Kalliolla, kukkulalla

Olen tänään työskennellyt lähes koko päivän hääjärjestelyjen kanssa, ja kuitenkin minusta tuntuu kuin asiat järjestyisivät itsestään. Minun ei tarvitse yrittää mitään.

Eilen löysimme hauskan pikkuruisen puutalon jota vuokraa ihastuttava mummo aivan käsittämättömän halvalla. Talo on mukavasti bussi- ja lähijunayhteyksien päässä. Minun ei tarvinnut kuin laittaa ilmoitus lehteen, vastailla puhelimeen ja käydä katsomassa muutamaa asuntoa. Jokainen vuokranantaja olisi halunnut saada meidät vuokralle, koska he eivät ilmeisesti olleet näyttäneet asuntojaan muille. Nämä kaikki olivat ihmeen hauskoja ja mielenkiintoisia kohtaamisia. Vaadittiin hetki luottavaisuutta; piti odottaa, että jokin loksahtaa. Kaikki asunnot olivat tavalla tai toisella hyviä, mutta mikään ei tuntunut ihan oikealta. Parin viikon päästä ilmoituksen ilmestymisestä soitti sitten tämä mummo, joka ei ollut alunperin edes hakemassa vuokralaista mutta naapurin isäntä oli näyttänyt hänelle mukavan näköistä ilmoitusta lehdessä, ja siitä se sitten lähti. Mökissä on paljon tapiseerattavaa, mutta siitä saa kyllä mieleisen kunhan vähän malttaa tehdä töitä eikä ole hirveän kranttu mukavuuksien suhteen.

Minä en ole koskaan haaveillut puutalossa asumisesta. Minä en ylipäänsä ole haaveillut oikein mistään, enkä haaveile vieläkään. En osaa haaveilla lapsista, en häistä (vieläkään). Ainoa asia, josta muistan haaveilleeni lapsesta pitäen, on kosto! Hahahahaa. No, se oli tietenkin täydellisen hedelmätöntä, mutta niin on minusta ihanista asioista haaveileminenkin. Silti tuntuu hieman hämmentävältä, että pian (jos luoja suo) pidän ”unelmieni” häät ja asun ”unelmieni” talossa jossa on oma piha, ilman unelman unelmaa! Kiitollisuutta kyllä tunnen, ja iloa näistä hyvistä asioista joita elämääni nyt tulee. Mutta en halua kiirehtiä asoiden edelle; nyt olen tässä, kalliolla, kukkulalla.