin kertaa se idea tuli jonkun toisen suusta, kuten niin usein. Olen varmaan kuullut sen lukemattomia kertoja ennenkin (ja todennäköisesti olen oivaltanut sen ennenkin). Lause kuului jotenkin näin: minulle ei kuulu mitään sen kummempaa. Se iski.

Suurin osa ajasta kuluu semmoisessa ”ei mitään kummempaa” –tilassa. Ei ole mitään erityistä tehtävää, ei tunnetilaa, ei ajatusta. Olen aiemmin kokenut sen tilan hieman ahdistavana tyhjyytenä, ja usein tulkinnut sen juuri sumuksi, jonkinlaiseksi ei-läsnäoloksi. Ja toisinaan ehkä täyttänytkin sitä tilaa jollain ajattelemisella tai tekemisellä joka nopeasti mutta väliaikaisesti pyyhkii ahdistuksen pois. Nyt sitten tajusin, että juuri se ei-mitään on läsnäolon ydintä itseään, puhdasta olemista, tyhjyyttä hyvinkin. Jostain syystä olen nyt voinut jättää sen ahdistuksen pois siitä päältä ja levätä siinä ettei ole mitään erityistä.

Onhan se tietenkin aika hurjaa olla pohjiaan myöten ja pohjimmiltaan aivan tyhjä. Moni masentunut tai ahdistunut ihminen kuvailee tätä tyhjyyttä. Ehkä heille ei ole kukaan kertonut, ettei tyhjyys ole negatiivista, oikeastaan on jo aika pitkällä jos kokee sen tyhjyyden voimakkaasti.

Eräs ystäväni kertoi tästä samasta asiasta, omia kokemuksiani paljon voimakkaammalla kontrastilla: hänellä oli nuorempana pelottavia öisiä kokemuksia, jolloin hän tunsi irtautuvansa ensin ruumiistaan ja sitten kaikesta, tulevansa imaistuksi tyhjyyteen, lakkaavansa olemasta kukaan. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi, kun ei voinut käsittää, mitä nämä kokemukset olivat. Myöhemmin hän tutustui läsnäoloon ja hiljentymiseen - ja kohtasi sitä kautta lopulta saman tyhjyyden. Ja tyhjyydestä tuli koti.

Minusta tuntuu, että herkät ihmiset, joissa on säilynyt paljon lapsen kaltaista läsnäoloa, kohtaavat helposti näitä tyhjyyden kokemuksia mutta ahdistuvat niistä, kun mikään ympäröivässä maailmassa ei anna niille merkityksellistä selitystä. Itse asiassa koko maailma kehottaa pitämään lujasti kiinni mielestä, ajatuksista, nimestä, identiteetistä ja tietenkin omaisuudesta ja sen semmoisesta, se on tervettä. Muu on vähintään huolestuttavaa.

Minun mieleni on aina ollut sillä tapaa pirullisen itsepäinen ja vahva, että vaikka olen joskus ollut masentunut, en ole kokenut tavanomaista urbaania vieraantuneisuuden tunnetta suurempaa tyhjyyttä - en ennen kuin olen hyvin tietoisesti ruvennut antamaan sille tilaa. Ja yhä vain, useimmiten, tunnen hiljentyessänikin olevani kiinni tässä maailmassa ja aisteissani, olen pintaa syvemmällä mutta en ehkä kovin syvällä. Vaikka tämä ei totisesti ole mikään mitattava asia, enkä minä tiedä lainkaan, mitä tuleman pitää. Joka tapauksessa - mieli ei voi luopua ennen kuin se voi.

Kaikki aikanaan. Ei sen kummempaa.