Ikkunoita

Vietimme joulun välipäivät retriitissä, jonka aikana tutustuttiin useisiin meditaatiomenetelmiin (jotka ovat ”erilaisia ikkunoita samaan huoneeseen”). Näistä erilaisista hiljentymisistä tarttui matkaan pieniä asioita, jotka helpottavat nykyhetkeen palaamista milloin tahansa. Tällä hetkellä minulle toimii hienosti eräs hyvin vanha meditaatiomenetelmä – hengityksen seuraaminen. Jos joudun päivän aikana ajatusten tai tunteiden vietäväksi, palaan parhaani mukaan tunteeseen, kuinka ilmavirta pyyhkii sieraimia ja kohta hieman alempana pallea nousee. Pysähdys. Laskee. Vanha ilma poistuu sierainten kautta. Se on äärettömän rauhoittavaa. Enkä pysty samaan aikaan ajattelemaan ja olemaan jatkuvasti tietoinen näistä havainnoista.

Toinen havainto on ollut ”pehmeästi katsomisen” voima. Normaalisti kaupunkiympäristössä katseeni hakeutuu kyltteihin, otsikoihin, ihmisten vaatteisiin, ilmeisiin, siihen mitä ja miten he puhuvat toisilleen, kaikenlaisiin yksityiskohtiin. Ne saavat pian koko huomioni ja jokin mainos tai muu yksityiskohta jo provosoi turhanpäiväisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ruvennut katsomaan sulkematta mitään pois. Katson kaikkea, koko näkökenttäni laajuudelta, silmät pehmeinä, tarkentumatta erityisesti mihinkään – ”katson” myös sinne, minne näkökenttäni ei ylety, kun katson ikään kuin koko kehollani. Aistin niin paljon! Kaikkialla on aistimusta. Minun ei tarvitse arvioida mitään, mikään ei ole tärkeämpää kuin jokin toinen. Voin levätä kaiken kiireen keskellä. Se on yksinkertaisesti ihanaa.

Merkillinen havainto on myös se, että kun katson tällä tavalla, laajasti, pehmeästi jotakuta, jota rakastan, tunnen rakkauden selkeämmin. En kiinnity mihinkään erityiseen, vaan näen hänet osana suurempaa kokonaisuutta. Ah! Pitkä hahmo, joka seisoo keskellä huonetta ja ravistelee peittoa puhtaan pussilakanan sisään. Tai tuli loimuaa takassa, mies istuu sen äärellä kädet kiedottuina polvien ympärille, ikkunalasin läpi himertää tummanvioletti taivas. Miten kaunista. Sykähdyttävää.

En ole varma miksi, mutta tällä tavalla katsominen muistuttaa minua siitä, ettei rakkaus lopulta ole henkilökohtaista. Ehkäpä siksi, että en tuijota vain siihen henkilökohtaiseen hänessä? Juuri tämä kumppani on kyllä suotu, jollain tapaa tarkoitettu, juuri minulle. Mutta lopulta rakastan hänessä eniten sitä mikä ei ole hänen persoonaansa, mikä ei liity siihen mitä hän suorittaa, harrastaa, keksii, reagoi, kertoo, saa aikaan. Rakastan sitä, mitä hän, tekemättä mitään, jo on. Se sama mies on jokaisessa miehessä.

Eipä tarvitse haikailla, kun saa jo kaiken :)