Voimasanoja ja tekoja

Olen riimitellyt tarinan mittaista lastenrunoa viimeiset kaksi viikkoa. Ehkä siksi en ole kyennyt kirjoittamaan Hiljaiseen Tienooseen. On ollut ilo päästä pois ruudun ääreltä aina kuin mahdollista. Mutta kylläpä olen nauttinut rimmailusta! Tarina on lähtenyt hyvään vauhtiin. Kun teksti on valmis, on aikeeni vielä kuvittaa se. Jos siis luonto suo.

Tänään lainasin Jukka Parkkisen Sananjalkoja Metsäpolulla. Se on todella riemastuttava ja inspiroiva teos.

Kaipaa Polle vieläkin saloja,
niiden laajoja näköaloja,
joissa hongat ovat kuin pylväitä
ja hirvet hirveän ylväitä.
Vedettiin mäntytukkia,
jahdattiin susihukkia.
Sanoikin Heikki Levonen
- Olet, Polle, hevosten hevonen!
Jos oli puutetta leivästä,
niin syötiin heinäseivästä.
Jos piti pahaa keliä,
pelattiin rahapeliä.
Ja Polle onnistuikin voittamaan
kerran kakkosparilla vaan
Pokassa sata kaalia
ja viisi heinäpaalia
- hyvän säkänsä takia varmaan.

(Pätkä runosta ”Kertomus eräästä hevosesta, joka muistelee nuoruuttaan”)

Innostuin heti itsekin kirjoittamaan lisää ja riimeihin tuli uutta eloa ja äkkivääryyttä (jännä sana, muuten...). Merkillinen ilmiö tuo energia tai elinvoima, joka on ikäänkuin piilevänä kirjan kaltaisessa elottomassa esineessä. Kun siihen sitten tarttuu oikealla hetkellä, voima lähtee virtaamaan. En tiedä, onko Parkkisen runoissa läsnäoloa, mutta ne herättävät sitä minussa. Muistan monia kirjoja, jotka ovat sen tehneet, eri tavoilla. Pari viikkoa sitten, kun viimeksi olin migreenin kourissa, ystäväni kertoi, silminnähden vaikuttuneena, lukeneensa viikonloppuna Eckhart Tollen Läsnäolon voima -kirjaa. Kun kuulin tämän, ilahduin, tunsin ikäänkuin sykähdyksiä pääkopassani ja migreeni lähti, ah, hiipumaan. Vielä naurukohtaus päälle (ystäväni esitteli Lordi-paperinukkea jonka oli askarrellut 4-vuotiaalle veljentytölleen), ja viiden päivän migreenikohtaus oli ohi.

Lähden ylihuomenna mökille muutamaksi päiväksi kirjoittamaan. Ihanaa. Mukanani kassillinen Parkkisia, Tiihosia ja Itkosia, yksi Roald Dahl sekä Kirsi Kunnas klassillinen. Ei internettiä.

...

Joidenkin tilastojen mukaan amerikkalaiset käyttävät päivässä keskimäärin noin minuutin halailuun, pussailuun JA rakasteluun. Ja muistaakseni reilut neljä tuntia tv:n katseluun. Lähteitä ja tarkkoja lukuja minulla ei ole muistissa, lehdistä olen lukenut. Luulisin, että meillä Suomessa ollaan samoilla linjoilla, mitä nyt netissä hengailu on lohkaissut osan siitä telkkuun käytettävästä ajasta.

En usko arvoihin, siis sellaisiin arvoihin, että pitää kertoa, kumpaa arvostaa enemmän, rehellisyyttä vai varakkuutta, paperilla. Paperilla varakkuus tai rehellisyys tai isänmaa tai perhe ovat pelkkiä käsitteitä, vain käytäntö voi kertoa todellisista arvostuksista, ja silloin saa aika usein todeta, että arvoissa ei ole mitään hienoa eikä mitään tolkkua. Voisimme siis esimerkiksi todeta, että amerikkalaiset arvostavat viihdettä n. 240 kertaa enemmän kuin rakkautta. He (me) osoittavat sen toisilleen päivästä toiseen (ja arvokyselyyn saa vastata kenties kerran elämässään).

Jos minä rakkaudesta jotain ymmärrän, niin sen että sitä pitää harjoittaa. En tarkoita niinkään harjoittelemisen merkityksessä, vaikka kyllä siinäkin, mutta että siihen pitää käyttää aikaa, käyttää tätä elämää. Muuten rakkaus tyrehtyy, muuttuu kaveruudeksi, kompromissiksi, tai mitä ikinä. Miten olisi neljä tuntia päivässä hellittelyyn, rakasteluun ja läsnäoloon toisen kanssa ja muutama minuutti viihteeseen? Ne päivät, jolloin suhteet ovat oikeinpäin, ovat hyviä päiviä, niistä ei jää mitään hampaankoloon, ei mitään kaduttavaa ja vain vähän tiedostamattomia juttuja unien louskutettavaksi. Ne ovat kirkkaita päiviä ja hetkiä jotka muuttuvat menneisyydeksi ajallaan, heti mentyään. Ne ovat nyt, niissä on läsnäolon voimaa.