Kohtaaminen

Olen käyttäytynyt huonosti erästä ihmistä kohtaan. En tarkoituksellisesti, mutta tiettyä huolimattomuuttani. Hän on vihainen. Minä olen väsynyt. Tämän ihmisen kohtaaminen oli alusta alkaen haastavaa; hänen persoonansa nostatti minussa (tai oikeammin minun persoonassani) heti aivan poikkeuksellisen hankalia negatiivisia tuntemuksia. En ole kyennyt hoitamaan asioita hänen kanssaan jämptisti, koska minun on ollut hyvin vaikea kuunnella häntä.

Tämä on ollut kivulias mutta myös valaiseva tapahtumaketju. Olen katsellut itseäni, kun puhun puhelimessa tämän ihmisen kanssa (eräs asia on hoidettava loppuun, enhän muuten jatkaisi hänen kanssaan asiointia). Näen että olen tyly, välttelevä, rasittuva, enkä mahda sille mitään sillä hetkellä, en pääse irtautumaan ärtymyksen lumouksesta. Voin vain katsella itseäni ällistyneenä, ja tämä hiuksenhieno etäisyys, jolta katselen, on tehnyt oloni hivenen helpommaksi. Olen nähnyt typeryyteni, mutta parhaani mukaan en ole jäänyt makaamaan sen jälkeiseen syyllisyydentunteeseen. Tästä on seurannut hetkiä, jolloin, yhtäkkiä, kaikki välillämme on ollut aivan helppoa ja selkeää. Ja sitten... taas törmätään.

On kulunut pitkä aika siitä, kun tällaista on viimeksi tapahtunut. Näköjään minun piti kohdata tämä ihminen, meillä on jotain, heh, annettavaa toisillemme! Ehkä voin jopa löytää kiitollisuuden siemenen itsestäni. Olen sen löytänytkin, kadottanut ja löytänyt ja kadottanut ja löytänyt jälleen. Jos olen rohkea ja kyllin selkeä, ja jos sopiva hetki koittaa, saatan jopa kiittää häntä hänen tarjoamastaan heijastuksesta.