Kahvilassa

Istun ja kirjoitan rautatieasemalla Roberts Coffeessa, koneeni jopa löytää jonkin langattoman verkon ja on yhdistävinään siihen. Mutta internettiin en kuitenkaan pääse. Ei se mitään; voin päivittää Hiljaisen Tienoon myöhemmin.

Olen menossa hakemaan miehen kummityttöä ja tämän siskoa tarhasta. Lähdin niin hyvissä ajoin liikkeelle, että minulle jäi aikaa oleilla. Olen kyllästynyt siihen, että olen usein myöhässä. (Eikä lasten hakemisesta nyt ainakaan saa myöhästyä). Viime aikoina olen katsellut myöhästelyäni ja sitä, mistä se milloinkin saa alkunsa. Ja kas, olen ollut myöhässä hieman harvemmin. Ja vähemmän kerrallaan. Eräs ystävä, jolle kerroin ”ongelmastani”, sanoi ihan viisaasti, ettei minun kannata soimata itseäni siitä(kään), vaan kannattaa pohtia, mitä iloa on ajoissa olemisessa ja antaa sen motivoida itseni toimimaan toisin. Tänään näen taas, miten hyvää tekee olla ajoissa: sain tämän rauhallisen hetken keskellä rautatieaseman vilinää, huomasin että minullahan on tietokone mukana ja sain kirjoittaa nämä rivit sisäisestä hiljaisuudesta käsin. Tämä päiväkirja on sellainen taikakone, että kun ryhdyn kirjoittamaan sen nimissä, alan kirjain kirjaimelta laskeutua rauhaan ja hiljaisuuteen.

Jokin voima (en tiedä miksi muuksi sitä kutsuisin) on minussa, juuri nyt, keskellä minua, ruumiissani ja silti jossakin ruumiin tuolla puolen. Se nostaa sormiani, saa sydämeni sykkimään, ja minä lepään. Äskeinen espresso, se saa sykkeen hieman kiihtymään, mutta ei liikaa. Katselen, tunnustelen tapahtumia tässä ruumiissa ja sen ympärillä, tuota kaunista vanhaa pariskuntaa joka istuu lähelläni ja kehuu leivonnaisiaan. Korkojen kopsetta, tuulipukujen suhinaa, matkalaukkujen rotinaa, kylmäkaapin matalaa möyrinää, kahvilan lämpimiä värejä.

Terveisiä täältä, kauniista paikasta.